Helmi-Leena Nummelan Tuija-äiti kysyy jokaisessa puhelussa tyttäreltään asiaa, jota hänen oma äitinsä ei muistanut kysyä

Helmi-Leena: ”Asuimme Joutsenossa Lappeenrannan kyljessä. Olin perheen nuorin, siskoni olivat kahdeksan ja viisi vuotta vanhempia. Heidän näkökulmastaan taisin olla häirikkö, ja keksin sitten itse tekemistä. Aikuisena olemme tulleet hyvin läheisiksi, vaikka olemme erilaisia ja eri aloilla.

Lapsena äiti oli minusta ihana, ja halusin usein syliin. Muistan vieläkin, miltä hän tuoksui. Tykkäsin, kun äiti laittoi minut nukkumaan ja luki iltasadun. Teen samoin omien lasteni kanssa.

Äiti ei ollut lässyttäjä, vaan puhui kuin aikuiselle, eikä koskaan aliarvioinut meitä lapsia. Äitiä ei kiinnostanut lasten koulunkäynti. Oli ihan kivaa, ettei menestys ollut rakkauden mitta. Sain kokeilla itse ja tehdä omat virheet. Jos olin tehnyt tyhmyyksiä, pääsin aikamoiseen kasvatusmankeliin. Minut istutettiin alas, minulta vaadittiin reflektointia ja sain päälle valistuspaketin. Se oli ärsyttävää, kun valmiiksi jo hävetti, mitä oli tullut tehtyä.

Meidät kasvatettiin oikeudenmukaisiksi, ja olen saanut vasemmistolaiset sosiaalityöntekijän arvot äidinmaidossa. Niiden, joilla on lähtökohtaisesti enemmän, on autettava heitä, joilla on lähtökohtaisesti vähemmän. Kukaan ei ole oman onnensa seppä, ja heikompien puolia on pidettävä.

Kun sain tietää, että Helsingissä on sellainen paikka kuin Kallion ilmaisutaidon lukio, ajatus ei jättänyt minua rauhaan. Vanhemmat kannustivat hakemaan. Vanhin siskoni asui jo Helsingissä, ja sain muuttaa hänen luokseen. Äiti oli kai silti sydän syrjällään. 16-vuotiaana ajattelin olevani aikuinen.

Vanhempani olivat eronneet muutamaa vuotta aiemmin, ja olin muuttanut äidin kanssa Kauniaisiin. Kärsin erosta, mutta halusin säästää vanhempiani tunteiltani. Olin kuitenkin koko ajan huonolla tuulella, ja äiti kysyi, johtuuko käytös erosta. Sanoin, että se johtuu siitä, että olen hirveä ja lihava.

Helmi-Leena sairastui opiskeluaikana syömishäiriöön

Sairastuin lukion jälkeen syömishäiriöön ja jälkeenpäin näen selvästi, että se on lähtöisin eron jälkeiseltä ajalta. Pienen ihmisen mieli ei pystynyt käsittelemään eroa, ja käänsin vaikeat tunteet itseäni vastaan. Se on suorittajan luonteenlaatu, joka kuvittelee, että vanhempien erokin on oma vika. Myöhemmin ymmärsin, miksi kapinoin niin paljon. Perheessämme on rakastettu ruoan kautta, ja äiti teki hyvää ruokaa. Siitä kieltäytymällä ikään kuin kieltäydyin äidin rakkaudesta.

Jälkikäteen ajateltuna olisin tarvinnut vanhempia katsomaan enemmän perääni. Syömishäiriö alkoi kunnolla oireilla lukion jälkeen, ja kun olin muuttamassa Espanjaan opiskelemaan näyttelijäntyötä, kerroin vanhemmilleni, että olen huolissani siitä, miten pärjään syömiseni kanssa. Äiti ei ollut tajunnut, mistä oli kyse, mutta kun asia valkeni hänelle, äiti oli todella huolissaan. Suhteemme säilyi kuitenkin läheisenä.

Ajattelin pitkään, etten voi ryhtyä näyttelijäksi. Olen perämetsästä susirajalta kotoisin, eikä suvussa ollut taiteilijoita. Asenneilmapiiri tuolla seudulla oli, että älä nyt turhaan hae, et kuitenkaan pääse. Äiti kuitenkin aina rohkaisi minua. Pääsin Teatterikorkeakouluun neljännellä yrittämällä ja valmistuin vuonna 2014.

Kun minusta tuli 32-vuotiaana äiti, suhteestani omaan äitiini tuli pehmeämpi. Sitä ennen olin ollut kuin teinityttö. Kai se on meihin ihmisiin koodattu, että oma vanhempi ärsyttää, vaikka häntä rakastaakin.

Lue myös: Taiteilija Johanna Oras: ”Tyttäremme kanssa olemme käyneet läpi vuosikausien helvetin”

”Kynnys tiuskaista äidille on matalampi kuin muille”

Oli minulla sitten iloa tai surua, soitan aina äidille. Kun raskaustestissä oli ihan haalea viiva, soitin heti. Äskettäin soitin, kun kävi ilmi, että eräs kiva työjuttu toteutuu. Tiedän, että hän on aina aidosti iloinen ja ymmärtää, kuinka tärkeitä tällaiset uutiset ovat.

Puhumme paljon äitiydestä, ja kysyn neuvoa asioihin, jotka arveluttavat vanhemmuudessa. Äiti ei koskaan päsmäröi.

Aiemmin lapset kasvoivat elämän mukana, vähän vain katsottiin perään, että suunta on oikea. Nykyään vanhemmuus on paineistetumpaa, kun vanhemmat jatkuvasti pohtivat, ovatko tarpeeksi läsnä lapselle. Siksi äidit palavat loppuun. Oma äitini on sanonut tiukassa paikassa minulle: ’Sie oot tosi hyvä äiti’. Se oli minulle todella tärkeää kuulla.

Äitini saa paljon rakkautta, mutta myös sontaa. Kynnys tiuskaista äidille on matalampi kuin muille. Hän ei loukkaannu, vaan posottaa menemään. Hänellä on kolme voimakastahtoista tytärtä, joten hän on tottunut siihen, että jollakulla meistä on aina naama väärällään. Jos valitamme liikaa, äiti saattaa sanoa, että mie en oo mikään likasanko. Nyt huomaan itse äitinä, että neljävuotias lapseni tykittää estottomasti minulle, mutta ei muille. Se on äitien epäkiitollinen osa.

Tiukan paikan tullen Helmi-Leena on aina tukeutunut äitiinsä

Mummona äiti on ihana. Ei hän minun kanssani kykkinyt leikkipuistoissa. Ajattelin esikoisen kohdalla, ettei hänelle annettaisi mitään sokerista, mutta pian kävi selväksi, että mummolla on eri vapaus ja mummolla syödään pullaa ja juodaan mehua. Niin kuuluukin olla. Äiti on omistautuva ja innostunut, ja näen, kuinka lapsikin syttyy mummosta, joka vie purolle kaarnalaivaa uittamaan.

Tiukoissa paikoissa olen aina tukeutunut äitiin. Hän auttaa paljon lastenhoidossa.

Äidin sukupolvi pitää huolta omien vanhempiensa ja lastenlastensa lisäksi myös ystävistään. Samaan aikaan pitäisi huolehtia siitä, ettei omistaudu vain toisten auttamiseen.

Huomaan välillä, että äiti on väsynyt, ja käsken häntä päiväunille. Olemme sopineet, että äiti pitää huolta jaksamisestaan, mutta rentoutuminen ei ole sukumme naisille helppoa. Toivon äidille virkistävää omaa aikaa intohimoprojektiensa parissa niin, ettei hänen tarvitsisi suorittaa ja väsyä.

Minulla ja äidillä on aika samanlainen huumorintaju. Hyvä esimerkki on kasiluokan päättäjäisistä. Sisko oli päässyt ylioppilaaksi, ja talo oli täynnä sukulaisia. Olin juhlissa maistellut boolia ja lähdin kavereiden kanssa Lappeenrannan valleille juhlimaan koulun loppumista. Isä haki minut kotiin ihan rapakunnossa. Sukulaiset häpesivät, kaikki häpesivät. Se oli ihan farssi. Äiti valvoi sängyn vieressä, etten saisi alkoholimyrkytystä.

Heräsin nolona kasvattavaan täysistuntoon. Vanhemmat kysyivät, mitä oikein ajattelin, kun tein niin. Vastasin: ’Halusin vain iloita ja juhlistaa’. Siitä tuli perheeseen lentävä lause, jota äidin kanssa käytämme, kun nostamme yhdessä maljat: me aina iloitaan ja juhlistetaan!”

Tuija halusi uran, perheen ja rakkauden

Tuija Nummela: ”Synnyin 1950-luvulla Savossa ja kasvoin maalla vaatimattomissa oloissa. Valmistuin yliopistosta sosiaalipolitiikan oppiaineesta 1970-luvun lopulla, ja minulla oli kova hinku työelämään. Se oli suurta kehittämisen aikaa. Elämän eetos oli rakentaa hyvinvointivaltiota ja löytää oma paikka yhteiskunnassa. Työ on ollut minulle tärkeää. Perheeltä olen aina saanut ymmärrystä. Eläkkeelle jäin sosiaalialan yliopettajan virasta.

Minulla oli suuri into saada lapsia, ja saimme silloisen puolisoni kanssa kolme tytärtä. Olen ollut työn ohessa pullantuoksuinen äiti: leivoin, tein alusta kaikki ruoat ja ompelin lastenvaatteet. Äitini opetti, että naisella pitää olla ammatti ja omat rahat, ja siitä syntyy tasa-arvo. Olen halunnut välittää ajatuksen, että nainen voi hyvin haluta uran, perheen ja rakkauden. Ei tarvitse tyytyä vain yhteen.

Tuija: ”Sanoin Helmi-Leenalle, että seuraa tähteäsi”

Kun Helmi-Leena syntyi 1987, minulla oli vakituinen työ ja korjasimme taloa. Hän oli omissa maailmoissaan elävä mutta sosiaalinen ja helppo lapsi. Hänen naamastaan näki heti, olivatko asiat hyvin vai huonosti.

Siskojen murrosikä otti koville, eikä Helmi-Leena halunnut aiheuttaa samaa. Siksi hänen kapinansa hieman liudentui. Kasvatimme isosiskoja tiukemmin, mutta kehityin vanhempana ja äitinä, ja häkki oli Helmi-Leenalle kuopuksena väljempi.

Läksyjä en nähnyt tarpeelliseksi vahtia, koska ajattelin, että minulla on oma työni ja koulu on lapsen työ. Se johtui myös siitä, ettei lapsilla ollut pulmia koulun kanssa. Helmi-Leenan tekemisen ja olemisen vapaus oli aika suuri.

Olen tehnyt tietokirjan Arkienkelit ‒ 1950-lukulaiset hyvinvointivaltion piikoina ja renkeinä, joka kertoo siitä, miten sukupolveni hoitaa vanhempiaan, lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Lisäksi olen tehnyt kirjan äidistäni. Kun tekee menneisyysmatkoja, voi pohtia myös omaa vanhemmuuttaan ja sitä, mitä kantaa aiemmilta sukupolvilta mukanaan. Minulla on kaksi siskoa, eivätkä vanhempamme odottaneet, että jäisimme kotiseudulle. Tällainen malli vaikutti minuunkin.

Vanhin tyttäreni lähti yläasteen jälkeen hevoskouluun Ypäjälle, keskimmäinen vaihto-oppilaaksi Italiaan, joten minun ei ollut vaikeaa päästää Helmi-Leenaa Helsinkiin.

Olen aina ollut ylpeä siitä, että lapset lähtevät maailmalle. Samalla olen silti kadehtinut niitä perheitä, joiden lapset kävivät paikallisen lukion ja pysyivät lähellä. Kun Helmi-Leena haki Teatterikorkeakouluun, sanoin, että seuraa tähteäsi, niin minäkin olen seurannut. Tärkeintä vanhempana on auttaa, tukea ja rohkaista, mutta ei tehdä puolesta.

Kun oma äitini soitteli minulle, hän kysyi: Mittee sie tiet? Siihen ei voinut vastata, että luen kirjaa, vaan piti luetella tekemättömät ja tehdyt työt.

Suorittaminen tarttuu vahvasti äidistä lapsiin. En ole koskaan tyytyväinen siihen, mitä olen saanut aikaan. Suorittajan viitta onkin katala, ja kannamme sitä kaikki. Me kyllä puhumme asiasta ja muistutamme toisiamme levosta, mutta olemme silti samassa lirissä. Olen yrittänyt katkaista tätä piirrettä ja kysyn tietoisesti Helmi-Leenalle ja sisaruksille soittaessani, että mitä kuuluu, miten voit.

”Olen kantanut syyllisyyttä ja häpeää omista epäonnistumisistani”

Oli rankkaa, kun perheemme hajosi eron takia. Vaikka aikuisena ymmärsin asioiden mittasuhteet, lapsia en valitettavasti riittävästi osannut huomioida, kun koko elämä oli kriisissä. Oli vain yritettävä selviytyä. Olin pitkään ollut huolissani Helmi-Leenan laihtumisesta ja siitä, etten saanut häneen kontaktia. Osaan sosiaalityöntekijänä puheeksioton menetelmän, mutta oman lapsen kanssa se on tuhat kertaa vaikeampaa.

Olimme kerran kahvilassa, kun otin asian esille. Sanoin, että tiedän salaisuutesi ja näin ei voi jatkua. Itkin koko kotimatkan sen jälkeen omaa voimattomuuttani, mutta samalla tunsin suurta helpotusta, kun kupla oli puhkaistu. Löysimme yhteyden, ja välillämme vallitsi armollisuus ja ymmärrys. Huoli kulki totta kai vuosia mukana, mutta asiasta oli mahdollista puhua. Varon edelleen kommentteja hänen ulkonäköönsä liittyen.

Olen kantanut syyllisyyttä ja häpeää omista epäonnistumisistani. Nyt vanhempana tunne on muuttunut hyväksynnäksi ja osaamiseksi. Jos olisin elänyt elämän, jossa kaikki menee suunnitelmien mukaan, olisi käsitys maailmasta aika rajoittunut. Kun olen nähnyt omien lasten vaikeudet, omasta rikkinäisestä elämästä on tullut vahvuus, ja minulla on erilainen kosketuspinta ymmärtää heitä.

Kun Helmi-Leena oli pieni, sosiaali-etuudet olivat Suomessa suurimmillaan. 1990-luvulla palveluista alettiin leikata. Perheet eivät enää saa apua samalla tavalla. On paljon asioita, joihin vanhemmat eivät voi vaikuttaa, kuten somemaailman paineet ja työelämän epävarmuus. Siinä pitäisi sitten yrittää olla tolkullinen vanhempi! Minun ikäluokkani voisi katsoa peiliin eikä arvostella. Maailma on monimutkaisempi paikka kasvattaa lapsia.

Lue myös Kotiliesi.fi: Nämä naiset ovat arjen enkeleitä – Sari ja Arja hoitavat sekä lapsenlapsiaan että vanhempiaan

Tuija ei ehtinyt hiekkalaatikolle omien lasten kanssa, mutta nyt lastenlasten kanssa ehtii

Minulla ja äidilläni ei ollut sellaista tunnekieltä, että olisin kertonut hankalista asioista. Minä ja Helmi-Leena voimme puhua kaikesta. Äidin ja tyttären suhteen tulisi olla luottamuksellinen, kunnioittava ja vastavuoroinen. Ei pidä pilata sitä mestaroimalla toisen elämää. Jos Helmi-Leenalla on vaikea hetki, otan työnohjaajan roolin. En tuomitse enkä heti anna ohjeita, vaan kuuntelen. Hänellähän ne avaimet ratkaisuihin ovat.

Omien lasten kohdalla minulla ei ollut aikaa istua hiekkalaatikolla. Saatoin miettiä, että menisivät nyt äkkiä nukkumaan, että olisi hetki omaa aikaa. Mummona olen saanut korvaavan kokemuksen. Nautin mummoudesta ja voisin seurata lastenlasten leikkejä vaikka kuinka kauan.

Toivoisin, että Helmi-Leena saisi merkityksellisiä töitä. Julkisuus tuntuu katalalta, ja haluan suojella tytärtäni, jos häntä kohdellaan huonosti.

Olen ollut äärettömän ujo. Lapsuudessani opin, ettei itsestään pidä tehdä numeroa. Jos joku asettui ylitse muiden tai oli paljon esillä, häntä katsottiin pahasti. Siitäkin näkökulmasta julkisuus tuntuu vieraalta. Kun näen Helmin kuvan lehdessä, tuntuu, että se ei ole se oikea Helmi-Leena. Olen hänen urastaan tietenkin ylpeä, mutta oma ego rakentuu muusta kuin lasten menestyksestä.

Toivoisin hänelle myös rauhaa olla läsnä hetkessä, koska lapset ovat pieniä vain ohikiitävän hetken. Ura ja muut haaveet eivät karkaa. Muistan itse, kuinka lasten hakeminen päiväkodista tuntui palkinnolta. Toivon, että Helmi-Leena joka päivä muistaisi, millainen lahja lapset ovat.”