Osa nuoruudenystävistäni on kuollut huumeisiin tai väkivaltaan. Osa elää yhä kadulla ja myy seksiä. Minä olen tässä, elossa, ja osaan arvostaa sitä, sanoo Amina Nyiva.
Olemme Kibagaressa, yhdessä Kenian pääkaupungin Nairobin lukuisista epävirallisista asuinalueista, kansankielellä slummeista. Kenian yli viisimiljoonainen pääkaupunki kasvaa kohisten, ja samalla kun pilvenpiirtäjien silhuetti tiivistyy, tihenevät köyhän kansan hökkelikylät.
Täällä elää Aminakin, 28, kahden lapsen äiti, joka kerää leivän pöytään perikenialaisella yritteliäisyydellä: itse luodulla työllä. Koti toimii kynsistudiona, ja kylän leveimmän raitin varrella on Aminan vihanneskoju. Vuosia hän on tehnyt viikonloppuisin myös tarjoilijan töitä baarissa. Nyt vanhat rutiinit rikkoo uusi, pari viikkoa sitten käynnistynyt bisnes: Westlandsin kaupunginosassa toimiva katuruokakärry.
Tänään Amina jää kuitenkin Kibagareen esittelemään meille kotikulmiaan ja kertomaan tarinansa.
– Kymmenvuotiaan tyttäreni ikäisenä olin itse jo kadulla. Melissa tykkää koulusta, huolehtii pikkuveljestään ja haluaa isona lääkäriksi. Hänelle ei saa koskaan käydä niin kuin minulle.
Amina pitää ruokakärryään Westlandsissa vilkkaassa kadunkulmassa. Hän polttaa kärryn sisällä hiiliä, jotka pitävät ruoan lämpimänä.
© Merja Määttänen
”Isot tytöt pakottivat myymään seksiä ja ottivat rahat”
Amina syntyi ja kasvoi Kibagaressa äidin, isän, kahden veljen ja viiden siskon kanssa. Elämä kävi entistä niukemmaksi, kun isä kuoli.
– Äiti yritti elättää meitä myymällä tienvarressa ruokaa, mutta rahat eivät riittäneet. Olin yhdeksänvuotias, kun aloin kerjätä kaduilla, Amina Nyiva kertoo.
Alussa hän kävi vielä päivisin koulua ja öisin kotona nukkumassa.
– Sitten isot tytöt pakottivat minut myymään seksiä ja ottivat rahat itselleen. Huumeet tuntuivat antavat rohkeutta ja pakotien pahasta olosta. Neljätoistavuotiaana jäin kokonaan kadulle. Nukuimme myyntikojujen alla, hylätyissä taloissa ja milloin missäkin.
Vaikka elämä kaduilla oli vaarallista ja ankaraa, siitä oli vaikea päästä irti.
– Jossain vaiheessa tätini olisi ottanut minut luokseen asumaan, mutta olin liian tottunut elämäntapaani ja palasin kadulle. Sitä paitsi se oli ainoa paikka, jossa osasin tienata.
Tänään Amina Nyivan (vas.) pedikyyriin tulee naapurustossa asuva Tekla Chao. ”Tuntuu ylelliseltä. Lakkasin ennen itse kynsiäni, mutta kun sain vauvan vuosi sitten, unohdin kaikki sellaiset jutut.”
© Brian Otieno
Raskaus 19-vuotiaana oli käännekohta
Välillä Amina kävi katunuoria auttavan yhteisön vieroitusyksikössä, lähinnä ilmaisen ruoan vuoksi.
Käännekohtaan vaadittiin raju herätys.
– Olin 19-vuotias, kun huomasin olevani raskaana. Pelotti hirveästi. En tiennyt, mitä tehdä, mutta oli pakko löytää muutos.
Silloin hän löysi Undugu-kansalaisjärjestön ja pääsi sen tukiohjelmaan. Hän pääsi oppimaan kynsi- ja hiusalan perustaitoja ja alkoi saada asiakkaita. Samalla hän aloitti baarityöt ja myi seksin sijaan alkoholia.
– Muistan, miltä tuntui vuokrata ensimmäinen oma koti minulle ja Melissa-vauvalle. Huone ei ollut paljon sänkyä suurempi, mutta se oli oma.
– Aina kun olen vihainen tai surullinen, haluan jutella Maryn kanssa, sanoo Amina. Mary Wanjiku (vas.) hoitelee Vitdelis Chebetin hiukset, Amina otti käsittelyynsä Grace Wambuin.
© Brian Otieno
Suomen tukema nuorten tukiohjelma oli Aminalle tärkeä
Mary Wanjikun hiussalongissa on kiivas tekemisen meininki. Yksi lettikampaus syntyy reilussa tunnissa, ja samalla päivitetään ajankohtaiset asiat. Amina Nyiva tarttuu työkaluihin tottuneesti ja alkaa selvitellä vuoroaan odottavan asiakkaan hiuksia.
– Mary on pelastajani ja mentorini. Hän on varaäitini varsinkin nyt, kun oma äitini on muuttanut maalle, sanoo Amina.
Myös Mary tuli Aminan elämään kymmenen vuotta sitten Undugun tukiohjelman myötä.
Suomen kehitysyhteistyövaroista tuettu Undugu arvioi tavoittaneensa 50 toimintavuotensa aikana noin 10 000 kenialaista nuorta. Kolmevuotinen tukiohjelma tarjoaa ammatillisten taitojen lisäksi vertaisryhmän, joka tuo arkeen sekä tukea että sosiaalista kontrollia. Tällä hetkellä Nairobin slummeissa toimii 70 ryhmää.
Hopestar, Comfort, Queenstar… Kuhunkin Kibagaren viiteen ”tyttöryhmään” kuuluu 25 nuorta naista. Ryhmä päättää itse nimensä ja valitsee keskuudestaan ryhmänjohtajan. Aminan Victorious ladies -ryhmää vetää Mary Wanjiku, joka itsekin eli aikoinaan kadulla. Myös hän sai ammatilliset taidot Undugun kautta ja haluaa nyt laittaa hyvän kiertämään.
– Alan kouluttaa muita vapaaehtoistyönä oman työni ohessa, Mary kertoo.
Hän tuntee Kibagaren naiset ja toimii oman ryhmänsä lisäksi Undugun paikallisena fasilitaattorina, joka ohjaa naisia tuen piiriin.
Kibagaressa käy nopeasti selväksi, miksi tukea tarvitaan. Kylä on täynnä ihmisiä, joilla ei ole mitään säännöllisiä tuloja. Kaikkialla on lapsia ja tyhjiä mahoja. Moni aloittaa pakomatkan humalaan tai muihin pilviin heti aamusta.
Kibagaren raitilla on hulinaa ympäri vuorokauden. Kymmenen vuotta sitten alue uhattiin purkaa, nyt ihmiset ovat jo tottuneet elämään epävarmuudessa.
© Brian Otieno
Aminan uusi luksus: sunnuntait ovat vapaapäiviä
Nairobi on harvinaisen rehellinen miljoonakaupunki. Köyhiä ja rikkaita ei ole piilotettu kauas toisistaan, vaan jyrkkärajaiset alueet limittyvät toisiinsa kaikkialla. Heti Kibagaren rajan takaa alkaa Loreshon vauras pientaloalue.
Tuloeroihin uskovat taloustieteilijät sanovat, että kun rikkaat rikastuvat, hyvinvointia valuu myös köyhille. Kibagaressa tämä pätee, tavallaan. Aminan kodin takana nousee korkea kiviaita, ja sen takana vehreällä isolla tontilla kasvaa valtava mangopuu. Oksat kurottavat aidan yli ja pudottavat hedelmät köyhien puolelle.
Myös köyhien ja rikkaiden talousjärjestelmät elävät rinnakkain, kaukana toisistaan. Amina Nyivan manikyyri maksaa noin euron (150 shillinkiä) ja Mary Wanjikun lettikampaus kolmisen euroa. Paremmilla asuinalueilla hintoihin voi lisätä ainakin nollan perään.
Uuden bisneksen myötä Amina Nyiva on antanut vihanneskojun ystävälleen Mama Chebetille hoidettavaksi. Mama tekee bisneksen ja maksaa Aminalle euron verran päivävuokraa.
Amina on helpottunut, kun voi nyt luopua kokonaan baaritöistä.
– Sunnuntait ovat tästä lähtien omia päiviäni. Siivoan ja pyykkään, olen perheen kanssa ja tapaan ystäviäni.
Asumusten väliset kapeat kujat toimivat ”kodinhoitohuoneina”. Kodittomuusvuosien jälkeen oma pyykkinaru on arvokas asia.
© Brian Otieno
Naisten säästöringit kohentavat perheen taloutta
Sunnuntaisin kokoontuu myös Aminan ”chama”, naisporukan itse perustama säästörinki. Säästöringit ovat kenialaisten naisten laajasti suosima tapa ottaa haltuun tiukkaakin taloutta.
– Meitä on 25 ja kaikilla huumetausta. Vuosi sitten sovimme, että laitamme joka päivä sivuun 20 shillinkiä – pienen osan siitä, mitä ennen meni mira-huumeeseen – ja laitamme rahan tuottamaan kasvimaalla. Kun viljelemme vihanneksemme itse, säästämme paljon.
Koulun jalkapallokentän laidalla on bambumetsäksi kutsuttu viljelysalue. Vihannesten lisäksi naiset suunnittelevat lisäpuiden istutusta estääkseen eroosiota ja parantaakseen maan tuottavuutta.
– Nyt olen liittynyt toiseenkin chamaan. Otamme yhdessä pyykkiurakoita, ja osa tuotosta säästetään yhteiseen pottiin. Vuoden lopussa järjestämme isot juhlat meille ja lapsille, Amina kertoo.
Perheen pienenpieni yhden huoneen ja keittiökolon asunto maksaa sähköineen 22 euroa (3 500 shillinkiä) kuukaudessa. Lasten koulumaksuihin menee yhteensä noin 115 euroa vuodessa. Inflaatio nostaa jatkuvasti perustarpeiden, ruoan ja polttoaineen hintoja.
Uusi bisnes antaa toivoa. Aiemmista töistä Amina tienasi yhteensä noin 400–500 shillinkiä päivässä, nyt hän saattaa saada 700 tai enemmän. Kuusipäiväisellä työviikolla kuukausipalkkaa kertyy ainakin sata euroa.
– Paitsi jos palkkaan tulee tavallista isompi lovi kuvioon kuuluvan suojelurahan takia. Poliisit vaativat aina osinkonsa, se on osa katuyrittäjien todellisuutta, Amina Nyiva toteaa.
Amina on vuokrannut vihanneskojubisneksen ystävälleen, mutta aina ohikulkiessaan hän pysähtyy auttamaan.
© Brian Otieno
Amina ja Alex-puoliso asettuivat vasta kolmekymppisinä yhteen
– Amina on kova työntekijä, rakastava äiti ja hyvä ihminen, sanoo Aminan lasten isä Alex Mureithi.
Amina ja Alex ovat tunteneet toisensa kauan. Myös Alex kasvoi Kibagaressa köyhyyden keskellä, mutta onnistui luovimaan läpi nuoruuden sekaantumatta päihteisiin. Koska Amina eli niin kuin eli, monet Alexin lähipiirissä ihmettelevät nuoren miehen valintaa.
– Miksi juuri hän, he kysyivät. Siksi, että sydämeni valitsi Aminan, Alex sanoo.
Silti Amina on elänyt suurimman osan Melissan, 10, ja Denclanin, 5, elämästä yksin. Vasta kuluneen talven aikana pariskunta on asettunut toden teolla yhteen.
– Yhtenä päivänä vain pysähdyimme ja tajusimme tosiasiat. Aika karkaa käsistä, ja lapset kasvavat. Menetettyjä vuosia emme saa takaisin, mutta nyt meidän täytyy tehdä yhteistyötä ja tukea toisiamme, jotta pystymme kasvattamaan nämä lapset, Alex kertoo.
– Alex on aina tukenut minua, ja luotan häneen, lisää Amina.
Kuutena aamuna viikossa Amina herää puoli viideltä, keittää kananmunat ja pakkaa mukaan illalla paistetut chapati-leivät. Sitten hän ottaa bodaboda-moottoripyörätaksin isolle tielle ja jatkaa siitä matatu-pikkubussilla Westlandsiin. Perillä hän ostaa tuoreet makkarat ja salaattitarpeet. Ruokakärry avautuu aamukuudelta, sillä töihin kävelevien nairobilaisten aamiaisaika on päivän ensimmäinen sesonki.
Alex huolehtii lapset kouluun ja lähtee töihin myymään bensaa. Kun Denclan pääsee koulusta kolmelta, hän kävelee kylän bensakioskille isänsä luo. Tauolla he menevät kotiin, Alex pikakokkaa ja jättää pojan odottamaan isosiskoaan.
– Kun Melissa tulee viiteen mennessä, hän on pomo ja huolehtii kaikesta, kunnes jompikumpi meistä palaa kotiin, Alex sanoo.
Amina sulkee kojunsa joskus iltakuuden ja -kymmenen välissä. Yleensä Alex laittaa lapset nukkumaan. Viimeiseksi ennen yötä pariskunta paistaa vielä yhdessä seuraavan päivän chapatit.
Kuusi biokeskusta palvelee Kibagaren 30 000 asukkaan vessa- ja vesitarpeita. Kaikissa Nairobin slummeissa ei ole näin hyviä palveluita.
© Brian Otieno
”En rakasta Kibagarea, mutta se on kotini”
Kibagaren pääraitti on vilkas, ja tuttuja tulee vastaan koko ajan: sisko, serkku, ystävä… Ja kaikki tuntevat Amina Nyivan ihmisenä, joka auttaa aina. Vihanneskojulla hän pysähtyy hetkeksi pilkkomaan kaalia ja juttelemaan Mama Chebetin tyttärien kanssa, pyykkipisteellä hän pyöräyttää ohi kulkiessaan pari ämpärillistä nyrkkipyykkiä.
Kylän 30 000 asukasta palvelee kuusi biokeskusta, joissa on vesipisteiden lisäksi reikälattiavessoja ja pihalla pyykkialue. Vessareissu maksaa kymmenen shillinkiä ja kanisterillinen vettä viisi. Olematon raha on monelle kibagarelaiselle iso. Myös Amina hakee lähimmästä keskuksesta käyttöveden keittiöön, kynsistudioon ja puhdistautumiseen.
Slummeja sanotaan epävirallisiksi asuinalueiksi, koska ne ovat syntyneet omin luvin, ilman kaavoitusta, viemäröintiä ja muuta infrastruktuuria. Kibagare syntyi hallituksen maalle. Kun viranomaiset ilmoittivat vuonna 2014, että koko alue puretaan, kaikki lähtivät purkamista vastustaviin mielenosoituksiin. Sittemmin riita päätyi oikeuteen, jossa se makaa yhä.
Kibagarea ei ole purettu, mutta sitä ei ole myöskään luvattu säilyttää. Aminan mukaan ihmiset ovat tottuneet epävarmuuteen.
– En rakasta Kibagarea, mutta vastustan sen purkamista. Tämä on kotini ja yhteisöni koti, ja täällä olen oppinut elämästä kaikki tärkeät läksyni.
Jane Opir ostaa Aminalta ”smochan”, jonka nimessä yhdistyvät smokey-makkara ja chapati-leipä. Herkku maksaa noin 40 senttiä.
© Merja Määttänen
”En ole saanut paljon, mutta olen saanut kaiken tärkeän”
– Amerikka näyttää televisiossa hienolta. Ihmiset asuvat kauniissa kodeissa ja ajavat autoilla. Jos pääsisin sinne, avaisin ison kauneushoitolan, tienaisin ja auttaisin kaltaisiani tyttöjä, Amina Nyiva hymyilee.
Oikeasti hän miettii näin suuria unelmia vain pyydettäessä.
– Teen työtä ja arvostan sitä, minkä olen saavuttanut. En ole saanut paljon, mutta olen saanut kaiken tärkeän: lapset, Alexin ja ystävät.
Pian Espoossa avautuva From Zero to Hero -näyttely tuo Aminan ja kahdeksan muun nairobilaisen selviytyjän tarinan suomalaisten luo. Näyttely koostuu valokuvista, videoista sekä virtuaalitekniikan avulla rakennetuista kokemuksista. Näyttelyvieras voi käydä kylässä Aminan kodin kaksoiskappaleessa ja tutkia esineitä, jotka kertovat hänen elämänsä käännekohdista.
Amina lähetti Suomeen myös kengät, joissa Melissa aloitti neljävuotiaana koulunsa.
– Minulla ei ole valokuvia lapsista pienenä, mutta muistan aina, miten söpöltä ja innokkaalta tyttö silloin näytti.
Näyttelyn kokoamisen aikana Amina sai kuulla paljon suomalaisnuorten todellisuudesta. Jotkut asiat tuntuvat erilaisilta, jotkut samanlaisilta.
– Myös Suomessa nuoret voivat päätyä kodittomiksi tai päihdekierteeseen. Toisin kuin meillä, heillä on kuitenkin mahdollisuus saada yhteiskunnalta tukea. Tärkein totuus on meille yhteinen: me emme saa koskaan luovuttaa. Elämä voi olla vaikeaa, pelottavaa ja kovaa työtä, mutta aina on toivoa.
– En ole saanut paljon, mutta olen saanut kaiken tärkeän ja osaan arvostaa sitä, sanoo Amina Nyiva.
© Merja Määttänen
Toivon viesti
From Zero to Hero -näyttely tuo Espooseen Amina Nyivan ja kahdeksan muun nuoren nairobilaisen elämän. Kaikki työryhmään kuuluneet asuivat nuorina kaduilla ja ajautuivat päihde- ja rikoskierteisiin. Nyt he ovat saaneet otteen paremmasta ja auttavat myös muita omissa yhteisöissään.
Näyttely on toteutettu ulkoministeriön kehitysyhteistyövaroin yhdessä Taksvärkki ry:n ja kenialaisen Undugu Society of Kenya -kansalaisjärjestön kanssa. Maksuton näyttely on avoinna Helinä Rautavaaran museossa 21.3. alkaen koko loppuvuoden.