Juha Itkonen potkaisi pesuhuoneen oveen reiän, kun hermot menivät – näkee silti lapsiperhearjessa pääasiassa pelkkää hyvää

Jalo Itkonen, 18, poimii kirja­hyllystään amerikkalaisen Tele­vision-yhtyeen vinyylin ja pyöräyttää levyn soittimeen. Vuoden 1978 rock kajahtaa pienessä kalliolaisessa yksiössä Helsingissä. Isä Juha Itkonen, 48, hymyilee.

Vuosikymmenet lomittuvat hauskasti: tämä on nyt Jalon mielimusiikkia, eikä se tule digitaalisesti Spotify-palvelun kautta, vaan tuosta antiikkisesta laitteesta, jossa neula kiertää ympyrää.

Musiikki on aina yhdistänyt isää ja poikaa. Vinyylien vaaliminen taas on nuoren sukupolven virkistävää retroilua. Kaikki ei jouda romukoppaan.

Juha oli kantamassa Jalon tavaroita tämän ensimmäiseen omaan asuntoon muutama kuukausi sitten. Iso elämänmuutos on tuore ja hyvin mielessä. Eniten se heilutti isän perustuksia.

– Tämä tapahtui vähän yllättäen ja aiemmin kuin olin ajatellut. Ensireaktioni oli, että joko nyt! Olisin halunnut pitää Jalon lähelläni varsinkin ylioppilaskirjoitusten ajan.

Pienellä kirjoituspöydällä on pino lukion historiankirjoja. Jalo on lukulomalla ja pänttää myös matematiikkaa, saksaa ja äidinkieltä.

Huumori yhdistää isää ja poikaa

Ajatus kotoa pois muuttamisesta tuli ensin Jalon äidiltä, yrittäjä Maija Itkoselta. Hän katsoo perheen miesten mielestä aina eteenpäin eikä juutu menneeseen. Kun sopiva yksiö löytyi, äiti auttoi remontoinnissa ja sisustamisessa.

Juhaa vauhti hieman huimasi. Hän myöntää olevansa haikeuteen taipuvainen.

– Olen nostalgiasta ammentava ja suren ajan kulumista. Jos Jalo olisi ainut lapsi, todennäköisesti kyynelehtisin ja mielessä olisi raastavia ajatuksia.

Kotona Juhaa odottavat edelleen 13-vuotias keskimmäinen poika ja 6-vuotiaat kaksoset. Perhe asuu vain kolmen kilometrin päässä Arabiassa. Silti isän mielessä viivähtää toisinaan huoli siitä, miten esikoinen Kalliossa pärjäilee.

– Mietin, oletkohan lukenut ­tarpeeksi vai laiskotteletko.

– Tai olenko liikaa makuuasennossa! Jalo heittää.

Isää ja poikaa yhdistää myös huumori. Sanailu loiventaa erimielisyyksiä ja vahvistaa luottamusta.

– Tiedät, etten ole ihan rappiolla. Lakki tulee varmasti. Kesällä menen armeijaan. Ja ainahan voin mennä duuniin, jos en pääse juuri sinne, minne haluan.

Jalo hakee todennäköisesti lukemaan valtiotieteitä Helsingin yliopistoon. Siinä hän seuraa isänsä jalanjälkiä. Muitakin vaihtoehtoja muhii vielä mielessä. Jalo hankkii siis ”jonkun mukavan maisterikoulutuksen” ja menee sen jälkeen firmaan, jossa pääsee kunnon tienesteille.

– Lopulta ostan sata neliötä kivasta kivitalosta Punavuoresta. Ja jossain välissä asun Berliinissä seitsemän vuotta, Jalo jatkaa pilke silmäkulmassa.

Isä huomaa huumorilla ilmoille heitetyt haaveet, mutta kehuu suunnitelmaa toki järkeväksi, peräti porvarilliseksi. Tutkinto ja jopa omistusasunto.

– Eihän se mitään huuhaata ole. Jalossa on tosin taiteellinenkin puoli, Juha miettii.

Isyys on ollut elämän vahvin rooli

Kirjailijaisä on pohtinut paljon perhe-elämää ja nähnyt lasten hankkimisessa pääasiassa vain hyvää. Arjesta tulee merkityksellistä ja täyteläistä. Isyys on ollut Juhan vahvin rooli.

Hän ei kuitenkaan sujahtanut isän rooliin kivuttomasti. Kun esikoinen ilmoitti tulostaan, panikoiva 29-vuotias ajatteli, että kyseessä oli ”hirvittävä virhe”.

Ensimmäiset istunnot Jalon kanssa leikkipuiston hiekkalaatikolla aiheuttivat hallitsematonta ahdistusta. Pienokaisilleen lepertelevät äidit vaikuttivat nuoresta isästä huumatuilta.

Nykyään veteraani-isällä on niin paljon käytännön kokemusta ja syvää ymmärrystä lapsista, ettei arki pääse aivan takavasemmalta yllättämään.

Voisiko siellä Jalon kivilinnassa olla joskus myös lapsia?

– On mulla joku lapsi siellä, voi olla kaksikin.

– Tuntuu kivalta, kun sanot noin, että sulla on perhettä. Onhan meilläkin ollut kivaa, Juha kommentoi selvästi ilahtuneena.

Lue lisää: Gogi Mavromichalis tekee tyttärelleen toisin kuin oma isänsä – showmies Nicolas oli turvallinen, mutta kovin poissa

Matkakisa herätti kilpailuvietin

Suomalaiset pääsevät tutustumaan isän ja pojan väliseen dynamiikkaan parhaillaan pyörivässä MTV:n ohjelmassa Race Across the World. Siinä kuusi paria matkustaa mahdollisimman kekseliäästi maateitse ilman kännyköitä ja luottokortteja. Ohjelma kuvattiin viime kesänä.

Kun Juhaa pyydettiin ohjelmaan, hän kieltäytyi ensin. Ei tullut mieleen ketään, joka lähtisi kaveriksi kisaan. Kotona Jalo tarttui syöttiin. Hän halusi seikkailla ja nähdä uusia maita. Äiti kannusti tuttuun tapaansa: hän näki enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia.

– Vaikka isä väitti, ettei ole kovin kilpailuhenkinen, niin kyllä hän lopulta oli. Jokin vietti hänessä heräsi, Jalo muistelee.

– Ehkä se tulee jo siitä, että lapsena ja nuorena juoksin kilpaa melko menestyksekkäästi, Juha kertoo.

Kirjailijana hänellä oli aluksi kilpailuhenkisyys liiankin pinnalla: ura oli kilpailua, jossa kollegat olivat vastustajia ja veivät pokaalit, jotka hänen piti saada.

– Olen päässyt siitä mielestäni melko hyvin eroon ja tasapainoon. Nyt reissussa kyllä koetettiin pärjätä, Juha tasoittelee.

Jalo yllättyi eniten matkalla, kun Juha tilasi Marokossa sulavasti taksin ranskaksi. Poika oli ajatellut, että isän kielitaito olisi lähinnä bonjour-tasoa.

Juha taas oli ylpeä siitä, miten luontevasti Jalo hoiti erilaiset sosiaaliset kontaktit, joita ohjelman tekoon sisältyi runsaasti.

Parhaita hetkiä matkalla olivat illat, kun kamerat sammuivat. Syötiin eväitä, nautittiin yhdet oluet ja puhuttiin niitä näitä. Sen syvällisempiin isä-poika-keskusteluihin ei uppouduttu. Nostalgia ei tavoittanut edes Juhaa, joka eli reissussa ”hetkessä kiinni”.

Vain kerran matkan aikana taivas repesi. Päivä oli ollut pitkä. Majapaikka paljastui ylihinnoitelluksi äijien punkkapediksi, ja kaksikolla oli huutava nälkä. Edullista ruokapaikkaa etsiessään he eksyivät kartalta. Oli pimeää ja verensokerit alhaiset.

– Hermostuin sulle, ja sinä rauhoittelit. En henkilökohtaisesti haukkunut. Enemmänkin se oli purkaus maailmalle. Kirosin. Ohjelman teko oli intensiivistä hommaa. Yksi päivä tuntui helposti kahdelta. Sellainen positiivinen meno, mutta paine oli päällä, Juha muistelee.

Lue myös Kotiliesi.fi: Kun Tuomas Välilä, 27, ajaa rallia, Päivi-äiti, 57, toimii kartturina – yksi tapa osoittaa ärtymystä kisan jälkeen on kielletty

Kirjoittaminen valmisti kuoleman kohtaamiseen

Matkalla kaksikko oli tiimi, jolla oli kirkas päämäärä. Kotona hermoja on menetetty huomattavasti herkemmin varsinkin Jalon murrosiässä.

Kotona Arabiassa pesuhuoneen ovessa on yhä reikä, joka jäi, kun Juha potkaisi ovea aamun lähtövalmisteluissa. Kaksoset kiemurtelivat talvihaalareissa eteisessä, ja myös keskimmäinen lapsista tuskastui, kun Jalo viivytteli vessassa.

Juhan reaktio oli nopea, mutta hetkeä myöhemmin hän pyysi anteeksi.

Juha kertoo tapahtumasta omakohtaisessa Teoriani perheestä -kirjassa, joka ilmestyi viime vuonna. Kirjassa esiintyy myös Juhan isä ja Jalon pappa Heikki, joka kuoli tammikuussa 79-vuotiaana.

Miessukupolvien elämät ovat edenneet samassa tahdissa. Heikki sai esikoisensa Juhan 30-vuotiaana. Juuri samanikäisenä Juha sai esikoisensa Jalon. Heikki taas menetti oman isänsä 48-vuotiaana eli ­täsmälleen saman ikäisenä kuin Juha nyt.

– Olen tässä kohtaa elämääni. Se on samaan aikaan sekä luonnollista että yllättävää. Sain olla pitkään miessukupolvien välissä sekä poikana että isänä.

– Ja nyt oletkin siellä ylhäällä ensimmäisenä, Jalo muistuttaa ajan armottomasta liikkeestä.

Kirjoittaminen on Juhan mielestä myös valmistautumista tuleviin tapahtumiin. Hänellä on ollut poikkeuksellinen tilaisuus käsitellä asioita ja jollain tavalla valmistautua isänsä kuolemaan. Juha on kirjoittanut isä-poika-suhteista uransa alusta saakka.

– En siis kohtaa isän kuolemaa yllätyksenä, mutta on se sitä silti. Hän on poissa, en voi soittaa enkä kuulla hänen juttujaan. Onhan se järistys. En ole aktiivisesti tai halvaannuttavasti surullinen, mutta kaiken kokemukseni päällä on nyt surun filtteri.

Sutkaukset siirtyvät sukupolvelta toiselle

Heikki-pappa eli aktiivisen, työntäyteisen ja urheilullisen elämän. Hän hiihti kaikki Finlandia-hiihdot 1974 – 2019. Ei ihme, että Juha kannustaa Jaloa liikkeelle yksiössä, nousemaan reippaaseen pystyasentoon.

Edesmennyt Heikki oli sanailija. Jalo muistaa papan tokaisut ”jummi” ja ”katotaan ny”. Hänkin ”kattoo ny” melko usein. Se ei tarkoita ehdotonta kieltäytymistä, vaan asianmukaista tuumaustaukoa.

– Isä kiroili paljon, mutta siisti suutaan vanhemmalla iällä. Jummi tulee varmaa siitä, Juha muistelee.

Tänä aamuna hänen suustaan lähti sanasta sanaan isän lause: ”Alas ny lappaa sitä puuroo naamariin”. Ja kas vain, kuusivuotias tytär tarttui kiltisti lusikkaansa.

Heikki Itkonen eli viimeiset seitsemän viikkoaan saattohoitokodissa. Jäähyväiset olivat pitkät.

– Olen onnellinen, että isä pääsi pois. Fyysiset kivut olivat ilmeisiä. Isä pysyi silti lähes loppuun saakka samana tunnistettavana omana itsenään, ja muisti pelasi.

Kun Juha palasi saattokotivierailuiltaan kotiin, Jalo huomioi isän tunteet hienosti.

– Osoitit kypsyyttä ja empatiaa. Puhuit papasta ja sitten höpöttelit muuta. Meillä on minusta mutkattomat välit. Ei kierrellä, vaan puhutaan asiaa, ja sitten höpötellään.

Miehen malli on avarampi 

Ilmastokriisi, sota Ukrainassa, Gazan katastrofi, tekoälyn voitonmarssi, Tiktok ja Juhaa siteeraten ”koko digitaalinen helvetti”. Tätä kaikkea miettiessä helpottaa hieman, kun tietää, ettei ole 18-vuotias.

Mutta kun kuuntelee ja katselee yksiössään pyörähtelevää Jalo Itkosta, tulee sama tunne kuin Juhalle. Haikeus, ilo ja ripaus kateutta. Koko elämä on vielä edessä. Into ja uteliaisuus. Kaikki on mahdollista, eikä mitään ole menetetty.

– Vaikka näyttäisi pahalta, ei ole varmuutta, että asiat menisivät vain pieleen. Tulevaisuus on aina ollut tuntematon. Jos luopuu tulevaisuuden uskosta, siitä ei seuraa mitään hyvää. Usko tulevaan saa ihmisen toimimaan arvokkaina pitämiensä asioiden puolesta, Juha miettii.

Olivatko asiat paremmin Juhan nuoruudessa 1990-luvun Hämeenlinnassa? Suomi laahusti nykyistä syvemmässä lamassa. Nuorten juominen oli hillitöntä, ja sille vain naureskeltiin. Juha ei tuntenut yhtään julkihomoa saati transsukupuolista.

Kaikki kätkettiin, ja miehen malli oli huomattavasti ahtaampi ja kovempi kuin nyt. Juha tuntee jakavansa enemmän ”samaa maailmaa” poikansa kuin isänsä kanssa.

Jalo haastaa isäänsä

Jalolla on selkeät mielipiteet. Hän haastaa isäänsä vaatimalla: vastaa nyt suoraan. Juha hymyilee. Hän tunnistaa tutun taajuuden. Isä ja poika ovat monessa suhteessa toistensa peilejä.

Kun Juha aikoinaan muutti opiskelemaan Helsinkiin, hän tunsi taiteilevansa kuin vaijerilla kahden pilvenpiirtäjän välillä: koti ja turva, aikuisuus ja vapaus.

Jalokin tekee pesäeroa isäänsä.

– Olet aika paljon omissa maailmoissasi. Osaat sulkeutua kokonaan. Jos sanon jotain, et monesti kuule sitä. Et tarvitse vastamelukuulokkeita, vastamelu on päässäsi. Itse haluan keskittyä paljon enemmän läsnäoloon, Jalo sanoo.

– Tunnistan tuon ristiriidan ja kitkan. Lukiossa minua kutsuttiin leikkisästi autistiksi – epäkorrekti ilmaisu nykyään. Kirjoitan romaaneja, ja minun pitää päästä sinne toiseen maailmaan ja vaalia sitä. Silti elän mielelläni jokapäiväistä elämää.

Julisteissa klassiset kapinalliset, James Dean, Sex Pistols ja John Lennon seuraavat itsenäistyvän nuoren arkea: aamupalaa, ylioppilaskirjoituksia ja lähestyvää kesää.