“Kuvassa olen Tadžikistanissa talvella 1995. Olin siellä Kansainvälisen Punaisen Ristin avustustyöntekijänä. Porukkamme vastuulla olivat pääkaupunki Dušanbessa ja sen lähikylissä asuvat 12 000 vanhusta, joista kullekin tuli jakaa 50 kiloa vehnäjauhoja, viisi litraa ruokaöljyä ja kolme kiloa sokeria.
Päädyin avustustyöntekijäksi täysin sattumalta. Työskentelin freelancetoimittajana Radiomafiassa, ja minulle ehdotettiin osallistumista Punaisen Ristin kurssille. Luulin meneväni toimittajille suunnatulle kurssille, mutta viikon aikana tajusin, että meitä valmisteltiin avustustyöhön ulkomaille.
Unohdin kurssin jälkeen koko jutun, kunnes pari kuukautta myöhemmin puhelinvastaajassani odotti viesti, että minun pitäisi lähteä syksyllä Tadžikistaniin. Jouduin kuuntelemaan viestin pariin otteeseen ennen kuin ymmärsin, mitä se oikeasti tarkoitti. Vaimoni kehotti minua lähtemään.
Koti-ikävä oli reissussa kova. Meillä oli käytössämme satelliittipuhelin, jolla pystyi soittamaan Suomeen, mutta se maksoi mansikoita.
– Meitä oli neljän tai viiden hengen porukka. Ajoimme isolla maastoautolla ja kuljetimme tarvikkeita kaupunkien välillä. Tässä olen matkalla Dušanbesta Almatyyn lentääkseni kotiin joululomalle, Arto Nyberg (oik.) muistelee.
Tuo vuosi muutti ajatusmaailmaani. Pääsin näkemään, mitä todellinen köyhyys on. Tadžikistanissa oli sisällissota. Työkykyiset olivat jättäneet maan ja lähteneet Venäjälle leipää tienaamaan. Jäljelle olivat jääneet vain mummot ja vaarit, jotka elivät armottomassa köyhyydessä.
Asuin vuokrakämpässä keskellä kaupunkia. Jos kraanasta tuli aamulla vettä, kaasuliesi ei toiminut, ja jos kaasuliesi toimi, kraanasta ei tullut vettä. Öisin meillä oli ulkonaliikkumiskielto, paitsi jos liikuimme autolla.
Kokemus avarsi maailmankatsomustani, sillä huomasin, että vaikka ihmiset olivat hirvittävän köyhiä, he olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä.
Kuva herättää haikeutta, tuota maailmaa ei enää ole. Olen katsonut Google Earthista, miten paikka on muuttunut vaurastuessaan. Jos menisin sinne nyt, eksyisin taatusti.
Törmäsin Facebookissa ihmisiin, joiden kanssa olin avustustyössä. Otin heihin yhteyttä, ja he muistivat minua hyvällä. Yhteytemme oli pysynyt samanlaisena – aivan kuin liki 30 vuotta ei olisi kulunutkaan.”
Arto Nybergin, 57, isännöimä keskusteluohjelma täyttää tänä vuonna 20 vuotta.
