Tilaan Miten elää -nimistä uutiskirjettä. Sitä julkaisee kirjailija Amanda Stern, masennuksesta toipunut nainen, joka kuvaili oloaan nelikymppisenä ”loputtomaan surullisuuden tapettiin käärityksi.”
Stern sai olotilalleen diagnoosin (kuinkas muuten, sillä tunteet eivät enää ole inhimillisiä reaktioita, vaan kiusallisia, medikalisoituja vaivoja). Hänen terapeuttinsa sanoi Sternin kärsivän dystymiasta, kroonisesta alakulosta.
En tietenkään halua vähätellä Sternin enkä muidenkaan olotiloja. Tunnehan itsekin usein samaa. Maailmassa on niin monta asiaa pielessä. Luontokato, Trumpin ällöttävyys, Afganistanin naisten elämä. Sureminen on mielestäni vain normaali reaktio epänormaaliin maailmaan.
Mutta jos siirrymme askeleen etäämmälle diagnooseista, ja seuraamme vain uutisvirtaa, yksi ilmeisimmistä megatrendeistä on kaikkialle tunkeva uupumus ja elämän merkityksettömyys. Nuorten mielenterveysongelmat, aikuisten burnoutit ja boreoutit, väsymys ja yleinen tahmeus. Mistä se johtuu, miksi juuri nyt?
Tuli ajatelleeksi asiaa, kun vetelehdin loppukesällä kirjoittamattoman kirjan ääressä. Toimin täysin päinvastoin kuin kovat kirjoittamisen ammattilaiset neuvovat: herää aikaisin, keskity 3–4 tuntia, ja tee sitten muuta.
Ehei! Minä heräsin kyllä aikaisin, mutta takkusin tekstin kanssa kymmenen tuntia päivässä. Istuin enimmäkseen sängyssä, ja päivää pilkkoivat vain kahvimukin täyttäminen ja laihat välipalat. Viikon sisällä olin ajanut itseni tilaan, jossa päässäni surisi sanoja, mutta ei juurikaan sanottavaa. Ahdisti.
Mietin mikä vaivasi. Eikö tällainen kirjoittavan erakon elämän ole juuri sitä unelmaa, mitä olen aina tavoitellut?
Ehkä, mutta touhuistani puuttui yksi täysin oleellinen elementti: rytmi – ja sen myötä kaikki muu. Tajusin sen vasta palattuani ”kirjoituslomalta” (hah) takaisin arkeen, jossa erilaiset vaihdokset rytmittävät päivää tuon tuosta: koira ulos, palaveri, treeneihin, lounas, aikaisin nukkumaan, aikaisin ylös, työmatka, deadline. Arkisia asioita, joiden mukana päivän taajuus vaihtelee tiheästä rentoon.
Ja sellaista elämän kuuluisi olla! Pikamatkoja, joiden maalissa huilataan ja tankataan, palaudutaan niin, että on taas terässä seuraavaa vetoa varten. Kun jatkoin ajatustani hieman pidemmälle, koin valaistuvani. Koko ihmiskuntaa riivaa rytmin puute, ja siksi voimme niin pahoin.
Lue myös Kotiliesi.fi: Päivärytmi menee lomalla helposti sekaisin: Tästä syystä omasta päivärytmistä ei kannattaisi suuremmin poiketa
Mietitäänpä nyt. Ensimmäinen ääni, jonka juurella kasvamme, on äidin sydämen lyönnit. Tasaiset, rytmikkäät, turvalliset.
Mikään ei siis ole meille luontevampaa kuin rytmiin mukautuminen. Mutta miten sen on käynyt? Vuorokausirytmit ovat päälaellaan, koska kännyköiden ikuinen sinivalo pitää meidät hereillä. Luemme viestejä ja katselemme videoita pitkälle yöhön, vaikka sisäinen kellomme haluaisi nukahtaa jo kymmenen jälkeen.
Vuodenajat ovat yhtä ja samaa, joulukalenterit ja Halloween-karkit samassa hyllyssä. Ei ole satokausia, ei juhlita vuodenaikojen tasauksia, ei kiitetä minkään ruuan jumalia, kun haetaan marketista tammikuussa mansikoita.
Aikuiset haluavat olla lapsia, lapset aikuistuvat liian nopeasti, koska siirtymäriittejä ei enää jumalten kuoltua ole. Korkeampia voimia ei kunnioiteta rituaalein, ei ole elämänvaiheita tai initiaatiota roolista toiseen. Naisen kehon rytmi on typistetty pillerilevylle ja vaihdevuosipodcastiin.
Jos ollaan kirjaimellisempia, niin kuka käy enää tansseissa? Jokin nuorisoporukka tamppaa reiveissä, mutta lavoilla on hiljaisempaa. Ehkä joku zumbaa vielä, mutta siinä se.
Työn ja vapaa-ajan välillä ei ole rytmiä, ei suorittamisen ja lepäämisen, pian ei edes elämän ja kuoleman, kun elämä on pelkkää eri kokoisten ruutujen tuijotusta vuorokaudet läpeensä, yhtä ja samaa lauantaimakkaramassaa.
Joskus kauan, kauan sitten muistan yhden opettajan sanoneen, että joka päivä pitää hengästyä ainakin kerran. Ja sen jälkeen vetää henkeä, rauhoittua – ja sitten taas yrittää parastaan, levänneenä, uudistuneena. Siten pitää elää.
