Seinälläni on valokuva isästäni komean suomenhevosen selässä. Pappa attaa, sanoo puolitoistavuotias. Ja lisää, että hänen mielestään heppa on io. Ymmärrän täysin, mitä hän haluaa sanoa, sillä menneen vuoden ajan olen aitiopaikalta saanut seurata, miten pieni ihminen ensin matkii muita ja alkaa sitten tuottaa omia havaintoja. Mieleen tulee ikuisuuskysymys, kumpi on ensin, ajattelu vai kieli?
Käytiin kesällä Muumimaailmassa. Isommat lapset ovat jo rutinoituneita huvipuistokävijöitä ja halasivat tottuneesti Muumipeikkoa ja kumppaneita. Pienintä isot valkoiset muumihahmot pelottivat, ja hyvin alkanut rupattelu hyytyi. Kunnes tuli Tuutikki. Tuukitti, Tuukitti, huusi lapsi, suostui lähelle ja hymyili. Tuutikin lempeys sulatti, ja kohta Pikku ja Niikkukin kelpasivat.
Pääaineeni yliopistossa oli englantilainen filologia. Muinaisenglanti ei innostanut, mutta teoriat puheen ja kielen synnystä kiehtoivat. Eniten viehätyin ajatuksesta, että kieli on syntynyt yhteisen tekemisen kautta. Kaksi ihmistä oli sattunut kaatuneen puunrungon äärelle. Vuorotellen murahdellen he saivat rungon siirrettyä ja istahtivat yhdessä sen päälle järsimään eväitään. Miten esittäytyminen tapahtui, sitä tarina ei kerro, mutta kielen perusteet oli luotu.
Lue myös: Testaa, kuinka hyvin osaat kuuluisat sanonnat eri kielillä! Hyvälle arvaajalle täydet pisteet
Puhun hyvin ruotsia, englantia ja ranskaa. Unohtunut lyhyt saksa ja kyökkiarabia sujuvat jotenkin. Olen mielestäni erilainen Anne, kun puhun vaikkapa ranskaa. Kaunis kieli tekee minustakin kauniin, ilmavan ja elegantin. Siis ohjaako kieli mieltä vai mieli kieltä?
Kuuntelin emeritapoliitikko, kirjailija Jutta Zilliacuksen haastattelua Ylen Kuusi kuvaa -sarjassa. Jutta syntyi virolaisten vanhempien lapsena Helsingissä, kävi saksalaisen koulun, kirjoittaa kirjansa ruotsiksi ja kolumninsa suomeksi. ”Minulle henkinen koti on aina se kieli, jota puhun”, kotimaisten kielten lisäksi saksaa, englantia, ranskaa ja viroa taitava Jutta sanoo.
Mielestäni yksi henkisistä kodeistani on Kreetalla. Jos viimeinkin opettelisin kreikan kielen, mitä tapahtuisi? Muuttuisiko mieleni, jos kielen kautta paljastuukin jotakin synkkää ja vaiettua? Uskallanko ottaa riskin?
Lue myös Kotiliesi.fi: Vierailimme kielikurssilla, jossa ulkomaalaiset hehkuttavat suomen kieltä – ruotsalainen Paul, 67, opiskelee suomea kahdesta tärkeästä syystä
Olin nuorena tyttönä kesiä töissä Tukholmassa Karoliinisessa sairaalassa. Ensin keittiössä, sitten ylenin osastoille siivoojaksi. Tutustuin ruotsinsuomalaisiin naisiin. Suomen kieli oli jäänyt siihen, missä se oli kun lähdettiin, eivätkä jokakesäiset Suomen-visiitit sitä freesanneet. Puhuttiin outoa sekakieltä. Oli heltäckande mattaa ja lunssia.
Vielä 1970-luvullakin ajateltiin, että lasten oli parasta puhua vain ruotsia, että sopeutuvat. Toki kotoutumisen kannalta on tärkeä oppia maan kieli, mutta monelle kävi niin, ettei osattu mitään kieltä kunnolla. Puhuttiin puolikielisistä. Jos kieli jää puolikkaaksi, jääkö puolikkaaksi myös tunne-elämä?
Näiden kolumnien myötä olen löytänyt kirjoittajan itsessäni. Tuotin kymmeniä vuosia puhuttua kieltä, ja se on ihan eri asia.
Tämän havainnon innoittamana aloin kaivella vanhoja tuotoksiani kellarin pahvilaatikoista. Lapsena rakastin länkkäreitä, salskeita sankareita, oikeutetun koston eetosta. Löysin 12-vuotiaana käsin raapustamani teoksen Jim Morris, Teksasin tappaja. Olin onnistunut survomaan lauseisiini lähes kaikki tunnetut lännen kliseet: pyssy puhui ja kylätie tomusi. Ei jatkoon.
On siis parempi pysytellä oikeiden kirjailijoiden parissa. Tiedättehän sen täydellisen lauseen, josta ei halua päästä irti. ”Villiruusujen tarha hyrisi ympärilläni kevyessä illassa”, kirjoittaa Merja Mäki Itki toisenkin -kirjassa. Lauseita, joiden ei soisi loppuvan, kieltä, jossa mieli haluaa levätä. Niitä janoan.
Edelleenkään en ihan tiedä, miten kieli ja puhe syntyvät. Mutta sen tiedän, että kun takapenkin turvaistuimelta kuuluu käsky ”mumma aja, aja”, niin minähän ajan. Ilolla, mutta varovasti. Onhan kyydissä maailman kallisarvoisin lasti.
