Mutta onko sun enkku riittävä, kysyi minulta puolituttu nuori nainen kahvilaseurueessa, kun intoilin tulevasta Lontoon-reissusta, musikaalista ja näyttelijä Ralph Fiennesin tähdittämästä Macbethistä. Mutisin jotain englannin opiskelusta yliopistossa, Lontoossa asumisesta, Shakespearesta. Ymmärrätkö sinä, hän jankkasi, että näytelmissä puhutaan niin nopeasti, että huono enkku ei riitä. Jotenkin jäädyin. Hänen silmissään näytin ilmeisesti niin muinaiselta, että koulussa olen lukenut latinaa tai korkeintaan ruotsia. Ei sitä enkkua.
Päätin vähän loukkaantua. Miten tulikin mieleen vanha intiaaniviisaus: älä tuomitse naapuriasi ennen kuin olet kävellyt pari mailia hänen mokkasiineissaan. Niinpä.
Jäin miettimään sitä, miten nopeasti ja epäreilusti me teemme päätelmiä toisista ihmisistä, etnisyyden, ulkonäön tai vaikkapa iän perusteella. Vaikka että vanha ihminen on ollut jo vauvana vanha. Elämässä ei ole ollut villiä nuoruutta, radikaalia aikuisuutta, uraa. On vain tämä päivä, rypyt ja haaleus.
Olettamuksesta ei ole pitkä matka tuomitsemiseen.
Lue myös Kotiliesi.fi: Mummoksi tuleminen ajoi kirjailija Kati Reijosen kriisiin: ”Pelkäsin katoavani isoäitiyteen”
Olen aina rakastanut lääkäri ja poliitikko Vappu Taipaleen puhetta elämän kerroksista. Vappu sanoo, että meillä on ollut jo monta elämää ja ne kaikki elävät meissä myös tänä päivänä. Siis sinä nuori vanhempi, joka kiikutat lastasi päiväkotiin, niin muistapa, että se silloin tällöin mediassa esiintyvä, vanhaksi rouvaksi itseään kutsuva Vappu taisteli aikoinaan raivokkaasti päivähoito-oikeuden myös sinulle. Neljän lapsen äitinä Vappu joutui joskus hakemaan lapsilleen hoitajaa kaupan ilmoitustaululla. Joten kiitos, vanha rouva!
Tykkään tarkkailla ihmisiä ja keksiä heille tarinoita. Mutta toki siinä samassa syyllistyn itse kaikenlaisiin olettamuksiin. Tyttäreni moittii minua käänteisestä ikäsyrjinnästä. Huomauttelen kernaasti kuulemma nuorten nuoruudesta ja epäpätevyydestä. Mutta silti väitän, että meitä ikääntyneitä lokeroidaan helpommin. Meille on lupa nauraa. Arkkukamaa, nääs.
Vaan asuapa Britanniassa, Coopers Chasen seniorikylässä. Siellä tarjotaan herkkuruokaa ja viiniä, ja mikä parasta, siellä kokoontuu viikoittain murhakerho. Richard Osman on luonut hurmaavan ja ah niin brittiläisen maailman kirjasarjassaan Torstain murhakerho. Ahmin neljä kirjaa miltei yhdeltä istumalta. Riemastuin ja liikutuin.
Ilmassa on vaaran tuntua.
Tarinoissa neljä eläkeläistä, ex-agentti, radikaali ay-pomo, psykiatri ja sairaanhoitaja ratkovat rikoksia, kukin omalla viisaudellaan ja taidoillaan, joita he ovat elämänsä aikana hankkineet. Kukapa olisi arvannut, että ystävällisen näköinen iäkäs rouva oli säälimätön kuulustelija, kun kuningaskunnan etu sitä vaati. Tai että jalkapalloseura West Hamin t-paidassa esiintyvä pappa oli punainen kapinakenraali, jota poliisit raahasivat putkaan rauhoittumaan. Psykiatrilla ja sairaanhoitajallakin on omat pimeät puolensa.
Ihmisen tarina voi yllättää.
Lue myös Kotiliesi.fi: Psykologin 5 kultaista neuvoa eläkeikää lähestyvälle – näin valmistaudut uuteen elämänvaiheeseen
Mielikuvia ikääntyneistä pitäisi uudistaa, sanoo lehdessä professori. Edelleenkin meillä tuntuu olevan kaksi hyväksyttävää vanhuskuvaa: joko sängyssä kuolemaa odottava huoltosuhde tai satavuotiaanakin puolimaratonia jytyyttävä tervaskanto. Jos et ole kumpikaan, mikä olet? Ehkä vain kiusallinen muistutus ajan kulumisesta.
Minkälainen se uudistunut mielikuva sitten olisi?
Olen aina pitänyt itseäni aika ajattoman näköisenä, mutta samaisella Lontoon visiitillä jouduin kasvokkain itseni ja myös ajan kanssa. Kolme kertaa viiden päivän aikana kohteliaat nuoret miehet tarjosivat minulle metrossa istumapaikkaa. Kyltissä on keppiin nojaava hahmo ja kehotus antaa paikka sellaiselle, jolla näyttää olevan vaikeuksia seisoa. Kauhistuin, kiitin enkä istunut. Paljastuin ikäihmiseksi kaikesta puunauksesta ja joogasta huolimatta.
”Nothing is but what is not”, sanoo Macbeth. – Ai niin, riittääkö muuten teidän enkku?
