Muistaako joku vielä toimistovaarin? Toimistovaari oli mainostoimisto Bob Helsingin palkkaama yleishenkilö, jota varmasti nykyään kutsuttaisiin tunnelmamuotoilijaksi. Vaarin tehtävä oli muun muassa leipoa ja pitää seuraa; hoitaa siis aidosti vaarin virkaa kiireettömänä aikuisena. Lisäksi hän kirjoitteli somepostauksia ja kommentoi silloin tällöin myös toimiston kampanjoita.
Moni piti vaarin palkkaamista, noh, mainostemppuna, mutta vielä mitä. Hannu Pukkila työskenteli vaarina lopulta melkein 20 vuotta, ennen kuin jäi viime vuonna eläkkeelle ryhtyäkseen puolisonsa omaishoitajaksi 83-vuotiaana.
Rakastuin vaariin vähän, kun luin hänen haastattelunsa Markkinointiuutisista. Jutussa vaari kertoo, että hän haluaa ”seurata kehitystä niin kauan kuin omat aivot toimivat”.
Lue myös Kotiliesi.fi: Katumuksen tunne voi johdattaa omannäköiseen elämään – saattohoitokodin johtaja: ”Eniten kaduttaa tekemättä jäänyt”
Juuri näin, Hannu. Tämä on relevantin vanhenemisen idea – sen, ettei muutu yhdessä yössä toimivasta henkilöstä kettukarkkeja mussuttavaksi vanhojen muistelijaksi. Sitä minä pelkään, en vuosia.
Kelloa ei voi pysäyttää, mutta kalkkeutumisen voi. Luutumisen, jääräytymisen, luovuttamisen. Sellaisen väsyneen läpän, jossa tehdään omasta ”vanhuudesta” hullu numero, vaikka nykyisen vaurauden aikana jokainen elää satavuotiaaksi, jos ei satu kuolemaan johonkin elintasosairauteen sitä ennen.
Fun fact, kuten ulkomaalaiset sanovat: ihmisen kyky oppia uusia asioita säilyy hautaan asti, jos vain säästyy onnettomuuksilta tai muistisairauksilta – ja säilyttää uteliaan ja ahkeran mielen. Iällä on siis lopulta varsin vähän tekemistä sen kanssa, pysyykö maailmasta kartalla vai ei. Se on kuule itsestä kiinni: ei tarvitse olla Tiktokissa, mutta kannattaa tietää, mikä se on.
Tulin ajatelleeksi vaaria, kun katsoin Anita Pallenbergistä tehdyn tuoreen elämäkertaelokuvan. Näennäisesti rock-ikonin ja suomalaisen Hannun välillä ei ole kauhean paljon yhteistä, mutta onpa sittenkin: se kehityksen seuraaminen. Ajan mukana matkustaminen vastaan hangoittelun sijasta.
Pallenberg oli Rolling Stonesin muusa, oikeastaan yhtyeen kuudes jäsen. Taiteilijaperheen älykäs tytär loksahti kuumimman hippiajan ikoniksi ja kaikkien bändäreiden ikikuningattareksi. Nämä hänestä muistetaan, mutta jokaisen, joka murehtii ikäänsä, kannattaa katsoa leffa.
Dokumentissa Pallenberg nähdään myös vanhentuneena, ja lopulta aivan tosi tosi vanhana, kun hän kävelee vaikkapa catwalkilla hurjissa asuissa. Hänen kaunis luomunaamansa on uurteinen ja rypyillä, sillä hän piti kauneusleikkauksia ”tyylittöminä”, mikä sekin oli nautinnollinen kommentti sileässä ja pullistetussa ajassamme.
Jokaisesta kuvasta näkee, että hän on huoneen kiinnostavin ihminen, myös vanhana, myös ikäloppuna. Miksi?
Mitä pidemmälle elokuva eteni, sitä enemmän vakuutuin siitä, että liikkeessä pysyminen (vierivistä kivistä puheenollen) on avain väkevästi hengissä pysymiseen. Katsoa eteenpäin, elää, välittää koko ajan vähemmän siitä, mikä on sopivaa, jos vain voi tehdä jotain mielenkiintoista.
Huumeisiin sekoaminen oli sammuttaa Pallenbergin liekin ennen aikojaan, mutta raitistumisen jälkeen hän jatkoi kuin ei olisi moksiskaan. Itse asiassa yksi merkille pantava asia koko dokumentissa (joka perustuu Pallenbergin kuoleman jälkeen löytyneisiin päiväkirjoihin, siis hänen omiin sanoihinsa) on se, että hän ei kitise tai syytä muita kohtalostaan, joka koetteli häntä muun muassa lapsen kätkytkuolemalla.
”Hän ei halunnut olla uhri”, Pallenbergin ja Keith Richardsin poika Marlon toteaa dokumentissa, ”hän katsoi aina eteenpäin, aina vain eteenpäin”.
Lause kuulostaa kirjoitettuna banaalilta, mutta nähtyäni elokuvan olin inspiroituneempi kuin pitkään aikaan. Pallenberg säkenöi kankaalta niin valtavaa elämänhalua ja asennetta, että itkin loput 20 minuuttia tietämättä oikein edes miksi.
Ja pitkälle yöhön ajattelin Anitan sanoja: mene eteenpäin, älä selittele, älä valita.
