Napautin uteliaana play-nappulaa. Podcast lupasi kertoa omannäköisen elämän elämisestä ilmeisen fiksujen ihmisten kesken.
Aihe kiinnostaa – kun elämme jatkuvassa vertailujen meressä, olen aina utelias tietämään, miten sosiaalisista kahleista voisi olla kutakuinkin välittämättä silloin, kun tekee omaa elämäänsä koskevia päätöksiä.
Noin 12 minuutin jälkeen tunsin jo voimakasta halua hajottaa jotain. Päätin kuitenkin suhtautua ohjelmaan kuin ravintolakriitikko tilaukseensa: voihan olla, että epäonnistuneen alkuruoan jälkeen keittiö skarppaa ja tuo eteen täydellisen tournedosin tai vadelmaparfaitin.
Mutta ei. Lopulta, 38 minuutin kohdalla, luovutin.
Mitä tapahtui?
Tavallaan ei mitään. Keskustelijat olivat siihen mennessä puhuneet rikkumattomassa passiivimuodossa siitä, miten omannäköisen elämän eläminen on vaikeaa, lähes mahdotonta, koska meiltä vaaditaan, edellytetään, odotetaan. Ja meitä arvostellaan, katsotaan pahasti, annetaan ymmärtää.
Kertaakaan keskustelun aikana ei tullut ilmi, keitä tarkkaan ottaen nämä kriittiset tahot ovat. Keskustelijat olivat vain monoliittisen yhtä mieltä siitä, että näin tämä on: meitä kontrolloidaan, ja siksi persoonallisia valintoja ei pysty tekemään. On mentävä samaa uraa muiden kanssa, koska muuten …mitä?
Sekään ei käynyt selville, mutta jotain pahaa varmasti.
Passiivimuodossa puhuminen on yksi klassisista keinoista, joilla siirrämme vastuun omista valinnoistamme itsemme ulkopuolelle. Kyllä minä muuten, mutku. Minä olen vain töissä täällä. No kun hallitus ei. Suomessa nyt vaan. Ei meidän suvussa. Naisille ei sallita. Koska yleinen mielipide!
Mutta mitä passiivi oikein on syönyt? Mikä on ”yleinen mielipide”? Saksalaisen filosofin Wilhelm Weischedelin mukaan se on aina keskimääräinen, Gaussin käyrän harjaa ilmentävä kollektiivinen ajatus. Yleinen mielipide on myös pinnallinen ja joustamaton. Se ei ota huomioon yksilöiden tarinoita eikä hevin muutu, vaikka tosiasiat haastaisivat mielipiteen pätevyyden. Yleinen mielipide on Weischedelin mukaan myös vastuuton: sen ei tarvitse tehdä tiliä kenellekään, se vain on.
Siksi passiivimuodossa puhuminen ei toden totta vie ”omannäköistä elämää” eteenpäin. Päinvastoin mielipiteen toisteleminen ja sen pitäminen jonkinlaisena itsestäänselvänä imperatiivina vain vahvistaa tämän sumean lainsäädännön voimaa.
Samaan aikaan ymmärrän, miksi passiivissa puhuminen on houkuttelevaa. On aivan totta, että monet konventiot pidättelevät meitä. Vanhempien arvomaailma, oma sosiaalinen piiri ja somen ikuinen menestysnäytelmä muokkaavat helposti illuusiota siitä, että maailmassa olisi sääntöjä sen suhteen, mikä on ainoaa oikeaa kunnollista.
Mutta ei sellaista sääntöjä juurikaan ole, paitsi ehkä graafikko Anthony Burrillin lause Work hard and be nice to people. Tee töitä ja ole kiva, sillä pääsee pitkälle.
Jos tyytyväisyys on Rooma, sinne pääsee montaa polkua pitkin. Siitä ovat esimerkkeinä kaikki ne ihmiset, joiden ”poikkeavia” valintoja kadehdimme. He tekevät kreisejä juttuja, kuten ryhtyvät joogaohjaajiksi, ottavat avioeron tai lähtevät mää-matkalle Ivaloon.
Miksi he onnistuivat, vaikka meiltä odotetaan kaavojen mukaan elämistä? Miksi heille ei sitten tapahtunutkaan mitään sen ihmeellisempää kuin että heistä tuli hieman tyytyväisempiä? Miksi sinä et voisi toimia samoin?
Laitoin turhautumispäissäni viestin viisaalle ystävälleni, joka kirjoitti näin: Uskon muuten, että omannäköinen elämä tuntuu rauhana ja hyvinvointina. Siihen liittyy se, että on osittain ryhmien ulkopuolella, koska ei voi – eikä halua – koko ajan toimia kuin muut. Niin, lopulta ei edes halua.
Tässä on neroutta. Standardien mukainen elämä, tavistelu, on täysin ok. Oleellista on se, että aktiivinen valinta toteuttaa jotain elämäntapaa on oma. Että on tarkistanut, onko nykyinen elämäntapa omien arvojen mukainen vai niiden vastainen – ja kenen valinta oikeastaan onkaan, että jää siihen, missä on?
