Andy valloitti Timo Jutilan sydämen – ”En olisi ikinä uskonut, että rakastun koiraan”

Timo Jutilaa, 60, pidetään supliikkimiehenä, mutta varsinainen small talkin puhuja hän ei ole.

– Juti osaa vain sanoa suoraan, sanoo myös vaimo, Satu Jutila, joka kaikkien muiden tapaan kutsuu puolisoaan Jutiksi.

Saan heti esimakua suoraviivaisuudesta. Vastaanotto Klaukkalan-kodin eteisessä on asiallinen, ei siinä turhia jutustella. Takki naulakkoon ja eteenpäin. Jutille haastattelu on haastattelu, ja toimittaja tulee vain tekemään työnsä. Asiallisuus tarttuu – harvemmin oma avausrepliikkini on: ok, ruvetaan hommiin.

Istuudun jääkiekkolegendaa vastapäätä pitkän pöydän ääreen. Jutilla on yllään musta t-paita ja sortsit. Sortsit saattavat tuoda jonkun mieleen pukukopin, mutta Juti on tyylikäs, ihan niin kuin pariskunnan talo, jossa on jotain hyvin viehättävää.

Koti on silmiinpistävän siisti mutta silti rento. Valkoista yleisilmettä on pehmennetty beigellä, harmaalla ja hopealla. Kaikki on sopivassa mittakaavassa keskenään.

Täällä Jutilat asuvat viisivuotiaan, mustavalkoisen Andy McCoy -kettuterrierinsä kanssa. Andysta lisää tuonnempana. Hän ei ole mikä tahansa koira.

Klaukkalaan Jutilat ovat kotiutuneet ollakseen tarpeeksi lähellä mutta riittävän kaukana Jutin vanhasta kotikaupungista Tampereesta. Klaukkalassa elämä on rauhallista, Tampereella tehdään töitä Nokia Arenalla sijaitsevassa 50 hengen aitiossa, jossa pariskunta järjestää tapahtumatoimistonsa kanssa erilaisia tilaisuuksia.

Työ on pitänyt Jutin otsikoissa, vaikka urasta pelaajana ja sen jälkeen A-maajoukkueen joukkueenjohtajana on jo aikaa. Aitiobisnes on ollut kannattavaa, ja iltapäivälehdet ovat päässeet kertomaan, että aloitettuaan toiminnan Nokia Arenalla Jutilat ansaitsivat kahdessa vuodessa yli miljoona euroa.

Menestys ei kuitenkaan ole ollut itsestään selvää. Työn loputtua jääkiekon parissa Jutin mieli oli maassa, tuli pudotus, jonka jälkeen oli pakko löytää uusi paikka elämässä.

Keskustelussa Timo Jutilan kanssa jääkiekko on kuin kärpäspaperia. Puhutaanpa mistä vain, jääkiekko tarttuu sormiin, se ei irtoa ravistelemallakaan. Lätkään kytkeytyy kaikki, siitä löytyvät syyt ja selitykset, vertauskuvat ja elämänopit.

Jutin ensimmäinen lapsuusmuisto

”Ensimmäinen lapsuusmuistoni on pieni jääkiekkomaila, jonka sain jo alle yksivuotiaana. Muistan sen valokuvista. En luopunut mailasta millään vaan nukuin sen kanssa. Lempinimeni oli Täystuho, huidoin mailalla, kunnes äiti virkkasi rättipallon, johon pantiin sukkahousuja täytteeksi. Läiskin sitä.

Viisivuotiaana sain Pekka Marjamäen mailan. Hän oli suuri idolini. Aina kun menin nukkumaan, pitelin mailaa kädessäni ennen kuin panin sen sängyn alle. Siellä se oli, kunnes äiti sanoi, ettei enää imuroi huonettani, koska maila oli tiellä. Siitä lähtien imuroin itse.

Olimme perusjääkiekkoperhe. Veljeni on pari vuotta minua nuorempi ja pelasi myös. Isä oli urheilumiehiä, hän valmensi junnuja, hänen oma lajinsa oli ollut moukarinheitto.

Nykyisin isi on jo huonossa kunnossa. Äiti on yhä mukana. Hän oli superhuoltaja, koko homman sydän. Hän oli kokki, pyykin pesijä ja lohduttaja. Ilman vanhempia jääkiekkourasta ei olisi tullut mitään. He järjestivät kaiken viimeisen päälle. Joka talvi tuli uudet luistimet, kun jalka kasvoi.

Keväällä 1980 Tampereella kävi delegaatio Bostonista katsomassa, löytyisikö paikallisista junnuista sopivia opiskelemaan sikäläisessä yliopistossa ja pelaamaan yliopistokiekkoa. Minut valittiin, ja elokuussa olisi ollut lähtö kolmeksi vuodeksi Bostoniin. Olin menossa asumaan sheriffin perheeseen, ja vanhemmille luvattiin joka kauden aikana kaksi matkaa Bostoniin. Kaikki oli lähtöä varten valmiina.

Yhtenä aamuna äiti tuli herättämään minua ja sanoi, että Rauno Korpi soittaa. Menin puhelimeen, ja Rauno kertoi, että minut oli valittu kesäksi Tapparan edustusjoukkueen harjoitusrinkiin, että tulenko.

Äiti seisoi siinä vieressä ja kysyi, että mitä nyt. Vastasin, että täytyy perua se Bostonin-reissu. Isille ja äidille päätös oli selvä, siitä ei ollut kahta sanaa.”

Yksi kaikkien puolesta

”Peruskoulun jälkeen kävin kauppakoulun. Valmistuin merkantiksi ja menin armeijan jälkeen vakuutusyhtiöön töihin. Työnantajan luvalla kävin treeneissä kaksi kertaa päivässä. Palkka tuli myytyjen vakuutusten mukaan.

1980-luvulla liigakiekkoa pelattiin vielä puoliammattilaisesti. Tappara maksoi voitosta 750 ja tasapelistä 350 markkaa. Jos tuli tappio, sai 150 markkaa.

Ei sillä elänyt, mutta olisin pelannut vaikka ilmaiseksi. 1990-luvulla homma ammattilaistui.

Olen aina ollut tässä ja nyt -ihminen, ja joukkueen etu on ollut minulle tärkein. Jääkiekossa kukaan ei tee mitään yksin. Joukkue tarvitsee hyviä yksilöitä, mutta hyvät yksilöt eivät ole mitään ilman joukkuetta. Motivaationi on ollut joukkue, sen eteen olen halunnut tehdä töitä. Vasta kun joukkue toimii, yksilölläkin on mahdollisuus pärjätä.

Nuorena en ajatellut, mitä teen aikuisena. Fokus oli siinä, että pääsin Tapparan kaltaiseen loistavaan organisaatioon, jossa todella tehtiin töitä.

Minulla on aina ollut voittamisen nälkä. Kun 16-vuotiaana tulin joukkueeseen, näin, mitä voittaminen vaatii. Normisuoritus ei riitä siihen. Herrajumala, että äijät treenasivat kovaa, Pertti ’Komu’ Koivulahti ja Ahokaisen Seppo -vainaa, en ollut pysyä perässä. Se henki puski eteenpäin, näin, että olin päässyt sellaiseen paikkaan ja porukkaan, missä halusin olla.

Valmentajien suhteen minulla on ollut hyvä tsäkä. He ovat osanneet ohjata joukkuetta eteenpäin yksilöiden kautta. Rauno Korpi oli tässä niin aikaansa edellä. Hän tiesi, miten saadaan ryhmä kasaan ja voidaan pelata tiiminä.”

Jutille lätkä on kuin elämä yleensä

”Huippuominaisuuteni? Äh, kauhean vaikea sanoa. Kaikessa olisin voinut olla parempi, olin keskivertoa vähän kaikessa. Ehkä minulla oli hyvä pelikäsitys. Tiesin aina, mitä teen seuraavaksi ennen kuin sain kiekon, syötänkö vai ammun.

Henkinen puoli on myös tärkeä. Pelissä tulee aina virheitä, joihin ei saa takertua. Niiden jälkeen pitää pystyä nousemaan ja rakentamaan peli uudestaan.

Jääkiekko on kuin elämä yleensä. Tulee voittoja ja tappioita, kivoja hetkiä ja ikäviä hetkiä, jotka pitää käsitellä. Välillä asiat menevät perspektiiviin, ja arvot muodostetaan sen mukaan.

Tapparan huoltaja Raimo Paavola kuoli vuonna 1986 auto-onnettomuudessa juuri ennen liigafinaalia. Voitimme Helsingin IFK:n 4–1. Silloin ei pelin jälkeen juhlittu. Joukkue kokoontui Kalevankankaalle hautajaisiin.

Myöhemmin pelasin Luulajassa ja näin, kuinka pakkiparini Hans ”Nubbe” Norberg neliraajahalvaantui pelissä. Se oli kauhea slaagi. Olen syntynyt jouluaattona. Niin kauan kuin Nubbe eli, sain joka jouluaatto kello 00.01 viestin Ja må du leva. Tiesin jo odottaa sitä.

Kaipaan yhä omaa paikkaani pukukopissa. Se oli kuin toinen koti, oma maailma ja henkireikä. Koppiin luotiin avoin ilmapiiri, jossa ongelmista voitiin puhua.

Hirmu tärkeänä näen myös sen, että jokaisella pelaajalla on sellainen pelikaveri, jonka kanssa voi rupatella muutakin kuin jääkiekkoa. Timo Susi oli Tapparan kapteeni, kun itse olin varakapteeni. Olimme myös armeijassa samaan aikaan ja kuljimme Timon autolla harjoituksissa. Hänelle pystyin kertomaan kaiken. Myös Ojasen Janne oli päivittäin vahvasti mukana.”

Lasten kanssa lomalle

”Jääkiekkoilija elää lätkän ehdoilla. Eero syntyi elokuussa 1992, Liisa ja Laura joulukuussa 1993. Talvella 1994 olin koko helmikuun Lillehammerissa talviolympialaisissa ja sen jälkeen kuusi viikkoa MM-kisoissa Italiassa. Turha sitä oli miettiä, se oli ammatinvalintakysymys.

Ehdin myös olla lasten kanssa. Kesällä matkustin heidän kanssaan usein muutamaksi viikoksi esimerkiksi Espanjaan. Lasten äiti jäi kotiin.

Kannustin myös lapsia harrastuksiin. En halunnut vaikuttaa siihen, mitä he harrastivat, mutta jokin liikunnallinen harrastus oli hyvä olla. Onneksi vanhempani olivat kuljettamassa heitä. Eero pelasi jalkapalloa ja lätkää A-junioreihin asti. Höntsälätkää hän pelaa yhä.

En ole koskaan kadottanut yhteyttä lapsiin. He ovat minulle tärkeitä, ja heillä menee hyvin. Eero on pankissa töissä. Tytöt ovat lähihoitajia. Kaikki asuvat Tampereella, ja tapaamme usein muun muassa peleissä. Heillä ei ole perheitä.

Kasvattajana olen ajatellut, että pitää tietää, mikä on oikein ja mikä väärin. Jokaisen on myös tunnettava oma vastuunsa. Jokaisella on omat siivet, ja asiat on tehtävä niin, että ne kantavat.

Olen eronnut kaksi kertaa. Eroissa ei ole ollut suurta draamaa, ne ovat olleet helppoja. Näin elämä menee, ja sillä mennään. Ei tänne ole tarkoitus tulla kärsimään. Tavoitteeni on elää niin, etteivät asiat kaduttaisi.”

Timo Jutila: Pannaan lanttu lomalle

”Satun kanssa tutustuimme, kun yli kymmenvuotinen työni A-maajoukkueen joukkueenjohtajana oli lopuillaan. Vuoden 2014 jälkeen minulla ei ole enää ollut virallista roolia jääkiekossa.

Lätkästä sivuun jääminen oli pudotus, eikä uuden fokuksen löytäminen elämään ollut helppoa. Olin huonossa kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Käytin myös liikaa alkoholia.

Mutta paskaan ei kannata jäädä vellomaan. Jääkiekon loputtua aloin ymmärtää, mikä merkitys omalla ajalla on. Satun kanssa olen oppinut rakastamaan rauhaa ja seesteisyyttä.

Lue myös: Ex-jääkiekkovalmentaja Rauno Korpi on pyytänyt juomistaan anteeksi vaimolta ja lapsilta: ”Mutta tärkeimmän anteeksipyynnön aikoinaan tein äidilleni”

Näin jälkeenpäin vertaan tilannetta paljon myöhemmin alkaneeseen koronaan. Meillä oli silloin jo bisnekset käynnissä, ja yhtäkkiä kaikki meni kiinni. Oli kaksi mahdollisuutta: joko lyödä hanskat tiskiin tai katsoa eteenpäin.

Koronan alettua lähdimme saman tien mökille Kittilään ja olimme siellä Helpin kylällä yhteen putkeen kaksitoista viikkoa. Muutenkin on hyvä aina silloin tällöin ottaa omaa aikaa ja panna lanttu lomalle. Jokainen tarvitsee preikkiä.

Satun kanssa meitä yhdistää periksiantamattomuus. Oma sloganini voisi olla, että työ tekijäänsä kiittää.

Perustimme yhteisen yrityksen 2017. Omistamme sen puoliksi. Satu on koulutukseltaan erikoissairaanhoitaja. Hän on mahdottoman tarkka, tehokas ja järjestelmällinen. Minä olen yrityksen kasvot ja hoidan markkinoinnin. Satu vastaa taloushallinnosta, tapahtumien suunnittelusta, käsikirjoittamisesta ja käytännön toteuttamisesta.

Työnjaossamme ei ole mitään epäselvää. Luotamme täysin siihen, mitä toinen tekee. Jos on jotain keskusteltavaa, hoidamme sen, kun ajamme tapahtuman jälkeen Tampereelta kotiin.

Kotoa emme ole molemmat koskaan poissa seitsemää tuntia pidempään, sillä Andy McCoy odottaa.”

Koira ja jääkiekko

”En olisi ikinä uskonut, että rakastun koiraan. Alun perin en edes halunnut koiraa, mutta Satu halusi. Jos nyt on pakko sanoa, mikä elämässäni on vaikuttanut minuun yhtä paljon kuin jääkiekko, niin lähimmäksi tulee tämä koira.

Joka aamu 6.45 Andy tulee viereeni, nostaa kuonon ohimolleni ja tuijottaa nappisilmillään. Se herättää aina minut, ei muita. Sitten se istuu mangustin asennossa ja odottaa, että lähden sen kanssa lenkille. Noin tunti me vedetään. Se on aina hyvällä tuulella. En ymmärrä, miksi ihmiset eivät voi olla yhtä vilpittömiä ja hyväntuulisia. Minusta tuntuu, että saan kertoimella kaksi takaisin kaiken sen, mitä annan Andylle.

Lue myös Kotiliesi.fi: Millainen koirarotu sopii sinulle? Vastaa 10 kysymykseen ja selvitä asia!

Keväällä lähdimme Satun kanssa viikoksi Portugaliin. Oli kolmas päivä, olimme käyneet kaksi kertaa kuntosalilla, kävelemässä ja spassa ja odotimme illallista, kun Satu yhtäkkiä sanoi, että eiköhän tämä ollut tässä. Meillä molemmilla oli niin ikävä Andya, että olimme valmiit lähtemään kotiin. Emme saaneet äkkilähtöä, joten jouduimme olemaan siellä koko viikon.

Kukako on Juti? Kyllä se on Timo Jutila. Olen kestänyt julkisuuden. Osaan olla rauhassa. Olen päässyt aika pitkälle isäni antamalla neuvolla. Hän sanoi, että kun näet, että jollain on asiaa, anna hänelle minuutti aikaa. Se riittää, sen jälkeen voit mennä eteenpäin.”