Miten perhe voi olla hyvä, jos siellä voidaan pahoin?
Kysymys tuli mieleeni Hesarin otsikosta, jossa ilmoitettiin, että ”’Hyvissä perheissä’ kasvaa lapsia, jotka voivat pahoin siellä vallitsevan ilmapiirin vuoksi” (17.4.2024).
Pisteet lainausmerkeistä, sillä jostain syystä meihin on iskostunut tulkinta, jonka mukaan perhe on hyvä, jos se täyttää ulkoiset keskiluokan standardit. Jos asut pakettitalossa, jossa on terassi, huputettu grilli ja etupihalla Skoda Octavia, olet hoitanut hyvän perheen ja veronmaksajan imagotyön. Mitään pahaa ei voi tapahtua!
Onpa naiivia. Pelkästään perheväkivaltatilastot kertovat siitä, että Unikko-verhojen takana tapahtuu vaikka mitä.
Tunnekylmyys on vielä salakavalampaa. Täydellisessä kodissa voi olla hyytävä ilma, joka jähmettää lasten sisustan ja saa heidät ajattelemaan, että tällaista elämä on: olen viallinen, ja sitä pitää hävetä.
Syytän hyvän perheen myytistä myös meitä, mediaa. Me toimittajat rakastamme asetelmaa, jossa ”hyvän perheen” tai jopa rikkaan perheen (joita Suomessa ikävä kyllä on edelleen seitsemän, vaikka seitsemän tuhatta olisi verokertymän kannalta huomattavasti parempi juttu, vaikka sitten muiden pitäisikin tikahtua kateuteen) lapsi tekee jotain tuhmaa. Rikostelee, juo, käyttää huumeita.
Hyvän perheen lasta on moraalisesti helppo pöyristellä. Katsokaa, noi kävivät joka vuosi Rodoksella ja Levillä, ja lapsi vain pöllii kaljaa, rikkailla ei ole moraalia! Noiden faija golfaa ja lapsi häiriköi luokassa, rikkaat eivät viitsi kasvattaa lapsiaan! Siitäs saitte, kun olette niin ahneita!
Samaan kaanoniin kuuluu myös se, että syytetään vanhempia liiallisesta työnteosta, kun lapset sekoilevat. Varmasti monen työnarkomaanin lapset kärsivätkin emotionaalisen hoivan puutteesta, mutta miksi sitten kauhistelemme ysärilaman jälkiä? Silloin töitä ei tehnyt oikein kukaan, ja miten laman lasten kävi?
Uskon ennemmin Carl Jungia, joka varoitti vanhempia kätkemästä kynttiläänsä vakan alle. Uhrautuminen lasten eteen niin, että oma elämä jää elämättä, tulee sekin henkisesti kalliiksi. Pointti on siinä, että vanhemman tulee olla tarvittaessa saatavilla, ja tarpeen määrittelee lapsi.
Toki sellaista on vaikea antaa, mitä itse ei ole saanut. Ajattelen usein, että masennusepidemiaa, työuupumusta ja kaiken tasoista väsymystä selittää osittain juuri emotionaalinen osattomuus. Viimeistään keski-iän kääntöympyrään saapuessa oma arvottomuuden tunne alkaa nousta pintaan, erilaisissa valepuvuissa vain.
Todella pahoinvoivista perheistä puhutaan hiljaa ja vähän. Enkä nyt puhu sad beige -vanhemmuudesta (eli siitä, että lapset ahdistuvat, tai jotain, jos kodissa on liikaa vaaleita värejä), kun tänäänkin tuhannet lapset pelkäävät kodeissaan henkensä edestä.
Ehkä se keskustelu tuntuu liian pahalta. Se on ulkoistettu samaan tapaan kuin kuolema, tuo ikävä juttu, joka tapahtuu jossain kaukana jollekin.
Ja kun välillä pahoinvointi tunkee otsikkoihin, ihan siihen oman aamulatten viereen, päivitämme johonkin kanavaan pateettisen viestin, jossa julistamme, että hyvinvointiyhteiskunnan tehtävä on pitää huolta heikoimmista. Sen statementin jälkeen voi taas siirtyä omassa mukavassa elämässään eteenpäin.
Ja toki olen samaa mieltä. Mitä järkeä on yhteiskuntajärjestelmässä, joka ei toimita tätä suojeluvirkaa? Mistä tässä oikein veroja maksetaan, jos ei juuri siitä?
Yhteiskunnassa on vain yksi vika: se voi antaa resursseja, mutta se ei voi antaa rakkautta. Se on vanhempien tehtävä. Ja jos he eivät siihen kykene, kuka on se, joka välittää? Kenen tehtävä on osoittaa siviilirakkautta? Välittämistä? Uskoa siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi?
Retorinen kysymys, johon tosin voi olla yksi hyvin konkreettinen vastaus: sinä ja minä itte. Ainahan sitä jankutetaan, että yhden hyvän aikuisen läsnäolo voi kannatella lasta vaikeiden vuosien läpi. Se on vain käytännön tasolla kamalan vaikea ajatus – kuka tässä nyt vieraiden ihmisten asioihin alkaisi sekaantua – mutta miten se menikään?
Yhteiskunta olemme me.
