Äidin kuoleman jälkeen Kalle Alatalo soitti tauotta yhtä kappaletta – Mikko-isä kuunteli seinän takana

Mikko Alatalo ja hänen poikansa Kalle Alatalo kertovat Vivan haastattelussa suhteestaan. He tekevät yhdessä keikkoja, vaikka Mikko toivoi pojalleen ”oikeaa” ammattia ennemmin kuin muusikon uraa. Miehiä yhdistää traaginen menetys, kun Kallen äiti ja Mikon vaimo menehtyi Kallen ollessa teini-ikäinen.

Mikko Alatalo: ”Musiikki auttoi Kallea surussa”

”Menestysvuoteni ajoittuivat aikaan, jolloin Jaska ja Kalle olivat pieniä. Kärsin siitä, etten ehtinyt olla tarpeeksi heidän kanssaan. Yritin korvata poissaoloani loma-aikoina. Matkustelimme paljon, ja meillä on monia hauskoja muistoja yhteisistä hetkistä. Arjessa elin kuitenkin työ edellä. Menestystä tuli aina 1990-luvun lamaan saakka. Sitten raha ja suosio vähenivät. Leipä oli haalittavia pienistä baarikeikoista, eikä yleisöä todellakaan ollut paljon. Pudotus huipulta oli melkoinen, ja olin taloudellisesti tiukoilla, suorastaan konkurssiuhan alla.

Lopullisesti perheemme elämä mullistui vuonna 1992, kun vaimoni Marja teki itsemurhan ja me jäimme taloon kolmestaan. Jaska oli silloin 17- ja Kalle 14-vuotias. Olin henkisesti aivan loppu ja fyysisestikin huonossa kunnossa, enkä pystynyt tarpeeksi tukemaan äidittömiä teini-ikäisiä. Oikeastaan pojat auttoivat enemmän minua kuin minä heitä. Muistan, kuinka oma isäni sanoi pojille, että pitäkää te huolta isästänne, ei hän muuten pärjää.

Kun vietimme ensimmäistä joulua Marjan kuoleman jälkeen – joulu on aina ollut meille tärkeä juhla – tunnelma oli tosi apea. Siivosimme talon, laitoimme koristeita ja kuin ihmeen kaupalla selvisimme siitäkin. Tuli uusi vuosi ja elämä jatkui.

”Etsin apua henkisistä pohdinnoista ja parapsykologiasta”

Marjan kuoleman jälkeen Kalle oli pitkään melkoisen sulkeutunut. Sydäntäni särki, kun hän istui yksin huoneessaan ja näppäili kitaraa. Hän ihaili Eric Claptonia, ja kuulin seinän takaa, kuinka hän soitti uudestaan ja uudestaan kappaletta Tears in heaven. Clapton teki kappaleen surressaan traagisesti kuollutta pikkupoikaansa, ja lauluun kirjoitettu jälleennäkemisen pohdinta koskettaa syvästi.

Suomensin kappaleen jo silloin, mutta en saanut sille esitysoikeutta pitkään aikaan. Muutama vuosi sitten sain yllättäen luvat, ja nyt Kyyneleet taivaassa on tallennettuna vuonna 2022 ilmestyneellä levylläni Lapsenusko.

Siinä missä Kalle pakeni kitarointiin, minä etsin apua henkisistä pohdinnoista ja parapsykologiasta. Olin aika syvällä alitajunnan syövereissä ja hain lohtua tuonpuoleisesta. Ajattelen yhä, että on paljon selittämätöntä ja että täytyy olla jotakin meitä suurempaa ja pysyvämpää. Kenties elämä todella jatkuu vielä kuoleman jälkeen. Juice Leskinen sanoi aikoinaan, että meillä on ylitajunta, se on mielestäni hyvä ilmaus.

Kolmikkomme selviytymistä auttoi suuresti se, että tutustuin vaimooni Seijaan ja saimme vielä kaksi poikaa. Seija on vahva pohjalaisnainen, jolla on juuret tukevasti maassa.

Myös Kallea on sittemmin auttanut musiikin lisäksi hyvä parisuhde. Arvostan kovasti sitä, että hän on ollut vaimonsa kanssa yhdessä jo parikymmentä vuotta. Se on mainio saavutus varsinkin musiikkialalla, ja tiedän, että hän on hyvä isä tyttärelleen Lotalle. Kalle on ollut tietoisesti enemmän läsnä perheelleen kuin minä aikoinani.

Nuorimmatkin poikani, Aaro ja Eero, ovat jo aikuisia, ja minulla on yhteensä viisi lastenlasta. En osaa kuvitella jääväni täysin eläkkeelle, mutta yritän touhujeni sivussa olla niin hyvä vaari kuin mahdollista.

”Kalle on pohjalaisittain sanottuna hommimies”

Kallella ja minulla on syksyllä edessä Maalaispojasta 50 vuotta -kiertue, joten olen miettinyt paljon nuoruusvuosiani ja silloisia ajatuksiani. Monet samat asiat ovat ajankohtaisia edelleen. Mä jäin tänne kaupunkiin, vaikken mieltynyt maisemiin. Näin sanailin 50 vuotta sitten, ja maaseudun autioituminen on yhä ajankohtainen huoli. Olen kotoisin Kiimingistä, mutta kotiutunut kaupunkiin kuten moni muukin.

Teen nostalgiakiertueeni kaksin Kallen kanssa, ja olen siitä hyvin iloinen. Hän on paitsi loistava muusikko myös tehokas organisaattori ja järjestelijä. Kun hän on mukana, tiedän, että kaikki toimii. Kalle on pohjalaisittain sanottuna hommimies. Hänellä on homma hanskassa, luotan häneen täysin ja nautin siitä, että saan heittäytyä taiteilijaksi. Niin ihanaa kuin musisoiminen onkin, jonkun on huolehdittava myös roudaamisesta, tekniikasta ja aikatauluista. Nuoruuden porukoissa, esimerkiksi Juicen kanssa, hommien hoito jäi usein minun osakseni.

Kalle Alatalo on suorittanut kotona Suomi-rockin koulutuksen

Myös Kalle ehti työskennellä Juicen kanssa. Älä suutu, mutta minä ryöstän sinulta tuon pojan. Näin Juice Leskinen sanoi minulle, kun hän oli pyytänyt Kallen bändiinsä. Juicella on ollut tärkeä rooli sekä minun että Kallen elämässä. Tein itse Juicen kanssa yhteistyötä villissä nuoruudessa, Kalle puolestaan keikkaili hänen kanssaan maestron viimeisinä vuosina, vuodesta 2003 alkaen. Kalle oli myös mukana Juicen ja minun viimeisellä yhteisellä levyllä Senaattori ja boheemi. Nuorena Kalle ei juuri kuunnellut suomalaista musiikkia, mutta minun ja Juicen jutut ovat olleet hänelle hyvä koulu Suomi-rockin antropologiaan.

Patistin aikoinaan sekä esikoiseni Jaskan että pikkuveli Kallen pianotunnille, koska halusin heidän ymmärtävän musiikkia. Kalle ei oikein innostunut pianosta, mutta suostui tunneille sillä ehdolla, että sai soittaa myös kitaraa. Kitara valikoitui hänen soittimekseen jo alle kouluikäisenä, ja tajusin pian, että hän on tosi lahjakas.

Yritin sinnikkäästi saada hänet opiskelemaan jotakin varmempaa ammattia, popmuusikon työ on niin riskibisnestä. Suosiota on, ja äkkiä sitä ei olekaan. Nyt tiedän, että Kalle on juuri oikealla alalla, ja olen tukenut häntä kaikin tavoin.

Olen ylpeä Kallesta. Hän on perinteisellä tavalla hyvä ja empaattinen ihminen. Hän osaa ajatella asiat paitsi käytännön myös toisten ihmisten kannalta. Villi pikkupoika on nykyään melko rauhallinen mies. Arvostan häntä koko ajan enemmän, yhteistyö sujuu, ja meillä on kivaa. Olemme molemmat pohjimmiltaan impulsiivisia, mutta emme nykyisin saa riitaa aikaiseksi oikein mistään.”

Kalle Alatalo: ”Isän särmät ovat hiukan hioutuneet”

”Kun teen hommia isän kanssa, palaan tietyssä mielessä lapsuusaikaani. Isän ja Seijan talon kellaristudio, jossa nytkin istumme, on ollut olemassa koko minun elämäni. Täällä on vain entistä enemmän kirjoja sekä levyjä, mutta tämän keskellä olen kasvanut.

Isä, äiti ja isoveljeni Jaska muuttivat tähän Pispalan taloon 1978, samana vuonna, kun minä synnyin. Nykyinen kotini on aika lähellä, ja tänne on aina mukava piipahtaa.

Isä voitti Syksyn sävelen ensimmäistä kertaa samana vuonna kun synnyin, ja sen jälkeen hän voitti sen vielä kolme kertaa. Hän oli koko kansan Mikko ja teki paljon keikkoja sekä televisiotöitä. Isän julkisuus ei näkynyt perheessä juurikaan paitsi siinä, että hän oli paljon poissa ja suhteeni häneen jäi aika etäiseksi. Parhaita lapsuusmuistoja ovatkin lomat, jolloin isä oli totaalisesti läsnä. Liikuimme kaikki paljon, pelasimme tennistä ja isä järjesti kaikenlaista hauskaa tekemistä.

Kotitalolta oli lyhyt matka jyrkkiä portaita pitkin silloiselle Pispan koululle. Kaikki tärkeä oli lähellä, ja ympäristö oli ihanteellinen vilkkaille pojille. Isä halusi meidän harrastavan liikuntaa ja musiikkia, ja hän kannusti meitä ahkeruuteen sekä opiskelemaan. Perusviesti oli, että työt tehdään ja sovituista asioista pidetään kiinni.

”Kukin meistä käsitteli surua omalla tavallaan”

Perheemme elämä muuttui täysin vuonna 1992. Äidin kuoleman jälkeen kaikki, koko elämä, piti opetella uudestaan. Olimme kolmestaan isäni, Jaska ja minä, ja syvä suru leimasi teinivuosiani. En todellakaan kapinoinut, vaan käperryin. Olimme tiivis kolmikko, mutta kukin meistä käsitteli surua omalla tavallaan, eikä kukaan kyennyt kylliksi tukemaan toista. Tiedän, että isällä oli tosi vaikeaa, hän masentui ja hänellä oli jopa fyysisiä kipuja. Tilannetta pahensi se, että samaan aikaan osui 1990-luvun talouslama ja työtilanne oli kehno.

Isä haki apua parapsykologiasta ja henkisistä asioista, hän luki paljon ja tapasi kohulääkäri Rauni-Leena Luukasenkin, joka on kirjoittanut kirjan Kuolemaa ei ole. Hän sai lohtua tuonpuoleisen miettimisestä.

En osaa eritellä, mikä auttoi suruuni ja kuinka oikeastaan selviydyin. Ehkä eniten auttoi vain aika. Varmaa on, että äitini traaginen kuolema vaikutti meihin kaikkiin kolmeen, isään, isoveljeeni ja minuun. Kukaan meistä ei olisi sama ihminen ilman tuota kokemusta.

Olen tyytyväinen, että isä ei paennut masennustaan alkoholiin. Viina ei muutenkaan ole ollut ongelma hänelle eikä minulle. Tiedän, että monet vanhemmat kollegat ovat joutuneet lopettamaan juomisen kokonaan, mutta isän on ollut helppo pysyä kohtuudessa.

Suomi-rockin hurjien vuosien kun­niaksi meillä on Coitus Int -keikoilla mukana pullo yhden tähden Jaloviinaa, josta rituaalinomaisesti otamme pienet snapsit tunnelman siivittämiseksi.

Perheen tragedian jälkeen vietimme isän kanssa paljon aikaa yhdessä, ja sekä minä että Jaska suoritimme myös hiihdonopettajan tutkinnon kuten hänkin.

”Isä on hyväksynyt ammatinvalintani”

Isä toivoi pitkään, että olisin hankkinut ’oikean’ ammatin, että minusta olisi tullut vaikka insinööri tai lääkäri. Hän sanoi, että hän on itse varoittava esimerkki.

Nyt tiedän, että isä on hyväksynyt ammatinvalintani ja arvostaa minua, ja hyvinhän hänkin on pärjännyt. Meille molemmille musiikki on kutsumus ja intohimo enkä voisi kuvitellakaan muuta. Teemme molemmat musiikkia tosissamme, mutta tavallaan kepeästi, aina huumori mukana. Luonteissammekin on paljon samaa: Olemme impulsiivisia, kiihdymme ja myös lepymme nopeasti.

Isän elämä tasoittui, kun hän meni Seijan kanssa naimisiin ja saimme kaksi pikkuveljeä. Meillä on Jaskan kanssa yli kymmenen vuoden ikäero toisen sarjan poikien, Aaron ja Eeron kanssa, mutta nyt aikuisina olemme kaikki neljä läheisiä. Aaro asuu lähes naapurissa ja tänäkin aamuna kävin pelaamassa hänen kanssaan tennistä.

Yksi vuoden tärkeistä etapeista meille kaikille on joulun lisäksi vappu, jonka seutuun sattuu isän syntymäpäiväjuhlat. Toki kokoonnumme muutenkin yhteen säännöllisen epäsäännöllisesti.

En yllättynyt, kun isä meni viisikymppisenä mukaan politiikkaan. Hän on aina ollut eräänlainen maailmanparantaja ja halunnut vaikuttaa asioihin.

Isän sekä Juicen lauluissa käsiteltiin maaltapaon lisäksi muitakin yhteiskunnallisia aiheita kuten tasa-arvoa. Molemmat myös pilkkasivat ääriliikkeitä. Olen kannustanut isää poliittisella uralla ja arvostan kaikkea, mitä hän on saanut aikaan.

Keikalla meillä on isän kanssa selkeä työnjako. Hän on tähti ja minä olen säestäjä. Ennen alkua häädän isän ajoissa takahuoneeseen ja tykkään hoitaa järjestelyt itse. Se on minun hetkeni ja tapani rauhoittua. Isä on horoskoopiltaan härkä ja melkoinen jääräpää, joskus rasittavuuteen asti. Tunnistan samaa piirrettä itsestänikin, mutta isässä on ehkä enemmän potkua. Hän on ollut jopa ylivilkas, vaikka vauhti onkin iän karttuessa hiukan hiljentynyt.

Keikkamatkat Coitus Int -porukan ja isän kanssa ovat olleet hyvin opettavaisia. Nuorena Dingo oli ainoa suomalainen bändi, jota fanitin, nyt olen kuullut melkoisesti tuon ajan nostal­giaa. Toisaalta olemme käyneet syvällisiä keskusteluja henkisistä asioista ja puhuneet läpi perhehuolia. Osaamme jo käsitellä niitä kipeitäkin muistoja, jotka teinivuosina jäivät puhumatta. Olemme lähentyneet entisestään.” 

Juttu on julkaistu Vivan numerossa 9/2024.