Hyvänen aika, sehän on vain päivä muiden joukossa! Joulukuun ensimmäisenä Arja Saijonmaa aikoo asettua johonkin kivaan kuppilaan ja viestittää lähimmille, että täällä ollaan. Tulkaa nostamaan malja, jos haluatte.
Aivan yhtä hyvin hän voisi istuskella yksinkin. Viis siitä, että täyteen tulee tuolloin 80 ikävuotta. Syntymäpäivillä ei ole Arjalle erityistä merkitystä. Iästä puhuminen on hänestä ylipäätään epäkiinnostavaa.
”En kaipaa sitä, että minua juhlitaan vuosieni perusteella. Kun en ole koskaan elänyt niiden mukaisesti”, hän napauttaa.
Sen sijaan Arja aikoo ensi vuonna juhlistaa 55-vuotista taiteilijanuraansa. Luvassa on konsertteja Finlandia-talossa sekä eri puolilla Eurooppaa. Aihetta juhlaan antaa myös vastikään Ruotsissa ilmestynyt elämäkerta En sång om frihet, laulu vapaudesta.
Kirjan nimi kuvaa osuvasti tekijänsä elämää. Se on täyttynyt laulusta ja vapauden etsinnästä.
Arja Saijonmaa: ”Etäisyys on paras opettaja”
Nyt samppanjaa! Studiolla kansikuvauksissa vierähti pitkä tovi, ja on aika relata nauttimalla gourmet-illallinen kotikonnuilla Etelä-Helsingissä. Arja ei päästä henkilökuntaa helpolla: onhan kuohujuomassa riittävästi kuplia? Milloin pullo onkaan aukaistu? Kaukana ovat opiskeluvuodet, jolloin lipitettiin halvinta algerialaista punkkua Vanhan kellarissa.
Elämäkerran laatiminen oli pitkä ja vaivalloinen prosessi. Se käynnistyi oikeastaan jo 1990-luvulla, jolloin Arja julkaisi sauna-aiheisen teoksen. Vietettyään pitkiä aikoja Ruotsissa ja Norjassa hän oli huomannut, ettei naapurimaissa ymmärretty tuon taivaallista suomalaisesta saunakulttuurista. Selittäessään tätä itsestään selvältä tuntuvaa asiaa ruotsiksi hän tuli itsekin pohtineeksi asiaa syvällisemmin.
”Olen aina sanonut, että etäisyys on paras opettaja”, Arja toteaa.
Etäisyyden hakeminen alkoi jo lukion jälkeen, kun Arja sai päähänsä haluta stipendiaatiksi Yhdysvaltoihin. Isä vastusti jyrkästi. Silloin tytär kävi ensimmäisen vapaustaistelunsa – ja voitti. Amerikkalaisessa yliopistossa hän opiskeli muun muassa teatteria ja luovaa kirjoittamista.
Vanhemmilla ei sinänsä ollut mitään opintoja tai matkailua vastaan, päinvastoin. Mikkelissä asunut nelihenkinen perhe kuului ylempään keskiluokkaan: isä Ilmo työskenteli hammaslääkärinä, äiti Enni oli kotirouva, joka säesti pianolla paikallisen teatterin esityksiä. He halusivat näyttää jälkikasvulle, että maailmaa on Mikkelin ulkopuolellakin.
Jo 1950-luvun alkuvuosina perhe matkasi henkilöautolla Ruotsissa ja Norjassa, myöhemmin Keski-Euroopassa. Ensimmäisellä reissulla ekaluokkalainen Arja istui Leena-siskon kanssa takapenkillä ja teki herkeämättä havaintoja. Jo parin kilometrin matkalla hän oli piirtänyt matkapäiväkirjaansa kaikki tien varrella näkyneet liikennemerkit. Erityisen hauska oli kuopasta varoittava merkki: se muistutti äidin rintaliivejä.
”Olen kirjoittava ihminen. Siitä on tullut eräänlainen iltarituaali. En voi mennä nukkumaan ennen kuin olen tyhjentänyt ajatukseni paperille.”
Kiireisimpinä vuosina Arja ei aina joutanut täyttämään päiväkirjaa, mutta mietteitä tuli raapusteltua nuottivihkojen ja ruokalistojen kulmaan. Niitä ehti kertyä ”Mont Blancin kokoinen” vuori. Ennen elämäkerran laatimista oli kuitenkin kirjoitettava toinen omakohtainen teos. Vuonna 2011 ilmestynyt Nuori alaston nainen kertoo miehestä, joka käänsi nuoren Arjan elämän suunnan.
Mikis Theodorakis vei mukanaan maailmalle
Purjolla täytetty agnolotti-pastarulla sulaa kielellä, kyytipojaksi on kylmää rieslingiä. Sitä maistellessaan Arja muistelee, miten elämänpolku näytti nuorena selkeästi viitoitetulta: akateeminen loppututkinto ja hyvä virka.
Musiikin- ja voimistelunopettajan työstä haaveillut äiti oli päätynyt kotirouvaksi, tyttärille ei saisi käydä samoin. Hän hätisti nämä keittiöstä ja kehotti hankkimaan ammatin, jotta ei tarvitsisi pyytää puolisolta rahaa. Ruoanlaittoa ehtisi opetella myöhemminkin.
”Kerran oikein raivosin äidille, että nyt jumalauta näytät, miten tehdään kastike.”
Amerikasta palattuaan Arja aloitti opinnot Sibelius-Akatemiassa tavoitteenaan valmistua konserttipianistiksi. Kohtaloksi koitui Ylioppilasteatteri, jossa hän syksyllä 1970 lauloi kreikkalaisen, sotilasjunttaa vastustaneen pakolaisen Mikis Theodorakiksen lauluja. Kesken esityksen lavalle asteli kaksimetrinen tumma mies, säveltäjä itse. Tämä ilmoitti ykskantaan, että Arja lähtee hänen mukaansa maailmankiertueelle.
Ja Arja lähti.
”Minulla on aina ollut rohkeutta hypätä jyrkänteeltä tietämättä, ottaako kukaan vastaan. Jos haluaa tehdä jotakin, mihin uskoo, on vain uskallettava ottaa riski. Ja minä halusin kiihkeästi muuttaa maailmaa.”
Lähtö tuntui siltä, kuin olisi heittäytynyt keskelle aavaa merta, jossa aallot kuljettivat eteenpäin. Mutta ei Arja koskaan ollut pelkkä lastu laineilla.
”Olen aina itse päättänyt siitä, mihin suuntaan menen.”
Theodorakiksen matkasta Arja jäi parin vuoden kuluttua. Sittemmin hän on kiertänyt YK:n hyväntahdon lähettiläänä paikoissa, joita ei tavallisille turisteille esitellä – muun muassa yli viidelläkymmenellä pakolaisleirillä. Arja ei ole koskaan tullut laskeneeksi, monessako maassa hän on käynyt.
”Helpompaa olisi ehkä laskea, monessako en.”
© Liisa Valonen
Juuret tarkoittavat Arjalle primitiivisiä ja aistillisia asioita
Maailmalla on tukikohtia, joihin kiertolainen aina palaa. On salainen ranta Välimeren ja vuoren välissä Kreikassa. On isän tyttärelleen aikoinaan ostama kaksio Helsingin kantakaupungissa, työstudio Tukholmassa ja asunto Pariisissa.
”Minua ei kiinnosta asua luksushuvilassa Costa del Solilla. Minulle luksusta on se, että saan viettää intressantia kulttuurielämää mielenkiintoisten ihmisten keskellä.”
Etenkin Pariisissa tätä luksusta on tarjolla yllin kyllin. Se on kaupunki, josta seikkailu Mikiksen kanssa aikoinaan alkoi ja jonka savoir vivre, huomaavaisuus ja kohteliaisuus, hurmaa yhä uudestaan.
”Pariisi oli tuolloin Euroopan sydän, jonne diktatuuria vastustavat taiteilijat pakenivat eri puolilta maailmaa. Siellä tunnen aina olevani vapaa. Olen privaatti-Arja, joka istuu kahvilassa lukemassa ja kirjoittamassa tai tapaamassa ystäviä.”
Vaikka Arjasta puhutaan usein maailmankansalaisena, hän itse korostaa juuriaan. Ne ovat syvällä Savon mullassa. Rauhaa kaivatessaan Arja vetäytyy Mikkelin Korpijärvellä sijaitsevalle perintömökille, jossa hän vietti lapsuuden kesät. Maalla keskiluokkaisen perheen tyttäret oppivat lypsämään, nostamaan perunaa ja laittamaan heinää seipäille.
Juuret tarkoittavat Arjalle primitiivisiä ja aistillisia asioita. Miltä mummin keittämä riisipuuro maistui joulupöydässä? Miltä männynkäpy tuntuu paljaan jalan alla saunapolulla?
”Juuret luovat turvaa. Mitä syvemmällä ne ovat, sitä enemmän voi taipua murtumatta. Sydämeni on aina sykkinyt pakolaisille. Heilläkin on juuret. Ihmistä ei voi vaatia muuttumaan täysin toisenlaiseksi. Kulttuurierot pitää vain hyväksyä ja rakentaa siltoja niiden välille. Sitä on kansainvälisyys.”
”Mikä tuokin luulee olevansa”
Ah, eteen kannetaan ankanrintaa, broccolinia ja appelsiininkukka-sabayonia. Annos suorastaan huutaa seurakseen tilkan pinot noiria. Arja pyörittelee lasia: onko viinissä hieman liikaa tanniineja?
Kun murtaa kaavan ja toimii toisin kuin on totuttu, saa helposti lokaa niskaansa. Myös Arjalle on naureskeltu, vinoiltu ja vähätelty: mikä tuokin luulee olevansa! Hän on ottanut motokseen sukulaisensa, sotasankarina tunnetun kenraali Laatikaisen lauseen: leija nousee vain vastatuulessa.
”Katkera en ole ollenkaan. Vastoinkäymiset voivat joko lannistaa tai kannustaa eteenpäin. Kyse on siitä, haluatko ottaa niistä opiksesi.”
Toki loukkaukset ovat joskus päässeet ihon alle.
”Minua vaivaavat sama itsetunnon puute ja alemmuuskompleksit kuin muitakin suomalaisia. Yksityisesti olen arka ja haavoittuvainen. Ilman herkkyyttä en olisi voinut menestyä tässä ammatissa.”
Lauluja etsiessään Arja sanoo olevansa kuin mehiläinen, joka vainuaa, mistä kannattaa lähteä hakemaan mettä.
”Tartun runoihin ja sävellyksiin, jotka koskettavat itseäni. Työstän laulua niin kauan, että pystyn esittämään sen ilman kyyneleitä.”
Tätä tahdonvoimaa Arja tarvitsi muun muassa laulaessaan Jag vill tacka livet, miten voin kyllin kiittää, ystävänsä, Ruotsin murhatun pääministerin Olof Palmen arkun ääressä.
Esiintyvä taiteilija tarvitsee ison reviirin
Laulut ovat vaatineet lunnaansa. Muutaman vuoden takaisessa Annan haastattelussa Arja paljasti haaveilleensa nuorena suuresta perheestä. Se toive ei toteutunut.
”No, kaikenlaistahan sitä haaveilee. Je ne regrette rien”, hän kuittaa nyt.
Mikis Theodorakis oli Arjalle aikoinaan idoli ja sankari. Hän oli karismaattinen mies, jonka ympärillä naiset lakosivat. Arja ei.
”Olin minäkin ihastunut, mutta pidin turpani kiinni. Tein kaikkeni, että minut otettaisiin vakavasti muusikkona. Se kannatti, sillä aika hänen kanssaan antoi minulle eväät loppuelämäksi.”
Tunteensa Arja tunnusti Mikikselle vasta vuosikymmeniä myöhemmin. He pysyivät läheisinä ystävinä loppuun saakka. Säveltäjä menehtyi 96-vuotiaana vuonna 2021.
Arjalla on takana useita parisuhteita, pitkiäkin. 1970-luvulla kumppani oli ruotsalainen ohjaaja ja tuottaja Lars Egler, 1990-luvulla Arja kihlautui norjalaisen kustantajan William Nygaardin kanssa. Lopulta hän on kuitenkin aina valinnut vapauden.
”Työni vaatii suurta keskittymistä, ja tarvitsen ympärilleni ison reviirin. Näyttämöllä seison yksin, ei sellaiseen tilanteeseen voi pölähtää suoraan vellinkeitosta lapsiperhearjen keskeltä.”
Parisuhde ei kuitenkaan ole poissuljettu vaihtoehto. On vain kovin vaikea löytää kumppani, joka jakaisi samanlaisen intohimon työhön.
”En tarvitse ketään odottamaan kotona lieden äärellä. Ja mitä minä voisin tarjota miehelle? Olen omistautunut musiikilleni ja koko ajan kiertueilla.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Laulaja Arja Saijonmaa: ”Itsellinen elämä on oma valintani”
Yleisö ja idealismi antavat energiaa
Puoliyö lähenee, mutta puhetulva ei osoita ehtymisen merkkejä. Jäljellä on makea pala: suolaheinäsorbettia, marinoituja mansikoita ja kristallisoitua valkosuklaata. Ehkä nyt uskaltaa nostaa kissan pöydälle. Miksi Arja inhoaa niin syvästi iästä puhumista?
”Koska nimen perään liitetty ikä on kuin tuoteseloste, jonka mukaan ihmisen oletetaan käyttäytyvän. Etenkin naisen paikka määritellään ikävuosien perusteella”, hän sanoo kipakasti.
Vastapäätä istuva nainen ei vastaa mielikuvaa kahdeksankymppisestä. Mikä hänet on pitänyt tuommoisena, iättömänä?
”Se, että tuntee olevansa tärkeä ja tarpeellinen jollekin, lisää elinvoimaa. Rakkaus, jota olen saanut yleisöltä, on elämää suurempi kokemus.”
Myös idealismi antaa energiaa. Arja uskoo vilpittömästi laulun maailmaa muuttavaan voimaan. Vaikeina aikoina ihmiset kokoontuvat musiikin äärelle. Kun sanoja ja säveliä yhdistää taiten, syntyy lauluja, jotka antavat rohkeutta ja toivoa vapaudesta. Niiden avulla rakennetaan näkymättömiä siltoja ihmisen välille.
On selvää, että Arja Saijonmaa ei todellakaan ole himmailemassa.
”Mä oon, kuule, vasta alussa.”
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 46/2024.
