Ystäväni on vakavasti sairas. Olin hänen seuranaan saksalaisessa kaupungissa, jossa hän saa vaihtoehtoisia hoitoja tilanteessa, jossa muita keinoja ei enää ole jäljellä.
Oli syksyinen, hieman apea viikko. Arkisia, tavallisen näköisiä ihmisiä, levoton asemahalli ja sen ympäristö, siellä täällä lämpöä huokuvia leipomoita. Tuhdin tupakanhajun kyllästämä kioski, jonka edustalla vanha mies lakaisi roskia.
Emme juurikaan puhuneet sairaudesta. Ystäväni sanoi, ettei hän ajattele olevansa sairas. Hänellä on vain pari toiminnallista juttua, jotka ovat hieman erilaisia kuin muilla. Vaan kenelläpä ei olisi? Hänen toinen kätensä on voimaton, minulla taas on jotain kummallista olkapäässä.
Mietin silti, kokeeko hän itsensä yksinäiseksi. En tohtinut kysyä, koska en ehkä halunnut kuulla vastausta. Olin juuri lukenut Olivia Laingin kirjan Yksinäisten kaupunki, jossa hän kirjoittaa näin: On aivan mahdollista – yleistäkin – tuntea itsensä orvoksi ja lohduttomaksi kylki kyljessä toisen kanssa.
Lue myös: Erja, 30, repäisi ja muutti ypöyksin maalle – elämä täyttyy taas onnistumisen kokemuksista
Matkustin yhtenä iltana kaupungin läpi kuumajoogaan, jossa astuin värikkäillä neonputkilla valaistuun joogasaliin. Makasimme 30 muun ihmisen kanssa matoilla ja vääntelimme itseämme luonnottomiin asentoihin. Hikoilimme raivokkaasti, yhdessä ja silti kukin erikseen.
Ehkä siksi olen jaksanut käydä joogassa kaikki nämä vuodet. Vaikka ohjaajat höpisevät jotain yhteisestä energiasta, itse rentoudun parhaiten, jos minun ei tarvitse olla vastuussa muiden fiiliksistä. Joukkuepeleissä pelkään pilaavani muiden pelin, tai ärsyttää, jos joku pilaa omani.
Yksinäisyys onkin usein helpompaa kuin läheisyys. Muita ihmisiä ei voi kontrolloida, mutta itseään voi. Kun on omassa seurassaan, on turvassa pettymyksiltä, eikä toisaalta tule häirinneeksi muiden elämää. Voi hävetä rauhassa vajavaisuuksiaan, pysyä turvassa ihmissuhteiden mielivaltaisilta kolhuilta.
En muista, mistä alun perin varastin ajatuksen, että lopulta ihminen on yksin. Vaikka olisi ystäviä joka sormelle, olemme silti eristyksissä. Se tuntui kauhistuttavalta, mutta samalla väistämättömästi todelta.
Vaikka olisin jonkun kanssa kuinka läheinen hyvänsä, minuuteen jää katvealueita, joissa kirnuavat häpeälliset salaisuudet ja arkipäiväiset mitättömyydet. Salaisuudet voisivat vielä kiinnostaakin, mutta oudot ajatukset, merkityksettömät havainnot, jokin, mitä kukaan muu kuin minä ei muista – ne ovat yksinäisyyden harmaata ainetta, jonka kanssa olemme aivan yksin.
Lue myös Kotiliesi.fi: Yksinäisyys voi ahdistaa niin, että sydän pakahtuu – mikä auttaa, kun on yksinäinen?
Mutta on teorioita, jotka haastavat tämän ajatuksen. Markovin peitosta johdetun hypoteesin mukaan fyysiset maailmamme eivät olisikaan erillään toisistaan. Peitto on kuin ohuen ohut solukalvo, joka erottaa solun osaset toisistaan. Samaan tapaan ihmiset olisivat samaa organismia, jossa yksilöiden välinen peitto ajoittain raottuu. Kuka tahansa joskus rakastunut ihminen tajuaa tämän: hetken olet toisen kanssa aivan yhtä, kuin olisitte tunteneet aina. Siis ehkä olettekin?
Olivia Laingin mukaan ”yksinäisyys ei ole arvoton kokemus”. No daa, ei tietenkään. Vaikka ihminen on yksin, sisäinen maailma voi olla vaikka kuinka rikas. Eräs tuttavani oli pahasti koulukiusattu, eikä hänellä ollut yhtään ystävää. Korvikkeeksi hän rakensi huoneeseensa kaupungin, jonka asukkaat olivat tuhat kertaa mielenkiintoisempia tyyppejä kuin hänen typerät ikätoverinsa.
Tutuimmankin ihmisen kanssa löytyy ei-kenenkään-maata. En esimerkiksi tiennyt, että minua ja sairastunutta ystävääni yhdistää syvä kiinnostus paperitavaraan. Kerrankin ihminen, jonka kanssa voi viettää hyvinkin puolitoista tuntia pohtimalla kumpi on hienompi, viivoitettu kovakantinen vihko vai pehmeäkantinen ja viivaton.
Ystäväni osti yksi rivi päivässä -päiväkirjan, jossa oli kultaiset reunat. Päiväkirja riittää viideksi vuodeksi. Niin kauan pitää pysyä hengissä, hän sanoi. Niinpä, minä sanoin. Viimeiselle riville saakka.
