Nainen, 49, Helsinki: Elämäni pohja romahti viisi vuotta sitten. Eräänä tammikuun päivänä sain kuulla täysin yllättäen puolisoltani, että hänellä oli ollut jo monta vuotta suhde toisen naisen kanssa. Olin aivan puulla päähän lyöty. Kuka minulle oikein puhui? En voinut uskoa, että ihminen, jonka olin luullut tuntevani läpikotaisin – olimme olleet yhdessä jo 13 vuotta – olikin jotain ihan muuta kuin mitä olin kuvitellut.
Olimme eläneet mieheni kanssa monta vuotta tiivistä perhearkea. Elämämme oli sitä, että kävimme töissä ja hoidimme lapsia. Minä kannoin isompaa vastuuta kotona, koska miehellä oli vaativampi työ. Hän treenasi myös paljon iltaisin ja viikonloppuisin. Tosin nyt tajusin, että se puoli olikin ollut ehkä valhetta: hän olikin viettänyt aikaa toisen naisen kanssa.
Mieheni lähdön jälkeen elämäni muuttui selviytymiseksi. Vointini oli paikoin tosi huono: minulla oli ahdistuneisuutta ja masennusta. Oli hetkiä, kun ajattelin: ”Tämä kaikki on aivan liikaa. En jaksa.” Mutta minun oli pakko jaksaa, koska lapset tarvitsivat minua – mieheni oli jättänyt eron jälkeen kaiken vastuun heistä minulle.
Lue myös Kotiliesi.fi: Tommy Hellsten kasvoi rakkaudettomassa kodissa, jossa oli alkoholismia – miten hän oppi päästämään irti katkeruudesta ja antamaan anteeksi?
”Mikseivät hälytyskelloni soineet?”
Pian eksäni poismuuton jälkeen tunnistin ensimmäisen kerran itsessäni voimakkaan katumisen. Tunne tuli käsi kädessä surullisen, jaksamattoman olon kanssa. Kaduin sitä, että olin koskaan ihastunut eksääni. Miksi olin valinnut hänet miehekseni, tivasin itseltäni. Tunsin epäonnistumisen tunnetta.
Katumisen aalto löi lävitseni aina varsinkin silloin, kun lasten ja minun elämään tuli uusi vaikeus kampitettavaksi – jos koulussa oli pulmia tai pesukone meni rikki tai jompikumpi lapsista purki pahaa oloaan. Ne hetket saivat minut aina erityisesti kysymään itseltäni: Miksi lähdin eksäni kelkkaan! Kunpa rinnallani olisi nyt kumppani, jolta saisin tukea tässä tilanteessa!
Aloin miettiä parisuhteen alkuaikoja eri näkökulmasta. Valvoin usein öisin ja menin ajatuksissani 15 vuoden taa. Kävin uudestaan ja uudestaan läpi eksäni ja minun ensikohtaamisen. Mietin hänen sanomisiaan ja etsin kohtia, jotka olin ehkä ymmärtänyt väärin. Minkä viestin olin kenties jättänyt huomaamatta hänen vuorovaikutuksessaan? Kaduin sitä, että olin ollut niin sokea hänen suhteensa. Mikseivät hälytyskelloni soineet? Miksi olin ollut niin huoleton noin isossa elämänvalinnassa? Kaduin myös sitä, että olin jättänyt luotettavan nuoruudenrakkauteni eksäni takia.
Välillä kävin läpi avioliittoaikaamme. Kaduin sitä, että rakensin elämäni vain perheeni ja aviomieheni varaan. En esimerkiksi pitänyt huolta kaverisuhteistani. Kaduin myös sitä, etten ollut avioliiton aikana koskaan varautunut eroon. Tiedän, että monet varautuvat huonoihin päiviin esimerkiksi taloudellisesti.
”Olisin voinut elää ihmisen kanssa, joka olisi välittänyt minusta”
Vielä tänäkin päivänä kadun sitä, että aloitin parisuhteen eksäni kanssa. En voi lakata miettimästä, miten erilaista elämäni olisi nyt, jos olisin valinnut toisen puolison. Koen, että hänen takiaan elämäni meni jollain tavalla hukkaan. Menetin hänelle parhaat vuoteni. Olisin voinut viettää ne jonkun sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi välittänyt minusta ja halunnut olla kanssani loppuelämäni.
Viime aikoina olen kuitenkin pannut merkille, että tunne on alkanut vähän hellittää. Huomaan sen siitä, että saan välillä voimaantumisen kokemuksia: ”Minähän selviän hienosti ihan vain omineni”, juttelen itselleni. ”Osaan tehdä asioita ihan yksin, enkä kaipaa ketään avukseni.” Pystyn noissa hetkissä ajattelemaan ihan rauhallisesti tulevaisuudesta: ”Asiat menivät miten menivät, enkä voi sille mitään. ”
Parhaimmillaan näen sen, että olen päässyt eteenpäin elämässäni. Tärkeintä, mitä voin tehdä nyt, on keskittyä tähän hetkeen. Psyykkaan itseäni: ”Keskity siihen, mitä voit tehdä juuri nyt itsesi ja lastesi hyväksi.” Itseni pitämiseen tässä hetkessä minua auttaa se, että tunnistan päivittäin pieniä asioita, jotka antavat minulle mielihyvää: kahvikupponen, aurinkoinen sää, sauna…
Silti välillä edelleen itsesyytökset täyttävät mieleni. Ne iskevät varsinkin silloin, kun mietin lapsiani. Miksen saanut tarjottua heille elämää, jossa heillä on isä! Haluaisin kysyä neuvoa psykologilta: Miten voisin antaa anteeksi itselleni? En halua kantaa tällaista taakkaa mukanani. Miten saisin kevennettyä omaa oloani?
Psykologi: Minkälainen on puhetapa itselle?
Psykologi, psykoterapeutti Marianne Back kommentoi: Katumus on yleensä yksi vaihe eron jälkeisessä suruprosessissa. Moni eroaja varmaan jakaa naisen tuntemuksen siitä, että häneltä on mennyt monta vuotta hukkaan väärän ihmisen kanssa. Kun katumuksen tunteita tulee, ne kannattaa vain ottaa vastaan – niitä ei kannata pitää väärinä tai pelätä, että ne jatkuisivat loputtomasti. Itseään voi lohduttaa sillä, että kukaan ei voi tietää parisuhteen alussa tai sen aikana, miten suhde tulee päättymään.
Nainen kertoo, että hän on alkanut puhua itselleen positiivisemmin kuin ennen. Tämä kuulostaa hyvältä. Nainen kertoo myös siitä, että hän pyrkii keskittymään tähän päivään. On viisautta keskittyä nykyhetkeen, koska menneisyyteen ei voi enää vaikuttaa. Jos käyttää aikansa vain menneen murehtimiseen, elämä menee ohi itseltä. Nainen voisi hyötyä myös mindfulness-harjoituksista. Ne auttavat meitä poistumaan menneisyydestä ja opettavat nauttimaan käsillä olevasta hetkestä. Tietoisen läsnäolon avulla pääsee kiinni myös myönteisemmistä ajatuskeloista.
Nainen kysyy, miten hän voisi antaa itsellensä anteeksi. Hän on alkanut ymmärtää, miten isoa taakkaa hän kantaa. Itselleen anteeksi antaminen ei ole mikään helppo juttu, mutta sitä voi harjoitella. Ensimmäinen askel on tunnistaa, miten ajattelee itsestään: Onko itselleen armollinen? Minkälainen on oma sisäinen puhetapa itselle? Kun osaa puhua itselleen ystävällisesti, on matkalla sitä kohti, että pystyy antamaan itselleen anteeksi.
Toinen puoli anteeksiantoa on, että pystyy olemaan toisille armollinen. Onko nainen pystynyt antamaan anteeksi eksälleen? Eroprosessissa on tarpeellista, että päättää antaa anteeksi toiselle osapuolelle, vaikka olisi joutunut kokemaan vääryyttä. Kun pystyy olemaan armollinen muille, sitä kautta mahdollistuu myös anteeksianto itselle.
