Harmonikkataiteilija ja säveltäjä Kimmo Pohjonen, 60, luo musiikkia samalla intohimolla kuin on tehnyt koko nelikymmenvuotisen uransa. Harmonikan Jimi Hendrixiksi tituleerattu muusikko julkaisi 60-vuotisjuhlavuotensa kunniaksi kantaaottavan sooloteoksen, ja marraskuussa on luvassa konsertti Tampere-talossa.
Kimmo Pohjonen on läpi uransa halunnut rikkoa harmonikkaan liittyviä stereotypioita. Hän on muuttanut käsityksen siitä, mitä soittimella voi ylipäätään tehdä. Pohjosen harmonikasta on kuultu niin elektronista musiikkia, iskelmää, rockia, jazzia, klassista kuin kansanmusiikkiakin.
– Yllättävän monelle harmonikka on menneisyyden soitin. Olen yrittänyt rakentaa siitä monipuolisen ja modernin instrumentin, jota käytän myös elektronisena soittimena.
Missio ajaa Kimmon joka päivä työhuoneelle Helsingin Kamppiin, Ruoholahden villojen läheisyyteen. Siellä hän on nytkin.
– Työskentelin aiemmin Kaapelitehtaan kellarissa, kunnes eräällä konserttimatkalla auringon paistaessa kirkkaasti lentokoneessa havahduin, että olin kotona aina pimeässä.
Kimmo Pohjonen saapuu työhuoneelle heti aamusta ja ryhtyy säveltämään.
– Kaiken tekemiseni lähtökohtana on tehdä jotain, mitä kukaan ei ole tehnyt aiemmin. Jos joskus tuntuu, ettei musiikkia tahdo syntyä, mietin, pitäisikö lähteä vapaaehtoistöihin ja ryhtyä auttamaan ihmisiä. Se on aina ollut B-suunnitelmani.
1970-luvulla harmonikka oli epäsuosittu instrumentti
Harmonikka on kuljettanut Kimmoa ympäri maailman maineikkaisiin konserttisaleihin kansainvälisten huippuartistien kanssa. Sitä hän ei olisi osannut arvata aloittaessaan kymmenvuotiaana harmonikan soiton Viialan harmonikkakerhossa.
– Isäni soitti harmonikkaa ja pyysi minut mukaan harmonikkaklubiin. Soitin sota-ajan musiikkia ainoana nuorena vanhojen äijien keskellä. 1970-luvulla harmonikan soittaminen tuntui lähinnä nololta. Se oli epäsuosittu instrumentti, jota soittivat vain nössöt. Häpeä on varmasti yksi syy siihen, miksi olen halunnut niin palavasti uudistaa soittimen ja sen, mitä sillä voi tehdä.
Kapinallisessa muusikossa oli jo nuorena kaksi vastakkaista puolta. Toinen oli haitaria soittava kiltti poika ja toinen rajojaan koetteleva, kokeilunhaluinen nuori, joka kuunteli Hurriganesia.
– Jäimme kavereiden kanssa 12-vuotiaina kiinni kiljun myynnistä ja teimme kaikkea muutakin älytöntä, kuten heittelimme vanhuksia vedellä täytetyillä kondomeilla. Se oli absurdia rajojen kokeilua.
Kimmo Pohjonen: ”Tehtäväni ei ole miellyttää ketään”
Samanlainen vastakohtien mies hän on edelleen eikä pelkää avata suutaan vääryyksiä kohdatessaan.
– Puran musiikkiini sitä voimattomuutta, jota koen maailmassa tapahtuvien kauheuksien edessä. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vahvemmin olen oivaltanut, ettei tehtäväni ole miellyttää ketään. Tuntuisi hullulta tehdä musiikkia, jonka tärkeimpänä tavoitteena on yleisön miellyttäminen.
Pitkän uran varrelle mahtuu vaiheita, jolloin Kimmo on miettinyt, onko hänellä enää annettavaa musiikin saralla.
– Viisikymppisenä kävin läpi vaiheen, jossa en ollut varma, löytäisinkö itsestäni enää uutta. Tuntui, että olin tehnyt kaiken jo monta kertaa. Oli löydettävä uusi näkökulma musiikin tekemiseen. Se oli raskas mutta tarpeellinen prosessi.
Työhuoneen oven suljettuaan Kimmo suuntaa usein pingispöydän ääreen.
– Jos päivä on tahmea eikä mitään tahdo syntyä, ajattelen, että onneksi pääsen illalla pelaamaan pöytätennistä. Toinen tärkeä ajanviete on avantouinti. Uin luonnonvesissä ympäri vuoden. Asun ydinkeskustassa ja kaipaan jatkuvasti metsään.
Lue myös Kotiliesi.fi: Monesta sokeasta tulee hieroja tai koodari, mutta Joose, 30, ryhtyi muusikoksi – yksi ennakkoluulo sokeista ärsyttää häntä erityisesti
Miten päivä jatkuu tästä?
Jatkan musiikin tekemistä työhuoneellani viiteen asti.
Menen pelaamaan pöytätennistä, ja sieltä suuntaan uimaan mereen. Se on aika hyvä yhdistelmä, jonka toistan yllättävän monta kertaa viikossa.
Nukahdan yleensä ennen puoltayötä. Välillä valvon pidempään, sillä haluan silloin tällöin muistaa eksyä baariin. Monet lopettavat baarissa käymisen vanhemmiten, mutta en itse halua unohtaa sitä hyvää tapaa.
