”Sairastuin 46-vuotiaana rintasyöpään. Lapseni olivat teini-ikäisiä ja kysyivät vuorollaan, että äiti, kuoletko sinä. Vastasin painokkaasti, etten kuole, ja mietin, että jos kuolen, he pitävät minua valehtelijana.
Puhuin itseni kuolemanpelosta eroon, kun ystävät tulivat vuorotellen kävelyttämään minua. Sen jälkeen koin syöpähoitojen eri vaiheet mielenkiintoisiksi. Kävin hoitojakson aikana teatterissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä enemmän kuin koskaan.
Olen selviytynyt elämäni murheista tekemällä asioita, joista tulee hyvä olo. Ne voivat olla ihan pöhköjäkin juttuja. Viime vuosina olen kokeillut avantolausuntaa, burleskitanssia, stand up -komiikkaa ja merenneitouintia. Olen etsinyt kokemuksia, joissa voin nauraa ääneen ja hullutella toisten kanssa.”
”Onneksi minulla oli mummo, sillä jokainen lapsi tarvitsee yhden turvallisen aikuisen”
”Synnyin Helsingissä perheen neljänneksi lapseksi pari kuukautta etuajassa. Myöhemmin oli suuri ihmetyksen aihe, miten saatoin olla niin iso, vaikka olin keskonen. Vanhempani kertoivat usein tarinaa siitä, että syntyessäni keuhkoni olivat niin kehittymättömät, ettei minulta tullut ääntä. Luultiin, että minusta tulisi mykkä, mutta olen aina ollut kovaääninen ja valtavan kova puhumaan.
Varhaislapsuudessani olin autuaan tietämätön siitä, mitä perheessämme tapahtui. Vähän vanhempana aloin ymmärtää, että isä joi ja hakkasi äitiämme. Me lapset jouduimme näkemään sen. Meitä kohtaan hän ei ollut muuten väkivaltainen, mutta antoi kovia luunappeja. Selvin päin ollessaan isä vei meitä Kumpulan maauimalaan tai hiihtokisoihin.
Äiti huolehti, että meillä oli pyhävaatteet, pullaa ja simaa sekä puhdas koti, mutta myöhemmin hänkin alkoholisoitui. Äidin juominen oli vaikeampi asia, koska siitä ei voinut puhua. Vertailimme kavereiden kanssa faijojemme humalaisia kamaluuksia, mutta naisten alkoholismista ei puhuttu. Äiti oli lääkkeiden ja viinan sekakäyttäjä, eikä myöntänyt ongelmaansa. Jos hänen käsilaukustaan löytyi puoliksi juotu kossupullo, hän väitti, että se oli jonkun toisen.
Ekaluokkalainen Elina veljensä kanssa kotipihalla Helsingin Herttoniemessä vuonna 1971.
Olin vilkas pikkutyttö ja aina äänessä. Muistan seisseeni peilin edessä kädet nyrkissä uhoamassa, että elämästäni tulisi parempaa. Onneksi minulla oli mummo, sillä jokainen lapsi tarvitsee ainakin yhden turvallisen aikuisen. Vanhempani erosivat, kun olin 12-vuotias. Muutin äidin luokse, missä jouduin huolehtimaan kaikesta. Jätin lukion kesken mennäkseni töihin, koska meillä ei ollut varaa edes vessapaperiin. Minun oli päästävä pois kotoa, joten lähdin 20-vuotiaana kansanopistoon opiskelemaan lastenohjaajaksi.
Tapasin siellä Tuomon, jonka kanssa olen edelleen naimisissa. Koulun jälkeen työskentelin päiväkodeissa ja leikkipuistoissa, kunnes hakeuduin opiskelemaan kasvatustieteitä. Työskentelin pitkään liikuntajärjestössä ja kirjoitin toistakymmentä opaskirjaa lasten liikunnasta. Nykyään olen Espoon kaupungin kulttuuripalveluissa erityisasiantuntijana.
Tiesin, että haluan lapsia, mutta minulla oli aina jokin projekti kesken. Lopulta Tuomo pyysi, etten aloittaisi uutta e-pilleripakkausta. Kun saimme lapsia, lupasin heille jo synnytyslaitoksella, ettei kotona tarvitsisi pelätä väkivaltaa tai humalaisia aikuisia. Lapset ovat nyt 31-, 30- ja 26-vuotiaita. Kun he olivat pieniä, äitini käytös muuttui aiempaa ilkeämmäksi ja pelottavaksi. Minun oli valittava jompikumpi perhe, ja valitsin oman perheeni.
Välit äidin kanssa eivät koskaan palautuneet. Tuntuu pahalta sanoa, mutta hänen kuolemansa oli helpotus. Isän kanssa sain puhuttua kaikesta pari vuotta ennen hänen kuolemaansa. Se oli mukava kohtaaminen, josta jäi hyvät muistot.
Tuomon kanssa olen ollut melkein 40 vuotta. Emme ole sen tyyppisiä, että tekisimme kaiken yhdessä. Molemmilla on omia harrastuksia ja kavereita. Tällä hetkellä hän golfaa ja minä kirjoitan kirjoja. Ne sopivat mainiosti yhteen, koska molemmat vievät aikaa.”
Elina ja Tuomo vappuperuukeissa vuonna 2019.
”Ei tuntunut ihan helpolta jutulta, että molemmat rintani operoitiin”
”Kirjoitin kirjan rintasyövästäni, ja kun minulla sytostaattihoitojen myötä alkoivat vaihdevuodet, rupesin kirjoittamaan niistä. Seuraava kirjani käsittelee mummoutta. Haaveilen leivontakirjan kirjoittamisesta lapsenlapseni kanssa, sillä tykkäämme leipoa yhdessä. Hän on vasta kaksivuotias, joten joudun hetken odottamaan.
Hurahdin lavarunouteen viitisen vuotta sitten ja kierrän esiintymässä ympäri Suomea. Lausun Pulina Ellinä humoristisia naisen kehoon ja ikääntymiseen liittyviä tekstejä.
En täytä perinteistä naisellisuuden mallia, sillä olen ronski ja vähän rääväsuinen. Olen 176-senttinen, ja minulla on leveät hartiat ja isot kädet. Kengät ostan erikoisliikkeestä, koska jalkani ovat kokoa 43–44. Totesin jo nuorena, etten voi muokata itsestäni pientä ja siroa tai edes pitkää ja hoikkaa, koska olen ruumiinrakenteeltani skrode.
Minulla on aina ollut hyvännäköiset tissit. Se, että syöpä sattui juuri kehoni kauneimpaan kohtaan, kolahti kovaa. Joku voisi sanoa, että mitäs tisseistä, kunhan henki säilyy. Niinhän se tietysti onkin, mutta ei tuntunut ihan helpolta jutulta, että molemmat rintani operoitiin ja että nyt toinen nänni on pelkkä tatuointi.
Kainalostani poistettiin imusolmukkeet, ja sairastuin lymfaödeemaan eli lymfaturvotukseen. En voi enää juosta, koska käsi ei kestä hakkaavaa liikettä. Minusta on tullut vesijuokseva mummeli, vaikka ajattelin, etten ryhtyisi moiseen löllöön puuhaan. Ikääntyminen ei tarkoita minulle pysähtymistä. Olen oikein mielelläni tämän ikäinen. Ihmettelen vain, miten tämä kävi näin nopeasti. Täytän pian 60. Se tuntuu kummalliselta.”
Hyvää elämää
Olen ylpeä siitä, että pystyn ajattelemaan asioista positiivisesti. Vaikeistakin oloista voi kasvaa hyvään elämään, jos löytää oikean ihmisen rinnalleen.
Inspiroidun kahvipöytäkeskusteluista. On kiva höpötellä toisten kanssa ja kuunnella heidän tarinoitaan.
Rakkain rutiinini on vesijuoksu. Aina kun hartiani menevät veden alle, mielessäni alkaa syntyä tarinoita.
Saan voimaa perheestä ja arjen huumorista.
Arvostan ihan tavallista elämää ja ystävyyttä.
Haaveilen seuraavasta kustannussopimuksesta. Toivon, että pysyn hyvässä kunnossa pitkään, ja yritän tehdä töitä sen eteen, että pysyisin.
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea Annasta?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Uudenmaankatu 10, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
