Eräänä aamuna se tapahtuu. Havahtuminen talon hiljaisuuteen. Herään yksin, kukaan ei kävele yläkerrassa kumisevin askelin, kukaan ei kilju tietokoneen äärellä ”shoot them, man!” Kenenkään kännykkä ei värise ärsyttävästi lattiaa vasten, kukaan ei paisko keittiössä astiakaapin ovia. Poikani ovat poissa, heistä on tullut aikuisia.
Asun metsän reunassa, joten hiljaisuus on rikkumaton. Hengittelen. Tunne leviää silti joka puolelle ruumista: täydellinen merkityksettömyys, pakokauhua muistuttava tunne, että olen täyttänyt roolini, hoitanut hommani ja että nyt on aika väistyä ja astua sivuun, vähentyä. Olen reilut viisikymmentä, parhaan käyttöpäiväni ohittanut, siis järkyttävän vanha.
Mitä ihmettä nyt teen, mietin.
Viikkoa aiemmin olin ollut ystäväni kesämökillä. Istuimme myöhäissyksyn viistossa valossa laiturin nokassa, nautimme viimeisistä lämpimistä auringonsäteistä ja venyttelimme selluliittisia, kalpeita koipiamme. Laineet keinuttivat repaleisia ulpukanlehtiä, järvi välkehti glitterinä. Ystäväni kertoi minulle unelmistaan – kuinka itsevarma ja tyyni olo hänellä näin vanhemmiten oli – sekä kiehtovasta tapaamisestaan newyorkilaisen yökerhon tanssilattialla.
Jostakin käsittämättömästä syystä purskahdin itkuun.
”Kuulostaa ihanalta!” sopersin nyyhkyttäen. ”Mutta minulla ei ole enää yhtään unelmaa.”
Ja mitä tarkoittaa se, ettei ole unelmia?
Sehän on kuin kuolisi pienesti.
Lue myös Kotiliesi.fi: Mummoksi tuleminen ajoi kirjailija Kati Reijosen kriisiin: ”Pelkäsin katoavani isoäitiyteen”
”Olin tehnyt juuri sen virheen, jota ei pitäisi tehdä”
Olin tehnyt juuri sen virheen, jota ei pitäisi tehdä. Olen luonteeltani monomaaninen projekti-ihminen, uppoudun yhteen asiaan korviani myöden enkä sen jälkeen haista, maista, kuule enkä näe yhtään mitään. Enkä varsinkaan kuuntele viisaampieni neuvoja. Kun sain lapset, uppouduin totaalisti äitiyteen. Ystävyyssuhteeni kärsivät, tärkein niistä katkesi täysin, en välittänyt ulkonäöstäni vaan annoin itseni rap-pioitua (mitä väliä, ajattelin) enkä ikinä käynyt missään. En iltaisin ystävieni luona juomassa punaviiniä, en elokuvissa – paitsi tietenkin katsomassa lasten animaatioita ja sen jälkeen nuorisolle suunnattuja supersankarileffoja – en baareissa, en tanssimassa, en bändikeikoilla.
En ostanut yli vuosikymmeneen yhtä ainutta meikkiä enkä juuri vaatteitakaan. Meikkipussini pohjalla oli muutama pikkurillin kokoinen tylsäpäinen meikkikynä, jotka raapivat huuleni verille, sekä haljennut puuteriaski, joka oli täynnä haisevaa beigeä purua. Kuljin takapuolesta roikkuvissa verskoissa ja pojilta liian pieniksi jääneissä urheiluvaatteissa. Naamani oli kuin sekatavarakaupan näyteikkuna 1960-luvulta.
Hain säännöllisesti itselleni vakituista työpaikkaa. Vuosien varrella lähetin jotakuinkin 70 hakemusta ja pääsin kaikkiaan kahteen varsinaiseen työhaastatteluun. Kukaan ei ollut kiinnostunut ideoistani, olin kaakki ja raakki, en ”seksikäs” sillä tavalla kuin se moderneilla työmarkkinoilla ymmärretään. Uutuudella ja nuoruudella on tässä yhteiskunnassa mittaamaton arvo. Ymmärrän kyllä miksi.
Tismalleen sama juttu kävi Tinderissä, jonne heikkona hetkenä latasin deittiprofiilin. Sain vastaani valtavan liudan miehiä, jotka eivät osanneet edes kirjoittaa sanaa ”ihmis suhde” tai olivat avoimen naisvihamielisiä ja seksistisiä jo esittelytekstissään. Kaikki asuivat jossakin pussinperällä, yksikään ei ollut kiinnostunut etäisestikään samoista asioista kuin minä. Profiilikuvissaan he istuivat likaisessa pakettiautossa ruokkoamaton, töykeä naama alaspäin kameraan. Yksi kökötti kalsareissaan jonkinlaisen romukaupan edessä. Retkituolissa, nahistunutta pujoa ympärillään, kasvoillaan avoimen hämmästynyt ilme.
Tinderin perusteella yksikään ajassa ja elämässä kiinni oleva oman ikäluokkani mies ei ollut kiinnostunut ikäisistäni. He eivät edes nähneet profiiliani, koska olivat rajanneet ikärajan vähintään kymmenen vuotta alemmas.
Olin liian vanha, kaikkeen. Ja aivan erityisesti sukupuoleni vuoksi. Koska olin nainen.
Lue myös: Katja, 46, ällistyi estrogeenigeelin vaikutuksesta: ”Tivolin musiikki alkoi kuulua korvissani”
Vanhetako ”arvokkaasti” vai elää kuin Madonna?
No niin, minulla on kaksi vaihtoehtoa, ajattelin tuona havahtumisen aamuna. Itsestäänselvä ensimmäinen vaihtoehto oli tietenkin vanheta niin sanotusti ”arvokkaasti.”
Ja mitä se sitten tarkoitti?
Se tarkoitti jotakuinkin päinvastaista kuin mitä Madonna paraikaa hommailee. Madonna saa säännönmukaisesti – niin maailmalta kuin Suomestakin – käsittämättömän julmaa, suorastaan törkeää somepalautetta. Madonna riiustelee itseään huomattavasti nuorempien miesten kanssa, pukeutuu paljastavasti, täyttää huuliaan, filtteröi kuviaan ja mitä vielä.
Erotiikan ylipapitar täyttää tänä vuonna 66 vuotta.
Somekansan mielestä Madonnan pitäisi hyväksyä ikääntymisensä ja nimenomaan vanheta kunnialla. Mutta mitä tarkoittaa hyväksyntä? Ja mihin sellainen hyväksyntä johtaa?
Toinen vaihtoehto olikin juuri se, että alan elää täysillä, nakata Madonnan tavoin niin sanotusti paskat stereotypioista ja ennakkoluuloista sekä siitä, mitä muut ajattelevat meiningeistäni. Tämähän on minun elämäni! Aivan kuten Madonnalla on oma elämänsä. Miksi jonkun yksittäisen ihmisen elämäntapa on kenenkään muun asia? Kenen mielenrauhaa oikeasti järkyttää se, että Madonna haluaa vielä olla haluttava?
Ajattelin myös näin: jos jämähdän tähän, katkeroidun. Sitä en halua. Se ei olisi myöskään reilua lapsiani kohtaan. Nautin äitiyden vuosistani enkä olisi sama ihminen ilman niitä. Mutta miksi pilaisin ne sillä, että jäähdyttelisin lopun ikäni niiden jälkilöylyissä?
Mitä todennäköisimmin alkaisin puuttua aivan liikaa lasteni aikuiselämään. Mutta sehän ei ollut enää minun asiani. Olin jo päästänyt irti. Kuten Kahlil Gibranin tunnetussa runossa sanotaan: ”sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.” Minä olin tehnyt niin, olin ”taipunut riemulla”.
Loppujen lopuksi en tarvinnut lainkaan miettimisaikaa.
Päätös oli itsestäänselvä.
Kolmen kohdan suunnitelma
Kaksi vuotta sitten, mutta vieläkin pontevammin viime vuoden alussa laadin itselleni suunnitelman.
Yksi: muutun ulkoisesti. Panostan ulkonäkööni nyt kun se on vielä jollakin tavalla mahdollista. Kaksi: hankin itselleni liudan uusia, ihania ystäviä. Kolme: etsin itselleni rakastajia. En ollut koskaan kokenut puhtaan eroottista suhdetta, nyt oli vihdoin sen aika. Elin naiseuden viimeistä, kuulasta syksyä, joten aikaa ei ollut hukattavaksi. Ei päivääkään.
Fyysinen kuntoni oli hyvä, olin harrastanut kymmenen vuotta kestävyysurheilua nuoremman poikani kanssa, nyt vaihdoin sen kuntosaliin ja jumppiin, jotka tukivat viisikymppisen naisen lihaskestävyyttä. Ostin meikkejä, seksikkäitä alusvaatteita, kävin kosmetologilla, kasvatin tukkani pitkäksi. Aloin käydä baareissa, tanssin pilkkuun asti Dynamo-nimisessä indie-yökerhossa, remusin Flow- ja Sideways-festareilla, olin etkoilla ja jatkoilla, sain aivan uudenlaisia työkeikkoja, inspiroivia juttuja, joita en ollut koskaan ennen tehnyt.
En ole vähääkään nostalgiaan taipuvainen, en ole sitä mieltä, että ”80-luku oli elämän parasta aikaa” tai että ”90-luvulla tehtiin sentään kunnon musaa”. Olen kiinnostunut tästä päivästä, uusista asioista, uudesta musiikista, uudesta taiteesta, kirjoista ja ajatuksista. Aivan kuten olin silloin, kun olin 20-vuotias ja yhtä kiihkeä ja ahnas kuin nyt.
Täysin häpeämättä otin yhteyttä ihmisiin, joita pidin kiinnostavina yhdenkin tapaamisen perusteella (kiitos Instagram, että mahdollistit tämän). Sain liudan ystäviä, jotka olivat miltei kaikki nuorempia kuin minä. Yllättäen he olivatkin paljon ennakkoluulottomampia ja suvaitsevaisempia minua kohtaan kuin ikäiseni, jotka tuntuivat vaativan minua ”rauhoittumaan”. Äitini puisteli päätään. Sukulaiset pöyristelivät. Naapurien Marimekko-verhot raottuivat, kun kävelin musta baskeri kuparinpunaisten hiusteni päällä, verkkosukkahousut vilkkuen pihamaalla.
Ja koska ikäiseni miehet eivät olleet minusta kiinnostuneita, sain havaita, että monet 15–20 vuotta nuoremmat olivat.
”Nuoruus meni hukkaan ongelmoidessa”
Toisinaan, niin kuin tilitin 28-vuotiaalle ystävättärelleni Dynamossa, tuntui kuin kulkisin jonkinlainen naamio ylläni. Minua luullaan usein huomattavasti nuoremmaksi kuin olen (saattaa toki olla, että kyse on pelkistä kohteliaisuuksista). Siinäpä ikiaikainen unelma: että pystyisi säilyttämään nuoret kasvot ja vartalon, joiden sisällä olisi iän mukana hankittu viisaus. Nuoruushan meni itse kullakin hukkaan ongelmoidessa ja käsiä väännellessä. Minulla eritoten, koska sairastin elämäni parhaat vuodet, yli 15 vuotta, vaikeaa anoreksiaa. Ja sitten jäinkin leskeksi ja kahden lapsen totaaliyksinhuoltajaksi…
Vaikka ei se tietenkään ihan niin nyt mene. Ruumiini rapistuu vääjäämättä. Joka päivä huomaan, miten siihen ilmaantuu koloja ja railoja ja ryppyjä ja vekkejä, vaikka tekisin mitä – Madonnakaan ei pysty estämään solujensa vanhenemista, vaikka hänellä on käytössään miljoonaomaisuus. Se on surullista, mutta saa minut elämään entistä kiihkeämmin.
Tik tak. Kello tikittää.
”Olen kuin Venlojen viestin kärkijuoksija”
Minulla on myöhäinen viidenkympin villitys. Sellaiseksihan tämä varmasti luokitellaan. Niin esimerkiksi sanoo äitini, joka asuu naapurissa ja motkottaa minulle itseni nöyryyttämisestä. Nauran olemattomaan partaani. Tietäisitpä vain, äiti rakas.
Olen saanut kokea ihania juttuja. Ihania! Sellaisia, jotka ikäiseni bestis, se, jonka kanssa istuimme mökkilaiturilla, sanoo kokeneensa jo nuorena. En minä vain. Olen sittenkin ollut liian kiltti, liian arka, kahlittuna alhaisiin voimiin, jonkinlaiseen alitajuiseen luterilaiseen moraaliin. Vaikka kyse on nautinnosta ja onnesta, lopulta viattomista asioista.
Samaan aikaan tämän aurinkoisen maiseman yläpuolella viistää musta varjo. En ole tyhmä enkä sokea. Ikätovereita kuolee ympäriltäni. Kun 15 vuotta nuorempi ystäväni puhuu asioista, hän puhuu aivan toisella aikajänteellä kuin minä. Hänellä on aikaa tuhlattavaksi. Hän voi pohtia asioitaan rauhassa. Hänellä on yhä elävä illuusio ikuisuudesta.
Minusta taas tuntuu kuin olisin Venlojen viestin kärkisuunnistaja: tuskin enää vilkuilen karttaa, vaan juoksen rastilta toiselle täyttä vauhtia risuista ja männynkävyistä välittämättä. Osaan jo suunnistaa, ja jos tulee pummi, virhe, niin ei voi mitään. Minun on otettava riskejä, jos haluan vielä kokea mahdollisimman monta asiaa.
Olen useassa yhteydessä – kirjoissani, haastatteluissani – puhunut edesmenneen näytelmäkirjailija Dennis Potterin haastattelusta. Tuo haastattelu koskettaa minua aivan erityisesti juuri nyt. Potter oli kuolemassa syöpään ja tiesi elävänsä viimeistä kevättä. Hän istui työpöytänsä ääressä ja katseli ikkunasta puutarhaan: luumupuut kukkivat.
Potter liikuttui. Luumunkukkia katsellessaan hänestä tuntui, ettei ollut koskaan elämässään nähnyt ”kukkamaisempia kukkia”. Olemassaolon intensiteetti lävisti hänet valtaisalla voimalla. Ja miksi? Juuri siksi, että menettämisen tietoisuus kuori elämästä kaiken ylimääräisen. Elämä oli siinä, raakana, vereslihaisena, läsnäolevana – tänä hetkenä.
Ja juuri sellaiselta minustakin tuntuu, kun tanssin aamukolmelta yökerhossa hikisten, joustavien, nuoruuden voimaa täynnä olevien vartaloiden puristuksessa.
Minä elän.
