Muistatteko juppiajan? Elettiin 1980-luvun loppua ja meillä meni lujaa. Pääsin kesätöihin Ajankohtaiseen kakkoseen ja sain haastatella juppeja. Ihmettelin hädin tuskin täysi-ikäisen Sam Inkisen elämää, kun hän kartutti taidekokoelmaansa ja yöpyi toimistollaan futonilla, jota auliisti rullaili auki minulle ja kuvaajalle. Pörssi hehkui punaisena.
Mutta sitten alkoi Ruotsista kuulua kummia. Nuoret pörssileijonat tuupertuivat lentokentille, lamaantuivat eivätkä koskaan enää toipuneet työkuntoon. Sanottiin, että heidän aivonsa ylikuumentuivat ja tilttasivat. Tuli oikosulku.
Sitten tulikin se lama ja kaikki oli toisin.
Silti tuo aivotiltti on jäänyt mieleen. Että voiko meidän systeemi todella ylikuumentua ja laittaa piuhat aivan uuteen uskoon? Vuosia sitten juttelin vaikean loppuunpalamisen kokeneen ihmisen kanssa. Hän sanoi, että kun tilanne oli pahimmillaan, hän tunsi nenässään savun hajua. Oliko se viesti aivoilta?
Aivot ovat aina kiehtoneet minua. Niistä tiedetään niin vähän, ja silti ne ovat kaikki. Kun omista aivoistani löytyi puhkeamaton aneurysma ja vähän muutakin suttua, olin järkyttynyt. Ovatko aivoni nyt pilalla? Tuntuuko kohta palaneen käryä?
Suomessa on hienoja aivotutkijoita, ja ylikuormittuneiden aivojen oikosulku voi olla heille tuttu juttu. Mutta entä sitten meidän kypsään ikään ehtineiden aivot?
Aivotutkija Kiti Müllerin viesti on ihana. Me kuudenkympin ja kuoleman välillä elelevät emme olekaan menetettyä kamaa, vaan ihmisen aivot oppivat ja omaksuvat uutta tietoa koko ajan. Mielenkiintoista on se, että me tämän päivän ikääntyneet olemme tehneet suurimman osan työelämästämme turvassa pahimmalta infotulvalta. Olemmeko siis myös turvassa käämien käristymiseltä?
Sitä Kiti ei kerro, mutta antaa mahtavia vinkkejä aivojen huoltoon ja trimmaamiseen. Liiku, edes pienesti. Tyhjää vaikka tiskikone, siivoa, tee jotain. Voit juosta sen puolimaratonin, mutta vähempikin riittää. Siedä kuitenkin pientä epämukavuutta.
Aivotutkija Minna Huotilainen komppaa: tee jotain toisin. Harjaa vaikka hampaat eri kädellä kuin tavallisesti. Kirjoita eri kädellä kuin tavallisesti. Haastetta on, kokeilin.
Pitäisikö siis välillä kävellä takaperin?
Lue myös Kotiliesi.fi: Pirjo, Marja ja Mika kertovat, miksi he jatkavat töitä eläkeiässä – jos luulet, että tärkein syy on raha, olet väärässä
Olen juuri täyttänyt 66 vuotta. Se on mielestäni hämmästyttävää. Veri- ja ulostenäytteitä tutkimalla on havaittu, että ihmisen ikääntymisessä on kaksi vaihetta. Ensimmäinen romahdus tapahtuu 44-vuotiaana ja toinen 60-vuotiaana.
Jaahas, muistellaanpa. Millaista oli elämäni 44-vuotiaana? Olin äiti, tein keskusteluohjelmaa, pyörin tyttären heppakisoissa. Luulin, että viisastuin, mutta se taisikin olla sitä vanhenemista.
Kuusikymppiä tuli ja meni, ja yhä touhuan. Kesän aikana opettelin kasvojoogaa ja äänimaljojen soittamista. Hankin firmalleni maksupäätteen. Yksi ikätoverini moitti, että sinä se et taida pystyä luopumaan mistään. Osui, mutta ei uponnut.
En ole stressiherkkä ihminen ja kestän hyvin paineita. Pysähtyminen on sen sijaan vaikeata. Kun joogatunnilla sanotaan, että tutki, mitä keho kaipaa, olen, että mitä? Koskahan tämä tunti loppuu?
Äskettäin pääsin Huomenta Suomen lähetykseen puhumaan näistä lempiaiheistani eli ikääntymisestä ja joogasta. Ehdin ohjelmaminuuttien aikana julistaa ilosanomaa: hoi työelämä, meissä ikääntyneissä on valtava osaamis- ja kokemusreservi. Se käyttöön!
Ja kukka kakun päällä tuli ohjelman lopussa, kun sain ohjata juontajille, Lorelle ja Joannalle joogahetken. Oli täysikuun aika, ja teimme antaumuksella kuutervehdystä. Vähän jännitti, mutta myös huvitti. Että terve vaan teille Instan norjat joogit, täällä meikäläinen paksu mamma se vaan joogaa ohjailee. Ehkä meni jokunen aamuinen matchalatte väärään kurkkuun.
Mutta sellaisia me vanhat akat ollaan. Mennään ja tungetaan paikkoihin. Ollaan näkyviä ja pidetään mekkalaa.
Vielä ei nenässä tunnu palaneen käryä.
