Elämäni ennen Kaalia oli toisenlaista. Minua ei raavittu eikä purtu. Karhea kieli ei herättänyt minua aamuyöstä. Mutta ei minua myöskään katsottu päivittäin täydellisen pyyteettömän rakkauden silmin.
Kaali ei ole kasvis eikä puoliso. Hän on kissa. Arvelen, että hän on isompi julkkis kuin minä, myöntänyt haastattelun rescue-taustastaan tällekin lehdelle ja saa somessa satoja tykkäyksiä ja sydämiä vain olemalla kissa.
Niin, ollapa kissa.Täydellinen olento, jonka ei tarvitse ponnistella hyväksynnän eikä nähdyksi tulemisen paineissa. Kissa ei kysele, ollako vai eikö olla. Se vain on.
Mutta sitten tuli se päivä, kun Kaali sairastui. Lemmikinomistajathan tietävät, että eläin sairastuu juhlapyhinä tai ainakin päivystysaikaan. Niin myös Kaali. Lakkasi syömästä ja pissaamasta juuri vuodenvaihteen juhlakauden kynnyksellä. Oli outo, ei oma itsensä. Tyypillinen kissanomistajan havainto, kertoi eläinlääkäri, kun kiikutin Kaalin ensimmäiselle eläinsairaalareissulle.
Tehtiin toinen reissu ja aina vaan Kaali kyhjötti. Mikään ei auttanut, ei kipulääke, ei korvaan siveltävä masennuslääke, ei minun huolenpitoni. Googletohtori tiesi kertoa, että näillä oireilla viikatemies on kohta ovella. Tutkin netistä kissan kipuilmeitä ja väijyin hiekkalaatikolla ponnistelujen tuloksia ja stressasin tietysti kissaa entisestään. Uudenvuoden juhlintaa alkoi varjostaa murhe. Miksi Kaali kyhjöttää?
Kolmannella reissulla selvisi,että vatsassa ei ollut legoja eikä litiumpattereita, mutta jotakin näytti olevan matkalla ulos. Ja kas, kotiin päästyä Kaali vaati ruokaa tyyliin, että mitä tässä on vouhkattu. Hiekkalaatikkoon tuli tuotantoa. Crisis over.
Minulla on pitkä eläinhistoria, on ollut kissa, koiria, hevosia ja kaikkien kanssa on välillä ollut hätä ja kiire. En edes uskalla laskea, paljonko rahaa on palanut. Tosin kaikki on suhteellista. Kun haaveilin toisesta rescue-kissasta, puolisoni huomautti, että kissan elämä maksaa sellaiset 20 tuhatta euroa. Mutta hei, mieshän se vasta maksaakin. Mitä pidempi parisuhde, sen kalliimpi mies.
Varmasti eläimille tehdään myös turhia ja kalliita tutkimuksia, enkä yhtään tykkää siitä, että pörssiyhtiö takoo rahaa meidän lemmikinomistajien hädällä ja rakkaudella. Silti en kadu mitään. Kun on eläimen ottanut, on ottanut myös vastuun.
En ole näiden eläinvuosien aikana kohdannut yhtäkään tylyä tai ikävää eläinlääkäriä. Kun potilas ei tunnetusti puhu, on tökittävä, tarkkailtava, kuvattava ja yritettävä ymmärtää. Muutama tympeä ihmislääkäri on osunut kohdalle, ja siksipä toivonkin, että otettaisiin oppia eläinpuolelta, miten kohdata ja kuunnella.
En osaisi elää ilman eläintä ja erityisesti kissaa. Toki tiedän, että Kaali pitää minua palvelijanaan, ja hyväksyn sen. Kaali paheksuu etenkin työntekoa, ja pienikin etäyhteys koneella saa hänet näyttämään takapuoltaan ruudulle.
Mutta se vastuu. Se tarkoittaa vastuuta loppuun asti. Olen joutunut tekemään lopettamispäätöksen yhden kissan, kahden koiran ja kahden hevosen kohdalla. Pyövelinä on kamalaa. Vaikka tietää, että päätös on oikea, se sattuu niin, ettei pysty hengittämään. Kun eläin katsoo sinua viimeisen kerran se pyyteetön rakkaus silmissään. Että tämä on oikein, kiitos.
Eutanasia on eläimen etuoikeus, sanoi minulle eräs kokenut eläinlääkäri. Kun ei mitään ole tehtävissä ja elämä on vain kärsimystä. Tulee mieleen, että miksi näin ei vieläkään ole myös ihmisten kohdalla?
Kaali siis parani – ja tuossa hän tuijottaa minua, että lopeta jo tuo kirjoittaminen. Mitään syytä kipuilmeille ja pissan panttaamiselle ei löytynyt. Mutta koska kissat ovat niin outoja, voi olla, että hän otti nokkiinsa uudesta kissanhiekasta tai siitä, että sohvaa on uskallettu siirtää uuteen paikkaan.
Toista kissaa ei ole vielä tilattu. Mutta Kaalin kaverin nimeksi tulee tietysti Lanttu.
