Hannu Paloniemi oli pikkupoika, kun äiti kuoli. Suru koteloitui sisimpään vuosikausiksi. Vasta viisikymppisenä Hannu uskalsi viimein kohdata varhaiseen menetykseen liittyvät kipeät tunteet.
Uni toistui vuodesta toiseen. Siinä Hannu Paloniemi kyyhötti luolassa suuren lumimassan sisällä. Joskus onkalossa oli hämärää, joskus tilaa valaisi kynttilä, ja lumen harsoinen seinä hehkui kuin valkokangas. Joka kerta Hannu mietti, mitä minä täällä taas teen.
Uni perustui todelliseen tapahtumaan marraskuisena aamuna 1978. Kerrostalon piha oli tyhjä, kaikki muut lapset olivat koulussa. Kymmenvuotias Hannu oli poikkeuksellisesti saanut luvan jäädä kotiin.
Katerpillari oli yön aikana puskenut keinujen kylkeen lumikeon. Hetken mielijohteesta hän alkoi kaivaa lumen sisään tunnelia ja käpertyi lopulta sen perälle. Äänet ja talvipäivän valo siilautuivat luolaan pehmeinä, aikuisten askeleet narskuivat pihatiellä.
Kun Hannu tunteja myöhemmin kömpi kohmeisin raajoin ulos kammiostaan, hän kohtasi naapurin tytön. Tyttö tiedusteli, tietääkö Hannu, miksi lippu on taloyhtiön salossa puolitangossa.
Lue lisää TÄÄLTÄ
