Puhelin kilahtelee. Hei sinä ihana! Päivittäin minua kutsutaan ihanaksi. Kaupassa, joogassa, somessa. Voisi kuvitella, että lillun hyväksynnän kuplassa aamusta iltaan. Mutta ei. Ärsyynnyn ja kiristelen hampaita.
Jään pohtimaan, mikä minua vaivaa. Paasaan mielelläni myönteisestä asenteesta ja puolitäysistä laseista, mutta jatkuva ihanuus tökkii.
Ihanat majailevat erityisesti hyvinvointipiireissä. Mieleen hiipii epäilys. Millaisia pimeyden demoneja ihanapuhe kätkee sisälleen? Ajattelen, että mielen harjoitusten tulisi vahvistaa meitä kohtaamaan elämän eteen heittämiä vaikeuksia ja haasteita, ei vain käymään torjuntataistelua posin kautta.
Kun jääkiekkojoukkueen valmentaja sanoi nöyryyttävän rökäletappion jälkeen, että tämä on koko joukkueelle kasvun paikka, olenko minä ainoa, jonka mielestä siinä on jotakin falskia? Kun vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson sanoi puolueen vaalitappion jälkeen, että vituttaa kuin pientä eläintä, se on tunne, johon jokainen epäonnistuja voi samaistua. Sanotaan suoraan, miltä tuntuu, ja palataan niihin oppimiskokemuksiin sitten, kun pahin pöly on laskeutunut.
Lue myös Kotiliesi.fi: Miksi mies ei puhu tunteistaan? Syynä voi olla ”römpiöiden” pelko – näin tunnetaitoja voi opetella aikuisiälläkin
Älkää ymmärtäkö väärin. En ole raivohullu riehuja enkä yllytä ketään muutakaan sellaiseen käytökseen. Onhan kivempi kohdata hymynaama kuin mököttäjä. Kaipaan vain aitoutta.
Olen optimisti, jolla on taipumus vaipua melankoliaan. Siksi olen yrittänyt kouluttaa itseäni kiitollisuudessa. Että muistaisin, miten hyvin asiat ovat, on terveyttä, perhettä ja rahaakin. Jossakin vaiheessa oli muotia kirjata päivittäin ylös kolme asiaa, joista on ollut kiitollinen. Jaksoin pitää päiväkirjaa viikon verran.
Muusikko Alma puhuu Me Naisten haastattelussa tämän ajan toksisesta kiitollisuusbuumista, eli siitä, että kielteiset tunteet automaattisesti leimataan huonoiksi tunteiksi. Alman omat perheolot olivat karut, vanhemmat sairastivat ja Alman piti jo lapsena ottaa vastuuta liian isoista asioista. Tuli turvattomuutta, josta kiitollisuus oli kaukana. Alma on käsitellyt kipupisteitään terapiassa ja sanoo, että ihmisen pitää saada myös vihata.
Ymmärrän Almaa. Tuntuu, että tässä ajassa on jokin virhe. Vaikka some tursuaa raivoa ja vihaa, oikeasti ja arjessa pitäisi olla vaikeuksista kiitollinen ja kasvaa ihmisenä.
Pelkään, että tämän kolumnin jälkeen minut heitetään ulos hyvinvointipiireistä, mutta uskallan silti etsiä lisää vertaistukea. Saan sitä psykologi Outi Pikkuoksalta. Hän puhuu Kotiliedessä toksisesta positiivisuudesta, joka voi olla äärimmilleen vietynä taakka. Hip hei, en olekaan ainoa motkottaja.
Pikkuoksan mukaan voi olla vaikea nähdä ero terveen myönteisen elämänasenteen ja toksisen positiivisuuden välillä. Hän antaa nyrkkisäännön: jos torjuu toistuvasti omia ja muiden negatiivisia tunteita ja kuorruttaa ne epäaidolla myönteisyydellä, silloin on käännytty myrkylliseen suuntaan. Oman haavoittuvuuden kieltäminen voi johtaa petolliseen kulissielämään.
Good vibes only, sitä peukutetaan. Mutta sopii kysyä, millaisiin ääritekoihin tukahdetut tunteet voivat johtaa. Kun kulissit sortuvat, voi tulla pahaa jälkeä.
Mutta sitten herää epäilys. Otankohan minä nyt pelkät sanat liian tosissani? Onko antipatiani ihanan variaatioita kohtaan saanut jo itsessään myrkylliset mittasuhteet?
Tiedän, että kieli heijastelee aikaansa ja muuttuu. Muotisanat banalisoituvat. Ei kai kukaan enää tosissaan sano, että hei sun heiluvilles ja lomalle lompsis. Ehkä niin käy ihanallekin.
Eläkevakuutusyhtiö Ilmarisen johtaja Jouko Pölönen ehdotti, että englannin voisi nostaa viralliseksi kieleksi Suomessa. Mutta haloo, käytännössähän se jo on. Tyttärenpoikani graindaa, runneraa ja levelappaa, kun pelaa kavereiden kanssa. Kun ihmettelen, että eikö nyt suomea puhuttaisi, hän toteaa minulle, että mumma hei chillaa bro.
Mä chillaan. Ihanaa päivää sullekin!
