Anne Flinkkilä on aina ollut epävarma kropastaan – työpaikalle lähetettyä törkykirjettä hän ei unohda

Jyrkät portaat vievät satavuotiaan talon yläkertaan. Anne Flinkkilä, 65, sanoo, että hankalakulkuinen talo on juuri paras ikääntyvälle ihmiselle. Nivelet saavat liikettä ja tasapaino säilyy.

Eläkkeellä oleva tv-toimittaja kutsuu Tampereen Viinikassa seisovaa keltaista puutaloa loppusijoituspaikakseen. Talo on ollut perheen koti jo 20 vuotta, ja jos ei ole pakko, Anne ei lähde sieltä kuin Peräseinäjoelle perhehautaan, mutta sinne ei ole kiire.

Yläkertaan Anne on sisustanut joogahuoneen. Viistokaton alla, sinisten seinien suojassa, kakluunin kyljessä hän joogaa yksin tai ystävineen. Seisoo yhdellä jalalla tai päällään ja taipuu jumalatar-asentoon.

Vuosi sitten Yleisradiosta eläköityessään hän ehti hetken huolehtia, onko Yleisradion ulkopuolella elämää. Tohlopissa kun tuli toimitettua ohjelmia 37 vuotta.

Mutta onhan toki ja vaikka mitä!

Joogaamisen Anne aloitti jo työvuosinaan, ja nyt hän on hyvää vauhtia valmistumassa lajin opettajaksi.

– Joogassa haluan haastaa kuvaston, jossa harrastajat ovat pitkäraajaisia, pajunvitsamaisia, kauniita nuoria ihmisiä, jotka taipuvat ässämutkille. Haluan omalla esimerkilläni näyttää, että laji sopii ja tekee hyvää myös vanhoille, kankeille ja roteville kuten minä.

1960-luvulla ei puhuttu kehorauhasta

Käyttääpä normaalikokoinen nainen itsestään myös sanaa lihava.

”Soot niinkun hevoonen, kuinkahan isoo susta tulookaan”, tuttu rouva tokaisi Peräseinäjoella Annelle, kun tämä oli nuori tyttö.

Hänen hiuksiaan kommentoitiin, että ”onpas likalla tukka karhia ku hevosenjouhet”.

1960–70-lukujen taitteessa ei puhuttu kehorauhasta, ja kommentit jättivät Anneen jälkensä. Hän koki, ettei mahtunut yleiseen kauneusmuottiin.

– Se teki minut epävarmaksi. Murrosiässä kontrolloin syömisiäni ja olin varmasti lähellä anoreksiaa. Olin kekseliäs piilottelemaan syömättömyyttäni.

Sittemmin työssään Ajankohtaisessa kakkosessa ja Inhimillisessä tekijässä Annea aina vähän jännitti, tuleeko katsojilta palautetta ulkonäöstä. Onneksi sitä ei usein tullut. Kerran tuli kyllä kirje, jossa häntä kutsuttiin ”vitun tyhmäksi ja rumaksi”.

– Olen aina ollut epävarma kehonkuvastani. Älyn kanssa minulla ei ole koskaan ollut ongelmia, mutta en voi sanoa, että rakastan jokaista muhkuraa kropassani.

Lue myös: Tommi Kinnunen on saanut isältään tärkeän neuvon

Isä joi, Annea hävetti

Anne Flinkkilä varttui Peräseinäjoella siinä kohdassa kylää, jossa asuivat työläisperheet. Toisaalla asuivat opettajat, kauppiaat, Lions-klubilaiset ja muu parempi väki. Pikkupaikkakunnalla luokkaerot näkyivät ja tuntuivat.

Annen isä työskenteli Vaasan vesipiirissä ja äiti Tie- ja vesihallituksen konttorissa. Veljiä oli kaksi. Sillä tavalla vähävaraisia Flinkkilöillä ei oltu, että heidän lapsensa olisivat saaneet koulussa köyhäinapuna vaatteita tai monoja.

– Silti minun mielestä meillä oltiin köyhiä. Talossamme oli ulkohuussi, ei ollut puhelinta ja isän kaikki remontit jäivät aina vähän kesken.

Isä joi, ja se toi elämään epävarmuutta. Annea hävetti mennä hakemaan elintarvikekioskista maitoa, koska samasta sisäänkäynnistä oli käynti baariin, jossa isä usein mesosi.

– Häpesin sitä hirveästi, ja se jätti minuun särön.

Isä oli hyvin kiltti ihminen, mutta juominen teki hänestä epäluotettavan. Jos tämä oli luvannut kyyditä lapsia autolla johonkin, ei lupaukseen voinut luottaa.

– Omasta mielestään hän ei ollut alkoholisti, koska ei ollut koskaan pois töistä. Työt hoidettiin, mutta kotona asiat olivat rempallaan.

Onneksi oli luotettava äiti sekä lähellä asuva isänäiti eli mumma. Hän oli yhdentoista lapsen äiti, jonka luona Anne vietti paljon aikaa.

– Mumma oli sitä mieltä, että tytöt pärjäävät aina. Hän sanoi, että tyttöjä pitää kouluttaa, ja hän olikin semmoinen alkuperäinen feministi.

Nuoruuden haaveissaan Anne halusi lääkäriksi tai biologiksi. Tarve parantaa maailmaa oli voimakas.

– Pohjalaisena suunnitelmat olivat tietysti suuret, mielessä siinsi Nobel-palkinto tai vastaava.

Anne päätyi opiskelemaan Tampereen yliopistoon englantia ja tiedotusoppia. Edelleen rinnalla oleva puoliso Seppo Lautamäki löytyi tuolloin illanvietosta Ravintola Kustaa Kolmosesta.

Anne muisti oitis, että Seppo on myös Peräseinäjoelta kotoisin, vaikka eivät he nuorena yhdessä pyörineet. Seppo kun asui kylän vauraamman väen päässä.

Naimisiin mentiin vuonna 1983. Anne oli kahdenkymmenviiden ja näyttää hääkuvassa ihan nuorelta tytöltä.

– Vaikka olen levoton ja nopealiikkeinen, minulla on ollut elämässäni pitkiä suhteita sekä työssä että ihmissuhteissa. Ne ovat olleet ankkureitani.

Eläkkeelle ristiriitaisissa tunnelmissa

Vuosi sitten eläkkeelle jäädessään Anne Flinkkilä oli ristiriitaisissa tunnelmissa. Hän olisi halunnut jatkaa Yleisradiossa, mutta koska ohjelma Flinkkilä ja Kellomäki lopetettiin, hän katsoi, että hänenkin aikansa oli lähteä.

– Olin vihainen. Ohjelman myötä Ylestä hävisi lähes koko genre, syvällinen keskusteluohjelma, jossa ihmisellä on aikaa puhua. Jos ohjelmaamme olisi jatkettu, olisin voinut vielä mentoroida seuraajiani tällaisen ohjelman tekoon.

Hän ajatteli pohjalaisittain, että ”ei tupata, jos ei tykätä”, ja pisti eläkepaperit vetämään.

– Ilmeisesti ohjelmaa pidettiin Ylessä jotenkin vanhanaikaisena, vaikka katsojaluvut olivat hyvät.

Kaikkinensa Anne sanoo saaneensa työskennellä Ylessä hyvänä aikana.

– Minulla on ollut vapauksia tehdä ohjelmia aiheista, joista olen halunnut, minua on kuunneltu ja olen saanut sanoa mielipiteeni. Olen saanut lähteä kentälle, eikä ole tarvinnut tehdä haastatteluja tietokoneen ruudun äärellä kuten nykyään.

Erityisen ylpeä hän on yhdessä Helena Itkosen kanssa kehittämästään Inhimillisestä tekijästä (1997–2017), jossa mentiin syvälle ihmisten tunteisiin ja tarinoihin. Tekijäkaksikolle oli tärkeää, että vaikka haastateltavat kertoivat vaikeista kokemuksistaan, heitä ei silitelty pelkästään myötäkarvaan.

– Nykyisin puhuttaisiin, että heidän piti mennä epämukavuusalueelleen. Halusimme myös haastaa kliseitä, kuten että sairaus jalostaa. Ei jalosta. Tai puhua siitä, ettei kokemiaan pahoja asioita, kuten pahoinpitelyä, tarvitse antaa anteeksi.

Helenan ja Annen oli tapana kopioida pomoilleen ohjelmapalautteet, joissa sanottiin, että ”tämän ohjelman vuoksi kannatti maksaa lupamaksut”.

– Paljon oli myös sellaista liikuttavaa palautetta, että katsoimme ohjelman yhdessä tyttären kanssa ja molemmat itkimme. Oli merkittävää, että katsojat saattoivat käydä dialogia ohjelmamme kanssa.

Lapsenlapsi tuo merkityksellisyyttä

Anne myöntää valmistautuneensa jonkinmoiseen kriisiin eläkkeelle jäädessään, koska on ollut hyvin työorientoitunut ihminen.

– Ja kyllähän meissä televisioruudussa näkyvissä ihmisissä asuu pieni narsisti: että entäs kun ei enää näykään tv:ssä, niin onko sitä edes olemassa.

Kriisiä ei ole tullut, ainakaan vielä.

Anne tuntee itsensä hyvinkin tarpeelliseksi, kun lähellä asuva tyttärenpoika Vilmer tulee useamman kerran viikossa hänen hoidettavakseen. Ikää pojalla on vuosi ja seitsemän kuukautta.

– Hän on hirveän kiva lapsi, kova touhuamaan. Tulee meille reppu selässään ja haluaa katsoa ensimmäiseksi norjalaista Fantti ja työkoneet -sarjaa. Hänen lempibiisinsä on Pilvi Hämäläisen Mon chéri, jonka kertosäettä hän laulaa antaumuksella. Paljon teemme yhdessä pihalla myös puutarhahommia. Pikkulapsen hoitaminen on ollut minulle isompi juttu kuin ehkä olen tajunnutkaan.

Paitsi merkityksellisyyttä ja iloa, lapsen hoitaminen tuo päivään rytmin.

– Itse sain aikaan yhden lapsen, mutta onneksi tyttärelläni Helkalla on heitä kolme: Vilmer, Felix, 11, ja Edith, 9.

Ja kun lähellä asuvalla Helena Itkosellakin on lapsenlapsia, ystävykset tapaavat joskus lapsenlapsineen päivineen.

Lue myös Kotiliesi.fi: Maarit Tastula oli nuorena ujo ja epävarma: ”Olen opetellut esiintyjäksi altistamalla itseni peloille”

Sisimmiltään introvertti

Loppusyksystä Anne aikoo valmistua joogaopettajaksi ja ryhtyä hommiin.

– Meillä on opiskelukaverini Laura Strömbergin kanssa tarkoitus järjestää Lohjansaaressa Lauran kotitilalla aikuisille naisille retriittejä, joissa jooga on yhtenä osana.

Muitakin suunnitelmia Annella on, kuten romaanin kirjoittaminen. Pari aihettakin hänellä on jo mielessään, ja työuraan liittyvää materiaalia on talon kellarissa odottamassa kasapäin.

Anne Flinkkilä ajattelee ranskalaisten tapaan, että eläkeikä on kolmas ikä, troisième âge, jolloin ihminen voi toteuttaa itseään uudella tavalla.

– Kuka sen määrittelee, minkälainen eläkeläisen pitää olla? Eivät kai ainoat kuvat eläkeläisestä voi olla joko kuolemaa odottava vanhus hoitokodissa tai maratonia juokseva satavuotias? Minulle on tärkeää pysyä toimintakykyisenä, niin että jalka nousee, taivun alas ja pääsen lattialta ylös.

Sen Anne on huomannut, että hän tarvitsee paljon aikaa yksinoloon. Vaikka kotitalo on suuri ja elintilaa kahdessa kerroksessa, haluaa hän välillä olla omissa oloissaan.

Kansainvälistä kauppaa työvuosinaan tehnyt puoliso Seppo asui pitkiä jaksoja ulkomailla, ja Anne tottui omaan aikaan.

– Vaikka olen sosiaalinen ihminen, olen sisimmiltäni introvertti ja haluan nollata ajatuksiani itsekseni. Olla vaan, lukea tai katsoa telkkaa. Ei auta, että Seppo on toisessa kerroksessa, vaan häädän hänet välillä sieltäkin, että mene nyt jonnekin. Vaikka golfaamaan.

Anne sanoo, että kun on koko työelämänsä ollut toisten asettamien aikataulujen varassa, ovat hetket, jolloin kukaan ei vaadi häneltä mitään, hyvin tärkeitä.

Vakava sairastuminen pysäytti

Kaksi vuotta sitten Annen pysäytti tieto, että hänen aivoissaan on aivovaltimon pullistuma eli aneurysma.

”Eihän mulle voi tämmöistä tapahtua. Tämä on varmasti joku virhe”, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, siitä huolimatta, että hän oli kohdannut ohjelmissaan paljon vakavasti sairastuneita.

Anne oli kiidätetty toispuolisen puutumisen vuoksi ambulanssilla sairaalaan, jossa hänen aivonsa oli magneettikuvattu. Aivoissa ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi aiheuttanut puutumisen, mutta kuvauksessa löytyi satunnaislöydöksenä aneurysma.

– Kun neurokirurgi minulle sitä kuvasta esitteli, se näytti tosi pieneltä ja viattomalta. Mietin, miten se on voinut minulle tulla? Olenko itse tehnyt jotain väärin?

Mutta ei hän ollut. Lääkäri puhui ennemminkin ”paskasäkästä” ja päätti, ettei Annea leikata, vaan tilannetta seurataan, koska aivoihin kajoamisessa on aina riskinsä. Onnekseen Anne pääsi mukaan aneurysmien tutkimushankkeeseen ja käy säännöllisissä kontrolleissa. Hiljaittain tuli hyviä uutisia, koska pullistuma vaikuttaisi olevan ”hyytynyt” eli epäaktiivisessa tilassa.

Koska riski pullistuman repeämään on kuitenkin olemassa, Anne on tiedustellut lääkäriltään, miten hänen pitää nyt elää.

– Että pitääkö mun istua sohvalla ja odottaa, että koska kauhea päänsärky iskee, ja sitten se loppuu siihen. Mutta ei kuulemma pidä. Elämäntavat pitää olla kumminkin kunnossa. Päällänikin saan joogatessa seisoa. Näytin, miten sen teen, ja lääkäri sanoi, että siitä vaan.

Anne ajattelee, että jollekin tulee syöpä ja hänelle tuli nyt tämä.

– Että tämä on nyt se, minkä kanssa mä elän.

Entisenä seurakuntanuorena hän sanoo uskovansa, että elämässä kaikki tulee ajallaan.

– Uskon tietynlaiseen johdatukseen.

Juttu on julkaistu Anna-lehdessä nro 32/2024