Siis ymmärsinkö oikein? Että eräs ystäväni oli, öh, liittynyt sirkukseen?
Muutama viikko kyseisen keskustelun jälkeen seisoin sirkuskaravaanin liepeillä. Satoi kaatamalla vettä. Hypistelin sirkuksen hevosille varaamiani omenoita. Asuntovaunujen ulkopuolella näkyi arkisia tavaroita. Polkupyörä, pyykkiä, kenkiä.
Keskustelu upposi rankkasateessa syviin vesiin. Ei ole sääntökirjaa, joka sanoo, että elämän kuuluu mennä yksillä raiteilla. Suunnitelmaa saa halutessaan muuttaa. Aution sirkusteltan tähtitaivasta ihaillessani aloin miettiä, mitä tekisin, jos tekisin… jotain ihan muuta kuin tähän mennessä. Mitä jos vähän seikkailisi, yrittäisi päätyä tahallaan eksyksiin? Minne suuntaan sitä lähtisi?
Kysymys on piinannut minua jo useamman viikon. Se tunkeutuu uniin, joissa yritän keplotella itseni vapauteen talosta, jossa olen vankina.
Lue myös: Malla kyllästyi kakkujen leipomiseen ja osti miehensä kanssa sokkona kivitalon Gotlannista
Olen keksinyt kolme potentiaalista suuntaa. Ensimmäinen: kävelen halki Suomen tai Norjan. Eräänlainen Santiago de Compostela -muunnelma siis, jossa ei tarvitse olla sosiaalinen, ympärillä on paljon luontoa ja vähän taskuvarkaita.
Toinen: muutan pysyvästi maaseudulle ja alan omavaraisviljelijäksi ja noidaksi. Minusta ihmiskunnalla ei ole tulevaisuutta, joten simuloisin apokalyptista maailmaa, jossa vain vanhoja konsteja taitavat vanhat naiset jäävät eloon ylikansallisten armeijoiden ohella.
Lue myös Kotiliesi.fi: Merja kaipasi elämänmuutosta – perusti kotikylään ranskalaispuodin, jossa arkihuolet saa unohtaa
Kolmas, jonka huomasin sanovani ääneen sateen piestessä meitä edelleen:
”Mä haluaisin ehkä alkaa käydä reiveissä.”
En tiedä, mistä se tuli. Omituista toiveessa on se, että en ole koskaan pitänyt tanssimisesta. Se ei ole ollut niin sanotusti mun juttu, ei sinne päinkään. En myöskään ole elektronisen musiikin fani, vaan ennemminkin lötköä kaljatuoppia puristava rokin ystävä, joka hieman hyppii ja näyttää nyrkkiä, jos meno äityy oikein kovaksi.
Ehkä reiveistä kiinnostuminen on alitajuinen toive saada nuoruus takaisin: vapaus ja kuumeiset aamuyöt, jolloin silmät loistavat, on hiki, eikä nukuta ollenkaan.
Mutta väitän, että taustalla on jotain muutakin. Ehkä antautuminen musiikille ja liikkeelle, sille kuuluisalle hetkelle, kun muuten koko elämä on kontrolloitu kokonaisuus lainanlyhennyksiä, kuntoliikuntaa ja meal prep -aterioita. Ja kuvista päätellen reiveissä tapaa myös mielenkiintoisemman näköisiä ihmisiä kuin Tangomarkkinoilla.
Vaihtoehtojen miettiminen on tietenkin ylellisyyttä. Useimpien elämä muuttuu pakon edessä. Tapahtuu jokin huono yllätys, jonka jälkeen ei arvosta mitään niin paljoa kuin pitkäveteistä tiistaita jauhelihakastikkeineen.
Silti ajatus kutkuttaa. Noituus, vaellus, reivit?
Ystävälläni oli tähän ohje: kannattaa mennä kohti epätodennäköisintä vaihtoehtoa.
Tein ohjeesta oman tulkintani. Kun vaeltaa tuntemattomaan maastoon, itsestä ja maailmasta alkaa löytyä aidosti uutta. Omasta potentiaalista – siitä, mitä sinä ja muut ette vielä tunne – alkaa virrata uutta kasvua. Ai, tähänkin minusta on. Ai, maailmassa on myös näin.
Kiehtovaa. Kalkyloin vaihtoehdot vielä kerran: kävellä jo osaan, joten vaeltamisen voi jättää sikseen. Omavaraisnoituus, tulisikohan sittenkin houkutus käydä kirkonkylän Salessa ostamassa valmispestoa?
”Reivit. Kyllä mä sanoisin että ota ne reivit”, ystäväni sanoi.
Hyvästelimme asuntovaunun edessä. Sade oli lakannut. Tanssahdin.
Juttu on julkaistu Annassa 34/2024.
