Istun päiväkahvilla vuoden vanhan tyttärenpoikani kanssa. Hänellä on maitopullo, minulla kahvia. Molemmilla on pala hyvää pullaa. Katsomme toisiimme ja maiskutamme. Tästä ei kerrota äidille.
Minulta kysytään usein, että miltä nyt tuntuu. Siis olla eläkkeellä. Vastaan, että ei miltään. Tai oikeastaan aika kivalta. Yksi eläkeläinen tosin valisti minua: ensin todellakin tuntuu kivalta. Puolen vuoden päästä alkaa vituttaa. Sitä kestää vuoden pari. Sitten alkaa helpottaa.
Olen mielelläni naureskellut eläkeläisille, joilla on kova kiire koko ajan. Sehän on vain säälittävää halua yrittää olla merkityksellinen, kun se ihmisen tärkein määrittelijä eli työelämä on jäänyt taa. Mutta mutta. Nyt kun hoidan pari päivää viikossa tyttärenpoikaani, on kalenteroitava – minun takiani. On joogaopintoja, podcastin tekemistä, nettitelkkaria. Olenko siis nolo tärkeilijä, jolla ei vain ole sairaudentuntoa?
Minusta ikääntyminen ei ole kiinnostava aihe. Tai suunnilleen yhtä kiinnostava kuin sää tai maalin kuivuminen. En yleensä ajattele ikää, mutta yhtenä päivänä oli pakko. Katselin vanhemman tyttärenpoikani kanssa Selviytyjiä telkkarista ja tulin sanoneeksi, että tuohon ohjelmaan kyllä voisin mennä, jos pyydettäisiin. Olisi tropiikin lämmössä, söisi riisiä. Olisi vähän niin kuin detox-kuurilla.
Nuoren miehen kauhistus oli spontaani ja aito. Mumma et sä voi, sä olet ihan liian vanha.
Auts.
Mutta paljon olen miettinyt naamioita ja rooleja. Mitä teet työksesi, kysytään uudelta tuttavuudelta. Palkasta tai painosta ei sovi kysyä, mutta työ, sehän meidät määrittelee. Mitä siis teet työksesi, Anne?
Ennen oli helppo vastata. Olen journalisti. Mutta nyt. Olen eläkeläinen. Tylsä, epädynaaminen. Siis olisinko ikäihminen, seniori, kultaisessa iässä. Juu ei, sillä kohta tulee taas kirosana. Osaan kuitenkin seisoa päälläni ja käyttää ChatGPTtä. Se muuten ehdotti tälle elämänvaiheelle nimeksi Ajan Herkkupala.
Nyt olen paljaana, ilman työroolin suojaa. Kuka siellä naamioiden takana on? Se ujo, mutta kunnianhimoinen koululainen, joka ei ollut koskaan oikein lahjakas missään, mutta hiihti sinnikkäästi kisoissa aina sijalle seitsemän? Vai se kavereidensa kanssa pikkusikareita tuprutteleva wannabe-älykkö, joka luki Hermann Hesseä vaikka olisi mieluummin etsinyt Angelika-kirjoista seksikohtauksia?
Tai sitten se kymmenien vuosien julkisen työn panssaroima, kroonista kehovihaa poteva aikuinen, joka teki ammatin kuuntelemisen ja läsnäolon taidostaan?
Nyt ollaan jännän äärellä. Kuka minä oikein olen?
Yhden asian tiedän. Olen mumma. Näin minä kutsuin eteläpohjalaisia isoäitejäni ja näin haluan tulla itse kutsutuksi. Olen kiitollinen tyttärelleni, joka on tehnyt minusta kolmen lapsen mumman. Ymmärrän, miten etuoikeutettu olen.
Tosin mummana olossa on haasteensa, ja siksi kehotankin kaikkia mummamielisiä valmistautumaan. Harjoittele kyykkyjä ja ylösnousuja, siivoa viinipullot alahyllyltä ja usko pois, kakkavaipan vaihto virkistää aivotoimintaa. Iloitse läsnäolosta ja myös siitä, kun hoidokki haetaan kotiin.
Tiedän, että olen etuoikeutettu myös monella muulla tavalla. 37 työvuoden jälkeen Yleisradion eläkesäätiö muistaa minua kuukausittain ihan kelpo toiminta-avustuksella. Olen aika terve, mitä nyt luomia ja aivoja seurataan. Minulla on puoliso, perhe ja kissa, on rakkautta ja hyväksyntää puolin ja toisin.
Mutta se identiteetti. Ymmärrän hyvin vaikkapa kirurgeja, jotka leikkaavat siihen asti, kun veitsi pysyy kädessä. Toimittajuus on syvällä minussa, ei se sieltä mihinkään lähde. Se on tapa hahmottaa ja arvottaa maailmaa. Siksi olen onnellinen, että saan kirjoittaa tätä kolumnia, tehdä podcastia ja kohdata ihmisiä.
Vaan aikuisten oikeasti, takaisin perusasioihin. Tässä ja nyt, suloisinta ovat kuitenkin ne pullakahvit taaperon kanssa. Taidetaan ottaa toisetkin pullat. Eikä kerrota äidille.
