Jaana Pelkonen on himosiivooja – ei pidättele itseään edes kylässä

Jaana Pelkosta haastateltiin Annan Vastaparit-juttusarjassa. Siinä pohditaan elämää erilaisten vastakohtaisuuksien kautta.

”On erikoista, että ajauduin julkiseen ammattiin, sillä lapsena ja nuorena pelkäsin esiintymistä. Kieltäydyin koulunäytelmistä, ja esitelmän pitäminen luokan edessä tuntui ylivoimaiselta. Yläasteella menin työharjoitteluun Lahden paikallisradioon ja vaikutuin sen ilmapiiristä. Vau, täällä ihmiset ovat jatkuvasti ajan hermolla. Tätä minäkin haluan!

Lukiolaisena pääsin avustamaan Yöpöllö-iltaohjelmaan: vastailin puhelimeen ja toimitin pikkuaskareita. Kun katuhaastatteluita tehnyt toimittaja lähti armeijaan, minulle tarjottiin hänen paikkaansa. Tajusin, että jos haluan pysyä mukana tässä maailmassa, minun on voitettava pelkoni. Ei muuta kuin mikki käteen ja haastattelemaan. Perjantai-iltaisin, kun kaverit istuivat baarissa, minä kiertelin lähetysautolla jututtamassa ihmisiä Lahden kaduilla. Siitä se lähti.

Sitten television uuteen Tilt-peliohjelmaan etsittiin esiintyjiä, ja menin koekuvauksiin. Kameraa en ole koskaan pelännyt. Isäni siskolla ja kummisedälläni oli valokuvaamo, ja totuin olemaan kuvattavana, mutta kameralle puhuminen oli uutta. Epävarmuuttani peittäen sanoin tuotantoryhmälle vähän rehvakkaasti: ’Mä en ole hyvä, mutta parempaakaan ette löydä’. Olin poiminut lauseen joltain Mister Suomi -kisojen itsevarmalta kandidaatilta. Sain paikan.

En edelleenkään tiedä, miten jännitykseltäni selvisin hengissä ensimmäisistä kuvauksista. Tuolloin ei ollut promptereita eli lukulaitteita, joten opettelin repliikkini ulkoa. Samoin toimin edelleen. Se tuo varmuutta, eikä muiden aikaa toivottavasti mene hukkaan minun kompurointini takia. Joskus, kun eteen sattuu vanhoja Tilt-ohjelmia, katselen nuorta itseäni äidillisin tuntein: olipa tuo pikku-Jaana rohkea.

Esiintyminen on muuttunut koko ajan luontevammaksi. En oikeastaan edes miellä juontamista esiintymiseksi. Siinä olen vain minä – ihminen, joka tekee rakastamaansa työtä.

Tulin julkisuuteen 19-vuotiaana, täysin valmistautumattomana. Minkäänlaista koulutusta median kohtaamiseen ei tarjottu, enkä osannut vetää yksityisyyteni rajoja. Kun toimittajat utelivat poikaystävästä, esittelin hänet. En tullut ajatelleeksi, että jos itse vapaaehtoisesti kerron parisuhteestani, myös ero on julkista tietoa. Aihe mietitytti niin, että myöhemmin tein graduni sensaatiojournalismin pelisäännöistä.

Sittemmin olen asettanut julkisuudelle selkeät rajat. Nykyisen puolisoni kanssa en ole poseerannut edes Linnan juhlissa – meistä on yhteiskuvia ainoastaan kättelyjonosta – enkä ole kertonut lapsemme nimeä mediassa.

Joskus tytär ihmettelee, miksi tuntemattomat tervehtivät minua kadulla. Olen selittänyt, että he tunnistavat minut, koska kasvoni näkyvät televisiossa. On paljon mukavampaa, että ihmiset tulevat reippaasti juttelemaan, kuin että he ottavat salaa kuvan, joka päätyy kääk-juoruihin.

Itse koen olevani edelleen ihan tavallinen perus-Pelkonen. Julkisen työn vastapainoksi tarvitsen yksinoloa ja hiljaisuutta. Mieheni työskentelee toisella paikkakunnalla, joten arkisin olen usein kahdestaan lapsen kanssa. Tyttärestä en tietenkään halua olla erossa yhtään ylimääräistä hetkeä, mutta kun hän menee nukkumaan, otan tovin itselleni.

Myös ennen televisionauhoituksia ja suoran lähetyksen alkua vetäydyn muutamaksi minuutiksi yksinäisyyteen. Kokoan itseni, kertaan vuorosanoja. Hengitän ja hiljennyn. Sitten olen valmis kameroiden eteen.”

Jaana Pelkonen on ujo mutta rämäpäinen

”Moni piti rohkeana päätöstäni jättää vapaaehtoisesti kansanedustajan työ kolmen kauden jälkeen. Omasta mielestäni siinä ei ollut mitään erityisen rohkeaa. Ihmiselle tekee hyvää toimia erilaisissa tehtävissä – ja kansanedustajalle se tekee erityisen hyvää. Siinä asemassa menee helposti omaan kuplaan, vaikka kuinka yrittäisi pysyä kiinni tavallisessa arjessa.

Olin käsitellyt lähtöä mielessäni ja pakannut työhuoneenikin hyvissä ajoin. Silti viimeinen kerta, kun suljin työhuoneen oven takanani, oli hyvin tunteellinen. Halatessani henkilökuntaa Pikkuparlamentin aulassa purskahdin itkuun, joka jatkui vielä ulkona kadulla.

Tunteenpurkaus yllätti itsenikin. Toisaalta olisi ollut outoa, jos niin merkittävän elämänvaiheen päättyminen ei olisi herkistänyt. Kahdentoista vuoden ajan sain olla vaikuttamassa isoihin päätöksiin: tasa-arvoiseen avioliittolakiin, translakiin, Natoon liittymiseen.

Päätin antaa elämän kuljettaa seuraavaan tehtävään. Toissa keväänä aloitin työt viestintätoimistossa, mutta pian juontokeikat täyttivät allakkani. Oli hyväksyttävä realiteetit: kaikkeen en voi venyä, joten viestintätyö laitettiin paussille ja keskityin televisiotöihin.

Aikatauluni on nykyisin aivan yhtä kiireinen kuin eduskunnassa, mutta enää minulla ei ole henkistä velvoitetta olla tavoitettavissa 24/7.

Mitään oikeasti merkittävää juttua en ole jättänyt tekemättä siksi, että pelkäisin. Joskus olen ollut vähän arka tuomaan esiin mielipiteitäni. Mieluummin olen tarkkaillut vierestä ja aukaissut suuni vasta, kun olen varma asiastani. Ehkä jokaista kommenttia ei olisi ollut tarpeen puntaroida ihan niin tarkkaan.

Ujous on osa persoonaani. Toisaalta olen myös aika rämäpäinen. Olen aina tykännyt laitteista, joissa on moottori ja joilla pääsee lujaa. Minulta puuttuu tietynlainen itsesuojeluvaisto. Rakastan vauhtia, mutta en pysty nauttimaan siitä entiseen malliin, jos tyttäremme on mukana. Olemme opettaneet hänetkin fillaroimaan Helsingin keskustassa ja lumilautailemaan. Luotan hänen taitoihinsa, mutta pelkään, että joku muu töppää. Kaikelta lasta ei kuitenkaan voi suojella.”

”Tykkään imurin rauhoittavasta äänestä”

”Minulle on vaikeaa ’vain olla’, olen aina ollut tekijätyyppi. Joskus kuvittelin, etten ole kovin luova. Mutta luovuuteni pääsee valloilleen, kun olen tehnyt pohjatyöt huolellisesti. Luovuus on eräänlaista kaaosta, ja voin laskea sen irti vasta, kun ympäristöni on siisti ja puhdas.

Tykkään imurin rauhoittavasta äänestä. Imurointi ja lattioiden peseminen ovatkin suosikkipuuhiani, teen ne melkein joka päivä. Ikkunanpesusta en niin välitä. Sitä varten pitää kaivaa soittolistalta lattarirytmejä – ja jo alkaa rätti heilua.

Välillä yritän olla siivoamatta, mutta se on kuin sitkeä tauti. Saatan siivota myös kylässä. Olemme mieheni kanssa kiitollisia päivällisvieraita: kun muut tekevät ruoan, me raivaamme pöydän.

Siivoaminen on minulle terapiaa. Mieheni tietää tämän: jos touhuan tavallista ahkerammin, hän tiedustelee, mikä mieltä nyt painaa. Samalla kun järjestelen kotia, organisoin ajatuksiani. En ole sellainen, joka tunkee tavaroita piiloon kaappeihin tai roskia maton alle. Tämä pätee muillakin elämänalueilla.

Olen pikkutarkka niissä asioissa, joihin pystyn vaikuttamaan. Se tuo tyyneyttä ja rauhaa. Mutta elämässä pitää olla myös suunnittelemattomuutta ja seikkailua. Luotan siihen, että asiat tapahtuvat sitten, kun niiden aika on.”

Lue myös: Tällainen siivoustyyli sopii sinulle horoskooppimerkkisi perusteella

Äiti toivoi Jaanasta lääkäriä

”Duunariperheen tyttönä minulle opetettiin, että jos jotakin haluaa, sen eteen pitää nähdä vaivaa. Äitini työskenteli välinehuoltajana sairaalassa, isä autonasentajana ja rakennustyömiehenä.

Rahaa ei ollut liiemmälti, mutta ei minulta silti puuttunut mitään. Ruokaa oli aina riittävästi, ja iloitsin serkulta saamistani vanhoista vaatteista. Minulle annettiin myös mahdollisuus kokeilla erilaisia kalliitakin harrastuksia, kuten lumilautailua.

Toki näin, että kavereitteni perheillä oli isommat talot ja kesämökit, mutta heidän vanhempansa olivat korkeammin koulutettuja. Äiti toivoi, että pyrkisin lääketieteelliseen, koska hän olisi itse aikoinaan halunnut lääkäriksi. En kuitenkaan vielä tuolloin tuntenut paloa sille alalle.

Nyt se vähän harmittaa. Lääkäriksi kouluttautuneena olisin voinut tehdä kaikkea sitä, mitä nykyäänkin, ja sen lisäksi auttaa ihmisiä konkreettisesti, käsilläni.

Olen luonteeltani sellainen, että jos jotakin päätän, sen myös teen. Mutta tekeminen on mukavampaa, kun tuntee aitoa intohimoa sitä kohtaan. Viestintä ja politiikka kiehtoivat minua, joten valitsin valtiotieteellisen tiedekunnan.

Edelleen pyrin valinnoissani kuuntelemaan sisäistä ääntäni: onko tämä oikeasti sitä, mitä haluan?

Nyt toimin yrittäjänä. Palkkioista neuvotteleminen ei ole minulle helppoa, mutta eihän sitä kukaan tee puolestani. Toisaalta tiedän, mitä osaan, ja kun lähden mukaan produktioon, annan kaikkeni. Siitä pitää maksaa kunnollinen korvaus.

Materia kiinnostaa minua yhä vähemmän, mieluummin käytän rahaa hyvinvointiin. Meillä syödään tavallista kotiruokaa: makaronilaatikkoa ja siskonmakkarakeittoa – ravintolassa olisi kiva käydä useamminkin. Korkojen ja elinkustannusten nousu on saanut meidänkin perheemme kiristämään vyötä. Satsaan harrastuksiin ja perheen yhteiseen tekemiseen, viimeksi kokeilimme kiipeilyä.

Aina elämykset eivät vaadi rahaa. Joskus lähdemme porukalla vaikka vain fillaroimaan ilman päämäärää.”

”Kaikki olisi pitänyt osata heti”

”Somevirrassa eteen osuu välillä kuvia, joissa vertaillaan vanhenevia tähtiä heidän nuoruudenkuviinsa: tältä hän näyttää tänään. Aivan kuin ikääntyminen ei saisi näkyä.

Toisaalta sellaiset naiset kuin Jennifer Lopez ja Eva Longoria vain paranevat vanhetessaan. Idolini on meikkitaiteilija Raili Hulkkonen, jonka kanssa olen saanut tehdä paljon töitä. Liki kahdeksankymppisenä hän on edelleen uskomattoman energinen. Pystyisinpä itse samaan.

Oman ikääntymisen huomaa parhaiten lapsen kautta. Tyttäremme on nyt seitsenvuotias pieni koululainen ja ihan huipputyyppi. En haluaisi missata hetkeäkään hänen kehityksestään. Mitä isommaksi hän tulee, sitä ihanampaa hänen kanssaan on jakaa asioita. Silti toivon, ettei hän kiirehtisi kasvua, vaan saisi nauttia lapsuudestaan mahdollisimman pitkään.

Televisiomaailmassa ei kahdentoista vuoden poissaoloni aikana ole tapahtunut suuria mullistuksia, mutta itse koen muuttuneeni. Nuorempana keskityin hoitamaan omaa tonttiani, nykyään nautin yhteisöllisyydestä. Yritän koko ajan oppia uutta ympärilläni olevilta ihmisiltä ja myös ammentaa heille omasta kokemuksestani.

The Voice of Finlandin kuvauksissa haastattelen kulisseissa kilpailijoita ja näen heissä usein nuoren itseni. Laulajat tavoittelevat omia unelmiaan samoin kuin minä aikoinani. Pyrin olemaan vieressä tukena: katson silmiin, lasken käden olkapäälle ja rohkaisen.

Tykkään edelleen haastaa itseäni ja kokeilla uutta. Tänä syksynä menin tanssitunnille. Opettaja kysyi, onko täällä ketään, joka ei ole ennen tanssinut foxia, ja nostin reippaasti käteni.

Nuorena en halunnut osallistua mihinkään, missä en ollut hyvä. Kaikki olisi pitänyt osata heti. Nyt katselin hämmentyneenä vierestä, kun muut lähtivät tanssimaan.

Tunnin jälkeen tunnustin opettajalle olleeni koko ajan enemmän tai vähemmän pihalla. Tuntui hyvältä myöntää se itselle ja sanoa se myös ääneen. Olen keskeneräinen ja hyvä niin.”