Vuoden vaihtuessa moni vannoo muuttavansa elintapojaan ja suuntaa jumppasalille. Niissä vietetäänkin usein vuoden ruuhkaisimpia hetkiä juuri tammikuun alussa.
Mistä asti suomalaiset ovat jumpanneet ja tavoitelleet liikunnan avulla hyvää oloa tai parempaa kestävyyttä? Joukossa on aina ollut liikunnasta kiinnostuneita, mutta koko kansaa koskettava megatrendi jumppaamisesta tuli reilu vuosisata sitten.
Pallo, keila vai nauha? Nämä voimistelijat vuonna 1936 valitsivat vanteen.
Uusi aikakausi, urheilulliset ihanteet
Kun Suomi itsenäistyi vuonna 1917 ja ensimmäinen maailmansota päättyi vuotta myöhemmin, esiin marssi aivan uudenlainen naisihanne. Korsetille oli huiskutettu jo hyvästit, ja se oli korvattu paljon mukavammilla rintaliiveillä, jotka olivat yleistyneet jo 1910-luvun alussa. Pehmeän tiimalasimainen vartalo oli nyt auttamattoman vanhanaikainen, ja moderni nainen muokkasi kehoaan liikkumalla. Suomen ensimmäiset voimisteluseurat oli perustettu jo 1870-luvulla, mutta nyt niihin liittymisestä sukeutui varsinainen villitys. Vuonna 1929 Helsingissä järjestettiin naisvoimistelujuhlat, joihin virtasi kymmeniä tuhansia osallistujia lukuisista eri maista.
Mistä into liikuntaan sitten kumpusi? Varsinkin Saksassa, johon Suomella oli tiiviit kulttuurisuhteet, ihannoitiin tervettä sielua terveessä ruumiissa. Kuvaan kuului myös alastomuuden ja naturismin ihailu, mikä näkyi ajan taiteessa, kuten alastomia uimareita dokumentoivissa maalauksissa.
Meillä voimisteluliikkeen tärkeimpiin lipunkantajiin kuului Elin Kallio, jota on kutsuttu suomalaisen naisvoimistelun äidiksi. Tukholmassa oppinsa saanut Elin edesauttoi myös sitä, että Helsingin yliopistossa alettiin kouluttaa naisia voimistelunopettajiksi.
Suomen kansakunta oli tuolloin vielä nuori. Kun pitkällä historialla ei voitu kehuskella, saatiin kansalliseen ylpeydentunteeseen lisäpontta leveilemällä urheilusaavutuksilla. Modernissa tasavallassa väki oli liikunnallista ja reipasta, toisin kuin muinaisissa kansakunnissa. Työväenliike suosi tätä ajattelua. Köyhien kotien nuoret haluttiin ohjata jumppasalille sen sijaan, että he jäisivät vetelehtimään kadunkulmiin ja ajautuisivat huonoille teille. Urheiluseura luonnollisesti valittiin perhetaustan ja poliittisen ajattelun mukaan. Porvarisperheiden kasvatit päätyivät tästä syystä harjoittelemaan eri halleille kuin tehdastyöläisten jälkeläiset.
Voimisteluvillityksen kuumimmaksi vuodeksi ennen toista maailmansotaa kohosi 1936, jolloin suomalaisurheilijat lähtivät mittelemään taidoillaan Berliinin kesäolympialaisiin.
Tamburiinin lyöminen oli tarkkaa hommaa. Tässä yliopisto-opiskelijat harjoittelevat oikeaa rytmiä vuonna 1957.
Poppia ja joogaa
Sotien aikana harvalla riitti enää energiaa voimisteluharrastukselle. Lipun pitäminen korkealla vaati kotirintaman naisilta kaikki voimat. Se aika, joka maatalous- tai tehdastöiltä irtosi johonkin muuhun, kului lumipukujen ompelemiseen tai sukkien neulomiseen isänmaan sankareille. Naisvoimistelun uusi renessanssi koittikin vasta 1950-luvulla. Vuosikymmenen juhlavimpia hetkiä vietettiin kesällä 1952, jolloin suomalaiset naisvoimistelijat pääsivät kisaamaan omalla kotikentällään Helsingin olympialaisissa.
Huippu-urheilijoiden ohella myös tavalliset naiset jumppasivat ahkerasti, sillä ajan muoti korosti kapeaa vyötäröä, kiinteitä käsivarsia ja sorjia sääriä. Kauneusihanteiksi kohosivatkin gasellimainen filmitähti Audrey Hepburn ja tämän suomalaisversio Heidi Krohn.
Jumppapukumuotikin muuttui. Aiemmin puvuissa oli ollut liehuvia hameosia ja hihat, mutta nyt molemmat saivat kyytiä. Suurin muutos oli kuitenkin taustamusiikin vaihtuminen. Monotonisen tamburiinin paukuttamisen sijaan voimisteluvalmentajat saattoivat raahata jumppasalin nurkkaan levysoittimen, josta kuului ajan suosittua nuorisomusiikkia, kuten samettiäänisten Paul Ankan ja Elvis Presleyn hittejä.
Aikojen muuttuessa myös liikuntalajien kattaus laajeni. Esimerkiksi 1960-luvulla rytmisestä kilpavoimistelusta sukeutui suosittua. Seuraavalla vuosikymmenellä moni innostui hippiaatteen myötä itämaisesta ajattelusta ja joogasta, ja jooga ilmaantuikin lukuisten työväenopistojen kurssikalentereihin. Monet ajan joogaveteraaneista ovat jatkaneet harrastamistaan. Esimerkiksi luomukosmetiikan uranuurtajana tunnetun Frantsilan luomuyrttitilan perustaja, joogaopettaja Virpi Raipala-Cormier kertoo jooganneensa päivittäin jo yli 40 vuoden ajan.
Lykraa ja aerojumppaa
Jumppaaminen nousi Suomessa uuteen kukoistukseensa 1970–1980-lukujen vaihteessa. Vuonna 1979 TV2:lla alettiin nimittäin lähettää Iltajumppa-ohjelmaa, jota johtivat nuoret Anne Sällylä ja Eeva Eerikäinen, joka nykyään tunnetaan Eeva Luukkosena. Suosittu ohjelma jatkui lähes vuosikymmenen ajan.
– Idea Iltajumppa-ohjelmaan oli saatu kansainvälisestä televisiosta. Ohjelman äiti oli Tuula Kivistö, joka alkuun laati Iltajumpan käsikirjoitukset. Itse päädyin koe-esiintymiseen liki sattumalta nähtyäni lehdessä ilmoituksen asiasta. Paikalla oli valtava määrä nuoria naisia, joista moni oli jo valmistunut liikunnanohjaajaksi tai -opettajaksi. Jostakin syystä valinta osui kuitenkin Eevaan ja minuun, edelleen liikunnanohjaajana työskentelevä Anne Sällylä kertoo.
Iltajumpan tahtiin liikuttiin eri puolilla Suomea niin isoissa kaupungeissa kuin maaseudullakin. Mistään kotikutoisesta ohjelmasta ei ollut kyse, ja sitä tapitti miljoona katsojaa.
– Tanssitarvikeliike Piruetti toteutti esiintymisasumme, jotka valittiin tarkkaan. Avausjaksossa meillä esimerkiksi oli vaaleansiniset lykrahaalarit, seuraavassa jaksossa seksikkäämmät kirkkaanpunaiset asut. Uutta olivat myös lenkkitossut, sillä aiemmin oli ollut tapana jumpata joko avojaloin tai ohuissa nahkatossuissa, jotka muistuttivat lasten päiväkodissa pitämiä sisätossuja. Tyylin täydensivät säärystimet, mutta hikinauhoja meillä ei missään vaiheessa ollut, Anne muistelee.
Iltajumppa houkutteli katsojia myös musiikkivalintojensa ansiosta. Vielä 1980-luvulla nuorison suosimaa musiikkia soitettiin televisiossa ja radiossa vain harvoin. Iltajumppaan oli kuitenkin valittu päivän kuumimmat hitit.
Iltajumppa jäi suomalaisten televisionkatselijoiden muistiin, sillä edelleen lähes päivittäin Anne saa kuulla tuntemattomilta ihmisiltä, miten he seurasivat aikoinaan kyseistä ohjelmaa.
Anne Pohtamon jumppalevyjen myynti ylitti kultalevyrajan.
Jane Fonda kohosi aerobicin kuningattareksi.
Jumppavillitys oli kansainvälinen ilmiö, ja 1980-luvulla koko maailma voimisteli hikikarpalot otsalle kihoten. Aerobic oli päivän sana, ja sen ylipapittarena pidettiin amerikkalaista filmitähti Jane Fondaa, jonka jumppakirjoja ja -videokasetteja suomalaisetkin ostivat. Kotimaisen vaihtoehdon Janelle tarjosi vuoden 1975 Miss Universum Anne Pohtamo, jonka 1980-luvun alussa julkaistut Aerojumppaa Annen kanssa -levyt ylsivät myynniltään peräti kultalevyjen kastiin.
– Idea niihin tuli mieheltäni Arto Hietaselta, joka on liikuntatieteiden maisteri. Olin toki itsekin pannut aerobic-villityksen merkille työskennellessäni mallina Yhdysvalloissa. Artolla kuitenkin oli selkeä visio siitä, miten toteuttaisimme levyt ja niiden mukana tulevat ohjevihkoset Suomessa, Anne kertoo.
Ideasta kumpusi kaksi aerobic-levyä ja yksi mammajumppalevy, jonka Anne teki ollessaan raskaana. Nykyään aerobic ei enää kuulu hänen lempilajeihinsa.
– Tässä iässä vesijumppa on lempeämpää nivelille, hän vinkkaa.
Iloinen zumba hurmasi suomalaiset 2000-luvulla.
Zumbasta etäjumppaan
Vuosituhannen vaihtuessa lajivalikoima monipuolistui entisestään. Yksi suomalaisten suosikeista oli elämäniloinen tanssilaji zumba, joka kuuleman mukaan syntyi sattumalta Kolumbiassa: tanssinopettaja Alberto Perez unohti tunnille tarkoitetut levyt kotiin, joten hän joutui sooloilemaan tunnin sisällön muutaman C-kasetin varassa.
Zumban vauhti ja iloisuus vetosivat suomalaisiin, samoin sen kehopositiivinen viesti. Zumbatunnilla kuka tahansa sai nauttia liikunnasta eikä itseä tarvinnut verrata muihin osallistujiin. Zumban suosion myötä siitä kehitettiin uusia versioita. Esimerkiksi uimahalleissa tarjolle tuli vesizumbatunteja.
Toinen 2000-luvun hittilaji on ollut pilates. Sen kehitti jo yli sata vuotta sitten saksalais-amerikkalainen lääkäri Joseph Pilates, joka oli työskennellyt sotaveteraanien kuntouttamisen parissa. 2000-luvulla pilatekseen hurahtivat ensin Hollywood-tähdet ja sitten heidän faninsa. Toisin kuin joogassa, siihen ei kuulu henkistä ulottuvuutta, joka saattoi joidenkin mielestä tuntua vieraalta. Ja kukapa voisi vastustaa lajia, jota esimerkiksi näyttelijä Gwyneth Paltrow hehkuttaa Goop-sivustollaan?
Laitepilates kuuluu tämän hetken suosikkilajeihin.
Sporttimuoti on kasvattanut suosiotaan koko 2000-luvun ajan. Kun vielä 1900-luvun puolella liikuntavaatteita käytettiin jämptisti pelkästään jumppasaleilla, nyt juoksutrikoista ja lykratopeista on tullut arkivaatteita. Koronan ja kotona tehtävien etätöiden myötä ilmiö on vain paisunut. Enää on vaikea hahmottaa, kuka on matkalla jumppasalille ja kuka vain ostoksilla. Jopa perinteisen mallisia bisnesvaatteita, kuten bleisereitä, valmistetaan kankaista, jotka on aikanaan kehitetty liikuntavaatteita varten.
Jumppaamisesta on tullut tärkeä osa arkea, eikä siitä haluta päästää irti edes silloin, kun se liki kielletään. Korona-aika osoitti tämän. Passivoitumisen sijasta moni pyllisteli kuntokeskusten sulkeuduttua television tai tabletin äärellä olohuoneen matolla ja teki etänä liikuntasarjoja. Eihän se toki samalta tuntunut kuin muiden jumppaajien täyttämässä salissa, mutta oli kuitenkin tyhjää parempi.
Liikuntakulttuurimme voi hyvin. Innostumme uusista lajeista, ja lukuisat meistä hankkivat taas kausikortin jumppasalille vuoden vaihduttua. Mitä kokeilisi tällä kertaa? Ehkä klassiseen balettiin pohjautuvaa barrea tai voimaa uhkuvaa body combatia? Lajien kirjo on ainakin tänä päivänä lähes loputon.
