Kolmetoistavuotias ei halunnut lähteä tylsille kahvikutsuille, hänellä oli lauantaipäivälleen muita suunnitelmia. Kun kutsuasia aamiaisella tuli puheeksi, poika ilmaisi näkemyksensä salamannopeasti ja sanoja säästelemättä. Pohjaton epäoikeudenmukaisuuden kokemus purkautui väkevänä pintaan, ja idioottimaiset vanhemmat saivat kuulla kunniansa.
Kuuntelimme purkausta tyynesti. Väliin ei oikein edes päässyt. Vasta kun kolmetoistavuotias pysähtyi vetämään henkeä, sanoimme, ettei hänen ollut tarkoituskaan tulla mukaan. Näin oli sovittu, ja tästä päätöksestä olin alkanut hänelle kertoa.
Poika näytti hölmistyneeltä. ”No kun en mä ymmärtänyt mitä sä sanoit”, hän tunnusti liikuttavan rehellisesti. Sanoin, että asia ei ollut vaikeasti ymmärrettävä. Hän olisi taatusti ymmärtänyt, jos olisi vain kuunnellut eikä alkanut saman tien huutaa. Murrosikäinen ei väittänyt vastaan.
Hulluja nuo teini-ikäiset, ajattelin ensin. Ei itsehillintää, ei impulssikontrollia. Mutta kun sitten jäin miettimään aamun episodia, se alkoi tuntua pelottavan tarkalta kuvalta koko ihmiskunnan tilasta.
Näinhän nykyään nimittäin käyttäydytään. Kiukku tulee ensin, ajatukset sitten perässä, jos nyt ylipäätään tulevat. Kasvotusten ihmiset pystyvät edelleen yleensä hiukan pidättelemään, mutta somessa viivettä ei ole, tunteet vievät, ja nopein niistä on kiukku. Inside Out -elokuvia (ensimmäinen ilmestyi 2015, kakkososa viime kesänä) nähneet tietävät, miten homma toimii: raivoava punapää syöksyy aina ensimmäisenä tarttumaan ihmismielen ohjauspaneelin kahvoihin.
Kiukussa sinänsä ei ole mitään väärää. Ei välttämättä edes vihassa, sillä vääryyksiin ja kamaluuksiin kuuluukin reagoida. Mainitut varsin onnistuneet koko perheen elokuvatkin opettavat kaikkien tunteiden olevan tarpeellisia.
Ongelma on vain kiukun nopeus ja helppous. Kun somekeskusteluja seuraa joskus sivusta itse vähemmän kiihtyneessä mielentilassa, huomaa heti, etteivät osallistujat välttämättä edes täsmälleen tiedä, mistä riitelevät. Silloin voi hassuimmillaan käydä niin kuin kolmetoistavuotiaalle aamiaispöydässä: vastustaa intohimoisesti, vaikka itse asiassa kannattaa.
Absurdiksi kääntynyt Yle-keskustelu on tästä vain yksi esimerkki. Eihän Yleisradiota tarvitse rakastaa, ja sen rahoitusta voi hyvin pitää liiallisena. Masinoiduissa Yle-skandaaleissa on kuitenkin vahva kiukussa piehtaroinnin elementti. Sano taas Yle, niin saan huutaa. Kaikki Ylellä tapahtuva on keskisormen osoitus juuri minulle. Kädessäni on Yle-vasara, näen siis Yle-nauloja kaikkialla, ja vasaran paukuttelu on kivaa, isken mieluummin joka suuntaan kuin pysähdyn ajattelemaan, mitä kaikkea Yleisradio itse asiassa tekee ja mitä iloa ainakin joistain tämän punavihreän mädättämön palveluista on kansalaisille puoluekannasta riippumatta.
Useimmat meistä luultavasti tunnistavat kiihtymyksen ihanuuden. Minä ainakin. On mukavaa tuohtua, siellä tuohtuessaan on aina sataprosenttisesti oikeassa. Rauhassa ajattelu taas on siinä mielessä vaarallista, että asiat saattavat paljastua harmillisen monimutkaisiksi. Kiukku laantuu, ja jäljelle jää epämääräinen tyhjyys.
Lue myös Kotiliesi.fi: Miksi mies ei puhu tunteistaan? Syynä voi olla ”römpiöiden” pelko – näin tunnetaitoja voi opetella aikuisiälläkin
En ole tippaakaan huolissani omasta kolmetoistavuotiaastani enkä muistakaan murrosikäisistä. He tulevat kyllä järkiinsä, ja hehän ovat sitä paitsi myös herttaisia. Poikaakin selvästi vähän nolotti oma väärinkäsityksensä.
Huolestuttavan monia täysi-ikäisiä sen sijaan ei nolota mikään. Heidän käytöksensä saa teinit vaikuttamaan mielentyyneyden perikuvilta. ”I hate Taylor Swift”, kirjoitti muuan 78-vuotias mies some-profiiliinsa, kun kyseinen vihattu 34-vuotias nainen ilmoitti näkemyksensä asiallisesti perustellen aikovansa äänestää tulevissa presidentinvaaleissa hänen vastaehdokastaan. Ja tämä 78-vuotias mies ei siis istu kirjoittelemassa viestejään syyntakeettomana missään dementiaosastolla vaan ryhtyy kohta mahdollisesti toistamiseen johtamaan maailman mahtavinta valtiota.
Kaikkeen tottuu, myös aikuisten käsittämättömään lapsellisuuteen. Ei kuitenkaan pitäisi. Pitäisi edelleen olettaa, että ei-teini-ikäiset ihmiset, erityisesti yhteisistä asioistamme päättävät, hallitsisivat kiukkunsa ja vihansa eivätkä kyynisesti lietsoisi näitä tunteita muissa. Onko se todella liikaa vaadittu? Että edes pahimmat mölyt pidettäisiin mahassa?
