Eppu Nuotio tuhosi vanhat päiväkirjansa Berliinissä

Normipäivä. Kirjailija Eppu Nuotio on herännyt aamukuudelta, kirjoittanut muutaman tunnin ja käyttänyt koiran ulkona. Aviomies Kurt ”Kurre” Nuotio on herännyt kymmenen kieppeillä, ja sitten on syöty yhdessä aamiainen.

On jo iltapäivä, ja Eppu istuu töölöläisessä lähikahvilassa ja siemaisee tuplaespresson.

– Aamiaisen jälkeen jatkoin kirjoittamista. Pystyn keskittymään missä vain, mutta tehokkainta työaikaa minulle ovat varhaiset aamut. Kun Kurre on hereillä, hän puhuu koko ajan.

Eppu sanoo ihastuneensa Kurressa aikoinaan siihen, että tämä on iloinen, utelias ja täynnä energiaa. Nyt mies on 84-vuotias eikä vauhti ole juurikaan hiljentynyt.

– Hän on yhä elämäni aurinko. Tosin hän liikkuu hiukan huonommin kuin nuorempana, eikä tasapaino ole aivan ennallaan. Olisihan se ihme, jos ikä ei lainkaan tuntuisi.

Pitkän liiton aikana Eppu on tottunut kuulemaan kysymyksiä avioparin parinkymmenen vuoden ikäerosta, mutta häntä miehen ikä ei ole koskaan haitannut.

– Kaikki me vanhenemme, ja nuoretkin ihmiset voivat sairastua. Jos vaikka kävisi niin, että joutuisin hoitamaan häntä myöhemmin, niin tekisin sen kiitollisena. Olen saanut jo neljäkymmentä hyvää vuotta, joten hän on ehdottomasti kaiken tukeni ansainnut.

”En voisi kuvitella eläväni ilman kirjoittamista”

”Työ on antanut minulle itseluottamusta, vapautta ja iloa. Koen että tehtäväni on kertoa tarinoita.

Näytteleminen on jäänyt viime vuosina vähemmälle, mutta en voisi kuvitella eläväni ilman kirjoittamista.

Kirjoittaminen on lähes sisäsyntyistä, ja siihen liittyy jotain kutsumuksen tapaista. Kirjoitan hiljaisuudessa tai kahvilassa, yksin tai Kurren puheen keskellä.

Olen kirjoittajana maanvyörymän kaltainen, tuotan paljon. Ensin syntyy raakatekstiä, sitten muokkaan ja muhittelen sitä sekä yksin että kustannustoimittajan kanssa.

Kirjoitan joka päivä, melko kurinalaisesti. Kehittelen useita asioita päällekkäin ja lomittain.

Muistan kirkkaasti, kun ensimmäinen kirjani Vartiainen ja kärpäskopteri ilmestyi vuonna 1994. Se oli ihana käännekohta ja uuden alku elämässäni. Olin kolmekymppinen kolmen lapsen äiti, ja hihkuin innosta, kun istuin autossa ja takapenkillä oli laatikollinen minun kirjojani.

Sen jälkeen kolmessakymmenessä vuodessa on syntynyt yhteensä noin sata kirjaa, lastenkirjoja ja romaaneja, sekä niiden lisäksi käsikirjoituksia, kuunnelmia ja musikaaleja.”

Silputtu nuoruus

”Viitisen vuotta sitten luovuin nuoruuden päiväkirjoistani. Olin säilönyt niitä mukanani kaikki perheemme muutot, pikkukaupungissa, maaseudulla, suurkaupungin keskustassa, lähiössä ja saaristossa.

Joillekin nuoruus on voinut olla elämän parasta aikaa, mutta minulle kasvaminen itsekseni oli hurjan vaikeaa. En pitänyt itsestäni enkä uskonut, että kukaan muukaan voisi pitää.

Parikymppisenä minua hoidettiin kaksi kuukautta Lapinlahden sairaalan avo-osastolla. Siellä minut kuultiin, ja aloin vähitellen ymmärtää, että olen aivan kelpo ihminen.

Iän myötä elämäni on tullut vain onnellisemmaksi. Mitä kauempana nuoruudesta olen, sen parempi.

Jos voisin neuvoa nuorta itseäni, kehottaisin häntä pitämään puolensa ja opettelemaan rajansa. Ensin pitää rakastaa itseään, vasta sitten voi rakastaa toista ja tulla toisen rakastamaksi.

Entisessä kotikaupungissani Berliinissä on iso silppuri, sellainen jättimylly, jonne voi heittää kirjoja ja papereita. En halua lukea nuoruuden päiväkirjojani enkä muistella sitä aikaa, joka oli täynnä ahdistusta. Niinpä vein päiväkirjani silppuriin, ja näin, kuinka murheeni ja oman navan tuijotteluni jauhautui uusiokäyttöön.

Minua kiehtoo ajatella, että ehkä joku juo tyytyväisenä kahvia minun murheistani tehdystä mukista.”

Lue myös: Aikuiset-sarjan näyttelijä Mikko Kauppilan mukaan itsensä etsiminen kuuluu nuoruuteen: ”Onneksi ympäristö salli kipuiluni”

Paljon kokenut vartalo

”Olen yllätyksekseni tätä nykyä sovussa oman kroppani kanssa. Taputtelen toisinaan itseäni ja siteeraan Eeva Kilpeä, sanon, että sinä pieni ja urhea nainen, minä luotan sinuun.

Kaaduin vuonna 2005, ja oikea jalkani murtui kolmeen osaan. Minut leikattiin useaan kertaan ja jalka raudoitettiin. Silloin päätin, että teen kävelylenkin jokaisena päivänä säästä huolimatta. Meillä on tälläkin hetkellä koira, kultainen noutaja Ilona, joka pitää huolen siitä, että lähden liikkeelle.

Synnyin Iisalmessa kolmilapsisen perheen kuopukseksi, ja äitini sairastui syntymäni jälkeen. Hänellä oli vakava suolistosairaus, ja hän oli ajoittain hyvin masentunut. Isä helli ja hoivasi minua, mutta ajattelin, että äiti ei rakasta minua, koska en ole kyllin hyvä. En käsittänyt, miten äidin sairaus vaikutti suhteeseemme.

Olin utelias, kömpelö ja tapaturma-altis lapsi. Matti-enoni sanoi minusta, että tuo kun lähtee hiihtämään, niin varmasti joku puu löytyy, johon voin törmätä.

Olisin halunnut olla pieni ja sirpakka, mutta olin pitkä, honkkeli, ja kaikin tavoin liian iso.

En todellakaan ollut luokan kaunein ja tavoitelluin tyttö. Itsetuntoni oli aivan olematon, ja teini-ikäisenä yritin peitellä naisellisia muotojani.”

Pelastava teatteri

”Voi tuntua oudolta, että hakeuduin teatteriin, vaikka minulla oli surkea itsetunto. Jälkeen päin tajuan, että teatteri oli turvallinen pakopaikka. Näyttämöllä olin suojassa ahdistuksiltani, pääsin hetkeksi pois omasta huonoksi kokemastani elämästä ja sain elää jonkun toisen elämää.

Olin Iisalmen Nuorisoteatterissa, ja pyrin monta kertaa teatterikouluun. Ehkä viisaat valitsijat kuitenkin näkivät, että olin liian rikki. Tuskin olisinkaan kestänyt rankkoja opiskeluvuosia.

Onnekseni pääsin 21-vuotiaana harjoittelijaksi Rauman kaupunginteatteriin, jossa sain oppia alaa ja elämää lempeästi kokeneiden kollegojen suojassa.

Merkittävin elämänkäänteeni, Kurren kohtaaminen, liittyy sekin teatteriin. Tapasimme Kouvolan teatterin lavalla, jossa olin 23-vuotiaana aloittelijana. Kurre oli 45-vuotias ammattilainen, itsevarma ja iloinen, kuin lämmin tulenliekki tai raikas kevättuuli. Välillämme oli heti vahvaa kemiaa, rakastuimme päätä pahkaa.”

”Rakkaus on tahtomista ja tekoja”

”Rakkaus on syy siihen, että minulla ei ole ollut kolmen tai minkään muun kympin ikäkriisejä. Itsetuntoni tuntuu vain paranevan uusien kymmenien myötä.

Kurre on aina kehunut ja kannustanut minua. On hänen ansiotaan, että olen löytänyt omat vahvuuteni ja osaan arvostaa itseäni.

Kun rakastuimme, siinä ei aikailtu, vaan oli selvää, että kuulumme yhteen. Parissa vuodessa meillä oli kaksi lasta, ja kun Kurrella oli ennestään kaksi poikaa, oli Kiljusen herrasväki kasassa. Joukko on sittemmin täydentynyt yhdellä lapsella, kahdella lapsenlapsella ja lasten kumppaneilla.

Toki olemme riidelleet, välillä useinkin. Olen pelännyt konflikteja liiankin paljon, ja peloissani olen yrittänyt myös mököttää. Nykyään tiedän, että erimielisyydet eivät ole vaarallisia. Riitojen jälkeen tehdään sopu, ja jatketaan eteenpäin.

Mielestäni rakkaus on tahtomista sekä tekoja, sitä että eletään arkea yhdessä ja autetaan sekä ilahdutetaan toista pienillä asioilla. Vihkikaavassakaan ei puhuta mistään taidoista tai pystymisestä, vaan siinä kysytään, tahdotko.

Teen mielelläni muistilistoja ja pistän ylös kirjoihin ja töihin liittyviä asioita. Kun meillä oli molempien työn ja kiireisen arjen keskellä kiistoja, teimme molemmat listoja suhteemme hyvistä ja huonoista puolista. Plussa on aina voittanut.

Joskus vaikeina hetkinä olen ajatellut, että jos tulisi ero, niin kaikki tämä olisi ollut turhaa. Mitään näin hyvää ei voi heittää hukkaan.”

Leikkisä mummo

”Ajattelen isoäitiyttä lahjana, jonka olen saanut pyytämättä ja yllätyksenä. Olen iloinen, että saan olla mummo. Osallistun mielelläni lastenlasteni elämään ja nautin joka hetkestä. Isomman kanssa käyn näyttelyissä ja syömässä, pienen kanssa leikin mielelläni. Jaksan puuhastella, enkä huolehdi lainkaan siitä, että lelut ovat levällään.

Itse opin puoliksi vahingossa olemaan äiti, ja nyt yritän isoäitinä olla luonteva osa jatkumoa.

Ennen esikoiseni syntymää olin tottunut vähättelemään kehoani. Sitten onnistuin synnyttämään ihanan lapsen, joten kehoni ei voinut olla aivan surkea. Vauvan hoitaminen oli heti luontevaa. Tajusin että lapsi rakastaa ja tarvitsee minua ja minä häntä.

Lasteni syntymän aikoihin myös oman äitini vointi parani, ja suhteemme läheni. Sain häneltä paljon apua ja tukea, hän oli aivan ihana mummo lapsilleni.

Isoin opetus, minkä olen yrittänyt lapsillemme antaa on, että pitää huomioida muut ihmiset ja olla heikompien puolella. Lapseni tietävät, että rakastan heitä ja että he ovat minulle tärkeitä ja hyviä. He eivät ole koskaan yksin.

Perheessä olen aika kiltti ja palvelualtis, osaan ottaa muut huomioon. Kutsunkin itseäni joskus kotona nimellä Henkilökunta.”

Kohti lepoa

”Kukaan ei voi tietää päiviensä määrää eikä lähtöjärjestystä, mutta ikävuosien perusteella Kurrella on vähemmän vuosia edessä kuin minulla. Hän on saanut pari kertaa vakavan sairauskohtauksen, ja olemme puhuneet paljonkin elämän rajallisuudesta ja kuolemasta.

Emme kumpikaan halua mitään hautapaikkaa. Kurre haluaa, että hänen tuhkansa ripotellaan mereen, minä taas toivoisin, että tuhkani siroteltaisiin johonkin kauniiseen puistoon, kukkapenkkiin, jossa muistoni salaa eläisi. Se ei kuitenkaan liene luvallista, joten ehkä päädyn meidän Ruoveden-mökillemme.

En usko kristillisen kirkon tarjoamaan taivaalliseen elämään, mutta uskon jonkinlaiseen henkiseen sielujen liikkuvuuteen.

En tiedä, onko kaikki tässä, ja ehkä minun ei tarvitsekaan tietää. Isäni kirjoitti sota-ajan muistiinpanoissaan kokeneensa jonkinlaista korkeimman varjelusta. Sellaiseen haluan itsekin uskoa.

Lepo on sana, jonka liitän mielessäni kuolemaan. Ajattelen että sieluni on kulkuri, joka vihdoin saa levätä.

Ja tietysti toivon, että jokainen pääsee omaan lepoonsa mahdollisimman kivuttomasti. Olen hyvän saattohoidon ja eutanasian vankkumaton kannattaja, kenenkään ei pitäisi kärsiä turhaan.

Totta on, että takanani on jo enemmän elämää kuin edessä, mutta elämäni kaarella tunnen olevani hyvässä paikassa. Matkaa on vielä jäljellä. Elättelen toiveita, että voisin elää vielä parikymmentä vuotta.”

Lue myös Kotiliesi.fi: Kirsi Pehkonen, 58, toteutti elämänmittaisen haaveensa kirjailijan urasta nelikymppisenä – sai ilouutisen koulun käytävällä

Ilon liepeestä kiinni

”Kurre on sellainen tanssahtelija, nauramme hänen kanssaan paljon. Nykyisin valitsen itsekin tietoisesti kepeyden. Se on oma suojamuurini, otan ilon liepeestä kiinni aina kun suinkin saan. Kurre on sanonut, että olen iloisin hänen tapaamansa surullinen ihminen.

Jos on paha olla, niin itken, mutta sen jälkeen työnnän ikävät asiat tietoisesti syrjään. Olen helpottunut, että tuhosin vanhat päiväkirjani. Nykyisin kirjaan muistivihkoihini lähinnä arkisia asioita, en pura niihin vain murheita. Uskon ääneen sanomiseen, keskusteluun ja jakamiseen. Olen onnekas, sillä minulla on ystäviä, joiden kanssa voin puhua kaikesta.

Yritän nauttia jokaisesta päivästä, kirjoitan ja elän oman näköistäni elämää. Nyt suunnittelen syksyksi kirjailijuuteni 30-vuotisjuhlia. Aion kutsua sinne ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle hyvää ja auttaneet sekä ilahduttaneet elämääni.

Ikääntymisessä on se hyvä puoli, että enää ei ole tarvetta kerjätä kenenkään hyväksyntää. En seuraa mitään trendejä tai muotisuuntauksia ja uskallan sanoa reilusti oman mielipiteeni.

Kurre on toistellut rakkauttaan minulle jo neljäkymmentä vuotta, ja se on toiminut. Olen oppinut rakastamaan itseäni ja samalla myös muita.

Uskon, että hyviä asioita tapahtuu. Pitää vain mennä määrätietoisesti niitä kohti.”