Elämme tunnepuheen ylikulutuksen aikaa. Olemme heilahtaneet juroista, ylisukupolvisten sotatraumojen mykistämistä jörmittäjistä yliherkiksi nyyhkijöiksi. Sosiaalinen media on pinkeänä tunnepuhetta, jonka keskiössä on yksi asia: minä ja minun fiilikseni. Minusta tuntuu. Minä koen. Minä, minä, minä.
Onko se ihan tervettä? Onko aidosti hyödyllistä poteroitua omien tunteidensa panttivangiksi ja säpsähtää jokaista ikävää tuntemusta? Minua se hieman vieroksuttaa silläkin uhalla, että minut leimataan ihmiseksi, ”jolla on itsellä jotain omia ongelmia”. Niin onkin, mutta en vietä päiviäni niitä palvoen.
Tutkimuskaan ei toistaiseksi tue sitä, että muodikkaiden tunnetaitojen vahvistamisesta olisi kovin oleellista hyötyä. Päinvastoin on merkkejä siitä, että alituinen tunne-elämän tonkiminen saattaa jopa lisätä ahdistusta.
Mutta näinhän kehitys usein kehittyy, ääripäästä toiseen, ennen kuin löydetään keskeltä kohtuullisuuden maaperä. Ajatellaan vaikkapa lastenkasvatusta: ensin kasvatetaan vitsalla, sitten täysin vapaasti, sitten löydetään rajat ja rakkaus. Ehkä jo yhden sukupolven päästä tunteet ovat solahtaneet yhtä luontevaksi osaksi elämää kuin lähikaupan bonuskortti.
Mutta arvattavasti juuri tämän yliherkkyyden vastapainoksi self help -kirjallisuuden keskellä rehottaa vastatrendi, joka kehottaa varautumaan vaikeuksiin. Tässä filosofiassa ei piehtaroida tunteissa, vaan tarkennetaan tulkintaan: kun tämä asia on näin, niin millä tavalla se on ongelma – ja mitä voisin tehdä sen lievittämiseksi? Mitä jos vain ottaisin asiat sellaisina kuin ne eteen tulevat ja jatkaisin sitten matkaani?
Tämän suuntauksen parhaita oppaita on psykoterapeutti David Richon Viisi asiaa, joita et voi muuttaa. Luin sen ensimmäistä kertaa, kun olin eronnut ja ”uuden elämänvaiheen edessä”, kuten sanotaan. Kirjan teesit tuntuivat silloin tosilta:
1. Kaikki muuttuu ja lopulta päättyy. 2. Asiat eivät aina mene, kuten olit suunnitellut. 3. Elämä ei ole aina reilua. 4. Kipu on väistämätön osa elämää. 5. Ihmiset eivät aina ole rakastavia ja lojaaleja.
Juuri näin! Suhde oli päättynyt, se sisälsi kipua, se ei ollut yhtään sellainen kuin olin kuvitellut ja lojaalius oli siitä kaukana.
Mutta kirjan luettuani, pim, olin suorastaan hilpeä. Jollain merkillisellä tavalla koin olevani enemmän elossa kuin koskaan aikaisemmin, vaikka käsillä oli henkilökohtainen kriisi. Mutta sellainen vaikutus tosiasioiden hyväksymisellä on: se tekee vapaaksi.
Lue myös Kotiliesi.fi: Toisten tunteet voivat uuvuttaa empaattisen ihmisen – näin suojaudut haitalliselta tunnetartunnalta
Kirjalle voisi myös kirjoittaa jatko-osan, sillä nämäkään asiat eivät muutu:
Tämäkin menee ohi. Juuri nyt ei ehkä tunnu siltä, mutta viimeistään viiden miljardin vuoden päästä aurinko sammuu. Ja silloin viimeistään tämä nyt surkea vaihe on ohi, ja unohtuneet ovat sinun mokasi, menetyksesi, epätäydellisyytesi.
Monet eivät pidä sinusta. Niin se on. Ja sitten vain elämässä eteenpäin. Niin kauan kun yritämme kontrolloida muiden ajatuksia meistä, pysymme stressaantuneina ja onnettomina. Vaikka olisi mukavaa, että kaikki rakastaisivat meitä, eivät he rakasta. Koska toisia ihmisiä on vielä vaikeampi muuttaa kuin itseään, päästä itsesi ja heidät vapaaksi ja lakkaa ruinaamasta peukutusta sieltä, mistä sitä ei ole tulossa. Ikinä.
Sinut unohdetaan. Muistatko isoisovanhempiesi nimet? Luultavasti et, jos et harrasta aktiivisesti sukututkimusta. He olivat ihmisiä, joilla oli täysi elämä ja paljon tarinoita. Mutta kuka niitä sadan vuoden päästä muistaa, ei kukaan. Siksi sinäkin voit ottaa aivan rennosti virheidesi suhteen. Sen varaan ne siellä Stora Ensossakin laskevat.
Kukaan ei tule. Tiedätkö sanonnan, jossa todetaan, että ”me olemme ne, joita olemme odottaneet”? No, tämä on juuri se juttu. Jos haluat muuttaa elämässäsi niitä asioita, jotka tänään rassaavat, lienee turha odottaa muutosministeriöstä puhelua, että me olemme täällä nyt ajatelleet hoitaa sinun asiasi kuntoon. Joten jos haluat jotain, joudut itse olemaan aloitteentekijä.
Jompikumpi kuluu aina ensin loppuun, hoitoaine tai sampoo. Vaikka kuinka yrittäisit, ne eivät koskaan lopu yhtä aikaa.
