Kerrot, että päätäsi särkee, johon vastaan tarjoamalla sinulle laukun pohjalta löytämääni buranaa. Oikein vai väärin? Olenko vastuuton, kun en ohjannut sinua soittamaan terveyskeskukseen vaan tarjosin pikaista itseapua, jolla kipu hetkeksi hellitti?
Mietin tätä aina, kun törmään self help -kritiikkiin, viimeksi lukiessani psykologi Emilia Kujalan mietteitä aiheesta. Kujala liittyy tuoreen kirjansa kanssa traditioon, jossa arvostellaan self help -kulttuuria väitteestä, että lopulta elämässä kaikki on itsestä kiinni, vaikka oikeasti ei ole.
Vaikka asiantuntijat toista pelkäävät, suurin osa ihmisistä on älyllisesti ihan tajuissaan. Siksi mekin ymmärrämme, että yhteiskunta, ympäröivä kulttuuri ja universumin tolkuton sattumanvaraisuus (juttelin kerran tyypin kanssa, jonka täti oli menehtynyt remontin alla olleesta Eiffel-tornista pudonneen rautapalkin kolaukseen) tosiaan vaikuttavat ihmisen kohtaloon ja mahdollisuuksiin.
Mutta tarkoittaako se, että vaikeuksien iskiessä buranasta pitää kieltäytyä? Saako vaikeuksiinsa ottaa itseapua, vaikka se ei välttämättä paranna ongelman juurisyitä?
Self help on valtavan kokoinen liiketoimiala, jonka sisään mahtuu kaikkea kovasta tieteestä yksisarvishoitoihin. Siksi self helpin niputtaminen yhden otsikon alle on yhtä valistunutta kuin jos kuuntelisi yhden Batin ja Ryydin kappaleen, ja sanoisi sen jälkeen, että kaikki pop-musiikki on lapsellista epämusiikkia.
Kriitikoilta on jäänyt myös huomaamatta, että yksi self helpin suurimmista trendeistä viime vuosina on ollut kärsimyksen ja elämän epäreiluuden hyväksyminen stoalaiseen henkeen.
Esimerkiksi 2010-luvun self help -kuningas Mark Manson sanoo, että kärsimys on elämän väistämätöntä kudelmaa, jonka eliminoiminen ei ole ainoastaan mahdotonta vaan tuhoisaa: ikävien tunteiden välttely johtaa valheelliseen elämään ja epäterveisiin väistelyn keinoihin.
Reiluuden nimissä pitää toki todeta, että self help on myös kriitikkonsa ansainnut. Self help -bisneksessä kuten millä tahansa alalla on omat epäkohtansa ja väärät gurunsa, ja minkä tahansa alan pitää sietää asiallista kritiikkiä jo kehittymisen vuoksi.
Pintakuohun alla kysymys on suuremmasta maailmankatsomuksellisesta väittelystä. Olenko oman onneni seppä, vai onko kohtaloni ympäristön vastuulla? Yksi maailman menestyneimmistä self help -hahmoista, amerikkalainen Tony Robbins sanoo, että niin kauan kun ihminen kieltäytyy ottamasta vastuuta omista ongelmistaan, hän on niistä pääsemättömissä.
Omassa päässäni yksilön ja yhteiskunnan välillä vallitsee jaettu vastuu. Yksilönä en voi mitenkään vaikuttaa läheskään kaikkiin elämääni vaikuttaviin seikkoihin. Mutta moniin voin, koska olen terve aikuinen vapaassa maassa. Tästä vastuusta luopuminen, asettuminen kokonaan lastuksi maailman laineille, heikentäisi hallinnan tunnetta ja sitä myöden elämänlaatua. Ei kai sellaista kannata tavoitella?
”Jos ihmiseltä viedään oikeus haaveiluun, mitä hänelle jää?”
Eniten self help -kritiikissä riepoo toivon riistäminen heiltä, joilla on jo valmiiksi vähän. Kun julistetaan, että itseapu on valheellista ylioptimismia, niin ketä se palvelee? Toki odotusten mitoittaminen jonkinlaiseen realismin kehykseen on asiallista, mutta jos ihmiseltä viedään oikeus haaveiluun, mitä hänelle jää? Seuraavat eduskuntavaalit ja äänestäminen niissä? Please.
Olen seurannut vuosia erään nuoren ihmisen taistelua. Huostaanotot, väkivalta ja päihteet ovat olleet hänen arkeaan ensimmäisestä hengenvedosta lähtien. Kukaan ei olisi ihmetellyt sortumista samaan pimeyteen.
Mutta jostain syystä hän ei luovuta. Jostain syystä hän on jaksanut uskoa siihen, että hänellekin parempi tulevaisuus on sallittua ja mahdollista. Että ei olisikaan sellaista lakia, joka määrittelee kohtalosi, vaan yrittämällä sinnikkäästi tehdä itsenäisiä valintoja voit saavuttaa jotain parempaa.
Mikään ei olisi mielestäni julmempaa kuin sanoa, että haaveilu kuuluu hyvinvoiville, koska haaveet ovat pohjimmiltaan satua. Tai että pitäisin häntä niin tyhmänä, että sanoisin, että tiedäthän sä sitten, että vaikka sä uskot itseesi, niin ei tosta sun hommasta välttämättä mitään tule.
Oma uskontoni on, että kokeilematta ei voi tietää.
