Ahdasmielisessä kodissa kasvanut Seija, 67, saa iloa seksuaalisuudestaan: ”Voin olla haluttava vielä vanhanakin”

Kasvoin ahdasmielisessä ilmapiirissä pienellä paikkakunnalla Kainuussa. Maanviljelijävanhempani olivat eläneet sota-ajan, ja se näkyi heidän asenteissaan. Nelilapsisen sisaruskatraamme kotikasvatus oli tiukkaa, eikä ajattelun vapaudelle ollut tilaa. Televisiom­me oli mustavalkoinen, samoin näyttäytyi koko maailma vanhempien asenteiden kautta mustavalkoisena.

Olin iloinen ja puhelias pikkutyttö, mutta elämäniloni latistui, kun aloin tiedostaa asioita paremmin. Huomasin, etten ajatellut monistakaan asioista vanhempieni tavoin. Teini-iässä jouduin törmäyskurssille heidän kanssaan. En hyväksynyt valmiiksi syötettyä ajatusmallia siitä, millainen tytön pitäisi olla. Olin ahdistunut ja vetäytyvä nuori enkä päässyt purkamaan oloani missään. Haaveilin taiteen tekemisestä, mutta vanhemmat tyrmäsivät sen. Eihän taiteilu ollut ammatti.

Päätin nuorena, etten haluaisi tulla vanhempieni kaltaiseksi. Minulla oli jo varhain motto, että näitä perinteitä ei jatketa. Lähdin 17-vuotiaana kotoa, koska minun oli päästävä ahtaasta ilmapiiristä. Siitä lähtien olen huolehtinut itsestäni. Muutin Pieksämäelle töihin, sieltä Iisalmeen ja sitten Helsinkiin opiskelemaan graafista teollisuutta. Valmistumisen jälkeen työskentelin kirjapainoissa.

”Minussa oli niin paljon itkemätöntä itkua”

Nuorta aikuista Seijaa määritti pelko siitä, tulisiko hyväksytyksi sellaisena kuin on. En saanut hyväksyntää kotoa, joten yritin hakea sitä muilta. Tein vääriä valintoja ja koin törmäyksiä ihmissuhteissa. Sain ensimmäisen lapseni 20-vuotiaana.

Nuoruudenliitto kesti alle kaksi vuotta. Sen kariuduttua sain kuulla äidiltäni ja isältäni, että olin häpäissyt perheen suvun silmissä. Kummassakaan suvussa kukaan ei ollut aiemmin eronnut. Äidin mielestä ero oli naisen syy, koska tämä ei sopeutunut avioliittoon ja ymmärtänyt, että miehet ovat sellaisia kuin ovat. Jäin poikani yksinhuoltajaksi, mutta onneksi sain tukea lapsen isän äidiltä. Entinen anoppini oli vahva nainen ja suuri tuki minulle. Vuodet yksinhuoltajana olivat raskaita, mutta samalla sain kokea lapsen kanssa elämisen onnen.

”Toisen liiton kaatuminen oli hirvittävä henkinen konkurssi.”

Yksinhuoltajuutta kesti kuutisen vuotta ennen kuin tapasin seuraavan aviomieheni. Saimme yhdessä kaksi poikaa. Liiton keskiössä oli miehen ura. Hän oli paljon poissa, ja minulle jäi päävastuu arjen pyörityksestä. Jossain vaiheessa päätin lopettaa työni kirjapainossa ja lähteä opiskelemaan lähihoitajaksi. Mielessäni oli ollut nuoresta asti, että oikea paikkani olisi mielenterveystyössä. Myöhemmin kouluttauduin seksuaalineuvojaksi ja päihdetyöntekijäksi. Seksuaalineuvojan työ kiehtoi minua, koska tulen seksuaalikielteisestä perheestä. Lapsuudenkodissani ei keskusteltu seksuaalisuudesta koskaan.

Liittomme kesti parikymmentä vuotta. Toisen liiton kaatuminen oli hirvittävä henkinen konkurssi. Olimme vuosikausia eläneet samassa osoitteessa, mutta emotionaalisesti etäällä. Meillä ei ollut enää muuta yhteistä kuin lapset, jotka olivat irtautumassa kotoa. Aloin miettiä, millaisen vanhuuden haluaisin, ja tulin siihen tulokseen, etten ainakaan tällaista. Sairastuin liittomme viimeisinä vuosina masennukseen. Kaiken kukkuraksi jouduin mieheni kanssa liikenneonnettomuuteen. Sen lisäksi jouduin vielä kohdunpoistoon, ja samassa rytäkässä syntyi ensimmäinen lapsenlapseni. Lopulta etsin itselleni terapeutin. Jotkut terapiakerroista menivät siihen, että makasin sohvalla ja itkin. Minussa oli niin paljon itkemätöntä itkua, jota en ollut saanut kotona itkeä, koska mieheni ei sietänyt itkemistä. 48-vuotiaana olin viimein valmis eroon.

Ikä on tuonut armollisuutta

Erosta toipuminen kesti vuosia. Koin epäonnistuneeni naisena. Pintaan nousivat samat lapsena kokemani tunteet, etten ollut oikeanlainen, riittävä tai missään erityisen hyvä. Sama riittämättömyyden tunne saattaa vieläkin heikolla hetkellä iskeä. Olen kertonut omille lapsilleni toistuvasti, että he ovat arvokkaita ja riittäviä juuri sellaisina kuin ovat. Minulla on läheiset välit poikieni kanssa, ja kolme lastenlastani ovat minulle hyvin tärkeitä.

Olin ollut kymmenen vuotta päihdetyöntekijänä, kun aloin kaivata uutta. Aloitin työt Syömishäiriöklinikalla, jossa tein töitä nuorten ja aikuisten kanssa. Olin jo eläkeiässä, kun minulta kysyttiin, tulisinko töihin lasten psykiatrian syömishäiriötyöryhmään. Olin aina sanonut, etten lähtisi lasten psykiatriaan, koska se olisi liian raskasta. Olin juuri lähdössä Malesiaan enkä halunnut käyttää lomaani miettimällä vastausta, joten päätin suostua. Tartun vielä tässäkin iässä helposti uusiin haasteisiin. Aion jatkaa työntekoa ensi kesään. Sitten jään eläkkeelle ja keskityn lastenlapsiini.

Naisellisuus on aina ollut olennainen osa minua. Meikkaan joka päivä, käyn kerran kuussa kampaajalla ja seuraan muotia. Suhde omaan kehooni ei ole ollut helppo. Läpi elämäni olen joko treenannut hirveästi tai en ollenkaan, ja painoni on heitellyt kymmeniä kiloja. Raskaudet ovat tehneet tuhoa, ja olen miettinyt, pitäisikö minun tehdä korjausleikkauksia. Vanhemmiten olen muuttunut armollisemmaksi. Lopulta tärkeintä on, että kehoni toimii.

Olen elänyt pitkään yksin, vaikka suhteita on tullut ja mennyt. En enää kaipaa arkeeni parisuhdetta. Yksin eläminen on mahtavaa. Tapaan usein perhettäni, mutta minulla ei ole velvollisuuksia muita kuin itseäni kohtaan. Oman seksuaalisuuden löytäminen, hyväksyminen ja toteuttaminen on ollut minulle hirvittävän tärkeää. Voin olla haluttava, hyväksyttävä ja riittävä vielä vanhanakin. Ikääntyminen sopii minulle. Se on ihanaa ja armollista. Minulla ei ole ollut ikäkriisejä. Nuorempana vaadin itseltäni valtavasti, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän itseltäni vaadin. On huikeaa elää tätä ikää.