Mietin lapsuuttani. Molemmat vanhempani kävivät töissä, ja meillä oli kotiapulainen siihen asti kun nuorin veljeni meni kouluun. Ylellistä tämän päivän näkökulmasta, välttämätöntä silloin. Ei ollut päiväkotia, ja äidin piti käydä töissä, että tultiin toimeen.
Asuimme rintamamiestalossa ilman juoksevaa vettä, sisävessaa ja puhelinta. Alkeellista, mutta ekologista, koska hiilijalanjälki oli pieni. Olin sitä mieltä, että olimme köyhiä, ja se hävetti minua.
Koulussa jaettiin avustuksia. Joku sai sukset, toinen monot, joku talvitakin. Puhuttiin kunnan monoista. Minä kadehdin koulutoveria, joka sai takin, mutta äiti sanoi, että emme ole tarpeeksi köyhiä.
Avustukset jaettiin luokassa nimellä, siispä kaikki tiesivät, keitä ne tosiköyhät olivat. Laitettiinkohan köyhät tahallaan kyykkyyn? Hävettikö tuen saajia, sitä en tiedä, mutta luulen, että pinnan alla oli pohjalainen pärjäämisen ajatus: köyhyys on oma vika, ja vahvat pärjäävät ilman kunnan monoja.
Miten sitten tänä päivänä? Joogasiskoni, alakoulun opettaja kertoi, että luokassa ei saa kysyä vaikkapa lomailusta, koska kaikilla ei ole siihen varaa. Että ei lokeroida, eriarvoisteta. Se on mielestäni suurta viisautta. Muistan vieläkin ne, jotka saivat monot. Ne köyhät.
Miten lapsuuden köyhyys vaikuttaa aikuisuudessa, sitä on tutkittu. Tuleeko ihmisestä turvaton, nuukailija vai suorastaan holtiton rahankäyttäjä? Moni vanhempien konkurssin kokenut puhuu rahavarovaisuudesta. Että ei halua ottaa isoja lainoja ja yrittää pärjätä mahdollisimman vähällä, koska on nähnyt, miten kaikki voi romahtaa kerralla.
Yhden suoran vaikutuksen omasta lapsuudestani voin kertoa. Vanhempani olivat innokkaita marjastajia, puolukkasurvossaavi kellarissa riitti hyvin talven marjoiksi. Olen kykkinyt loputtomat tunnit marjametsissä hyttysten syötävänä ja niinpä tänä päivänä ostan mustikkani torilta. Se homma on nähty.
Minun suhteeni rahaan on käytännöllinen. Minulla ei ole juurikaan säästöjä, ja nostin varmuuden vuoksi osa-aikaista eläkettä heti, kun se oli mahdollista. Jos kupsahdan yhtä nuorena kuin vanhempani, isä 68- ja äiti 73-vuotiaana, saan edes ne rahat tuhlata, ajattelin. Ostan aina samat ruokatavarat ja siitä huomaan hintamuutokset, mutta ei hajuakaan maitopurkin hinnasta. Paheeni ovat vaatteet, ja siksi yritän pysyä viisi vaatetta vuodessa -haasteessa. Tosin nyt on vasta helmikuu, ja minulla on loppuvuodeksi enää kolmen vaatteen limiitti.
Mutta miten tämä kaikki liittyy Leonard Coheniin? Siten, että Annan kolumnipalstani nimi on Säröilyä. Olen aina rakastanut Cohenin musiikkia ja tarinoita. Hänen musiikkinsa on niin intiimiä ja yksityistä, että en koskaan halunnut lähteä isoille stadioneille häntä kuuntelemaan. Kunnes tuli vuosi 2012 ja Leonard oli taas tulossa Suomeen. Hän oli jo iäkäs, ja ajattelin, että nyt taitaa olla viimeinen hetki nähdä mestari.
Syyskuinen Sonera Stadium oli harmaa ja ankea, mutta kun hattupäinen Leonard lauloi Anthemissa, että ” there is a crack in everything, that’s how the light gets in”, sitä liikutuksen syvyyttä en osaa edes kuvailla. Vain särön kautta valo pääsee meihin. Mikä mieletön epätäydellisyyden ylistys!
En usko, että pienellä Leolla oli koskaan kunnan monoja. Hänestä tuli köyhä vasta vanhana, kun ahne kirjanpitäjä vei rahat ja sijoitukset Leon vetäydyttyä munkiksi luostariin.
Tuo köyhyys koitui minunkin onnekseni, sillä rahapulassa taiteilijan oli pakko lähteä kiertueelle.
Särö on ollut minussa jo lapsena. Onko se köyhyyttä, ulkopuolisuutta, häpeää, ehkä kaikkea sitä. Mutta ilman säröä en olisi minä, ja uskon, että se on auttanut kohti nöyryyttä ja empatiaa. Siksi Säröilyä.
Meillä on nyt uusi presidentti. Toivon kovasti, että hänkin tunnistaisi oman särönsä ja pysähtyisi sen äärelle. Muistaisi työssään niin ne kunnan monoissa kulkeneet kuin tämän päivän köyhät lapset.
Vain niin valo pääsee sisään.
