Haluaisitko mennä yksin teatteriin tai syömään, mutta et uskalla? Näin kysyi artikkelissaan Helsingin Sanomat, ja vastaan: haluaisin mennä, eikä pelota.
Jokin aika sitten istuin Kansallisoopperan suunnattomassa ravintolatilassa. Edessäni oli upea monikerrostarjotin, jossa oli kahdelle ladottu väliaikamenu voileipineen ja leivoksineen. Myös juomaa oli kahden edestä, mikä oli erinomaista, sillä kuka olisi koskaan ilahtunut yhdestä alkoholiannoksesta?
Niin – olin siis yksin. Kaverilleni tuli viime hetkellä ylitsepääsemätön este, enkä saanut enää ketään sijaisuhria korkeakulttuurin pariin. Niinpä istuin ylhäisessä yksinäisyydessäni, mussutin ihania pikku leipäsiä ja hörpin tupla-annoksen kuohuviiniä. Selailin syödessä somea, kun ei tarvinnut keksiä fiksuja pointteja sekavasta esityksestä.
Ymmärrän toki, että tämä kuulostaa ylimielisen helpolta sen korvissa, joka taistelee sosiaalisten pelkojen kanssa. Yksin operoiminen ei ylipäätään ole läpihuutojuttu.
Ihmisen syvin tarve on laumaan kuuluminen, ja suurin pelko kasvojen menettäminen, häpeä. Kun tekee yksikseen jotain sellaista, mitä yleensä tehdään kimpassa, hermostuttaa. Mitä ihmiset tästä ajattelevat?
No, eivät yhtään mitään, paitsi jos olet Madonna tahi presidentinvaalien kärkiehdokas. Ikävä ja huojentava totuus on, että kukaan ei ajattele meitä eikä kiinnitä meihin pienintäkään huomiota.
Tämähän on iso, yhteiskunnallinen ongelma, aivan eri kaliiberia kuin se itsekeskeisyys, jonka riivaamina luulemme, että kaikki tuijottaisivat juuri meitä.
Suomessa on puoli miljoonaa yksinäisyydestä kärsivää ihmistä. Kuka katsoisi heitä?
Krooninen yksinäisyys on toki eri asia kuin vapaaehtoinen yksin oleminen. Yksin luuhaamiselle on lukuisia syitä, eivätkä kaikki niistä ole lainkaan säälittäviä. Onko uimahallin saunassa yksin istuva ihminen ressukka, vai tyyppi, joka on saanut kaksi tuntia omaa aikaa dementoituneen puolisonsa hoitamisesta?
Niin – et voi tietää.
Kun ihminen ajattelee, että hänen salaatin pureskelunsa olisi kellot seisauttavan kiinnostavaa, hän elää muuntuneessa todellisuudessa. Tarinassa, jossa sosiaalisia normeja noudatetaan aivopestyn kyseenalaistamattomuudella.
Mutta näin toimii ihmisen mieli, olemme ajatustemme orjia. Tottelemme niitä ja otamme niiden uhkaukset tosissaan. Vaikka tekisi mieli mennä yksin leffaan tai jumppatunnille, ajatukset kuiskuttavat, että siitä seuraa jotain pahaa.
Yksi elämän parhaista kysymyksistä onkin tämä: ovatko ajatukseni totta? Onko jokainen mieleni tuottama lauseenpätkä kuin Aristoteleen sitaatti, viisaudesta halkeamassa?
Yksin tekemisen pelko paljastaa ehkä jotain myös pelkääjän omasta arvomaailmasta. Vaikka ajatukset sisältäisivätkin myötähäpeää ja sääliä yksinolijaa kohtaan, se on vain sinun tulkintasi. Joku toinen voi olla yksinolijalle vaikka kateellinen: ah, tuo saa olla yksin!
Setäni teki elämänsä kovimpien ruuhkavuosien aikana jokakesäisen mää-matkan. (Silloin tosin mää-matkaa ei oltu vielä brändätty. Mää-matka on yksin tehty reissu, josta postataan 18 kuvaa ja pohdiskelevaa tekstiä, jossa käydään läpi yksinolosta nousevia havaintoja, kuten ”pidän todella paljon piña coladasta”.)
Matka oli vuorokauden mittainen veneretki, jossa setä parkkeerasi vierasvenesatamaan, nautti kesäillasta ja luki kirjaa. Hän kertaa usein tarinaa matkasta, jolloin hän valmisti itselleen aterian tuoreesta saariston savulohesta, mansikoista ja uusista perunoista. Kylkeen hän avasi helmeilevän viinipullon.
Kun hän oli juuri aloittamassa ruokailun, viereiseen ruutuun parkkeerasi kolmilapsinen perhe. Lapsista yhdellä oli akuutti raivokohtaus, ja kaksi muuta mellastivat muuten vain. Perheen aikuiset näyttivät siltä kuin heidän hanurissaan olisi sitruuna.
Pariskunnan katseesta paistoi pohjaton kaiho, kun he näkivät setäni, joka kohotti lasiaan heille tyytyväisenä hymyillen.
Että kyllä sitä kannattaa uskaltaa yksinkin.
