Tässä hiljattain lapseni innostuivat kertomaan minulle hyvistä hetkistään isoisänsä seurassa. Esikoinen aloitti. Hänen mieleensä oli painunut keväinen päivä, jolloin isäni oli hakenut hänet katutanssikisoista Tampereelta. Papan ja mummin luo Hämeenlinnaan oli saavuttu vasta myöhään illalla, mutta kebabravintola torin laidalla oli onneksi vielä auki. Nälkäiset miehet olivat nauttineet tuhdin yöpalan.
12-vuotias jatkoi. Hänet pappa oli puolestaan kerran vienyt Tiiriön McDonald’siin. Hän oli silloin ehkä kuusi, eikä hänellä ollut kokemusta kuin Happy Mealeista, sillä sellaisen olimme aina hänelle mitään kysymättä tilanneet. Hän ei edes tiennyt, että lapsi voisi saada mitään muuta.
Pappa kuitenkin yllättäen kysyi, haluaako hän Big Mac Mealin. Poikani ei ollut uskoa kysymystä todeksi mutta vastasi tietenkin empimättä kyllä. Hampurilainen oli ihana! Eikä yhtään liian suuri, muruakaan ei jäänyt syömättä. Ateria oli selvästi jäänyt hänen mieleensä onnistuneena siirtymäriittinä pienestä lapsesta vähän vähemmän pieneksi.
Olin huvittunut. Muunkinlaisia yhdessäolon hetkiä papan kanssa on koettu, mutta molempien poikien ensimmäiset ja ehkä sitten tärkeimmät muistot liittyivät pikaruokaan.
Sitten aloin ajatella omaa lapsuuttani. Muistin keskustasta kotitalomme suuntaan johtaneen mukulakivikadun varrella sijainneen grillin, josta toisinaan pysähdyimme ostamaan makkarat. Myyjä kääri ne folioon, ja söimme ne vasta kotona. Isä kutsui niitä käristeiksi.
Myöhemmin lukioiässä auttelin isää hänen toimistollaan. Toisinaan kävimme yhdessä lounaalla William’s Pubissa tai Emiliassa. Listalla oli wieninleikettä. Metsästäjänleikettä. Havaijinleikettä. Aina porsaanleikettä, tai sitten vaihteluksi lehtipihvi. Lihan päälle sulaneen maustevoin aromi tatuoitui jonnekin niin syvälle aivopoimuihini, että voisin kirjoittaa siitä yhtä herkästi kuin Marcel Proust lapsena nauttimastaan madeleineleivoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjassaan.
Arki-iltapäivisin koulun jälkeen ruokimme pikkuveljen ja -siskon kanssa itseämme jääkaappiin hankituilla eineksillä. Yksittäispakattuja jokseenkin karuja valmishampurilaisia, joita kekseliäästi tuunasimme. Saarioisten jauheliha- ja kinkkupizzoja, joita vasta myöhemmin alettiin kutsua roiskeläpiksi. Lihaperunasoselaatikkoa, lihamakaronilaatikkoa tai spagettia jauhelihakastikkeella. Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen lihamme, koska miksipä ei?
Niin mikro kilahteli, vatsat täyttyivät ja elämä kulki eteenpäin. Murheita oli, mutta lihapitoiseen ruokavalioon ne eivät liittyneet.
Vaimoni sattui istumaan vieressäni, kun tämä kyseenalainen kulinaristinen menneisyys vyöryi mieleeni. Parahdin ääneen syvän emotionaalisen totuuden, johon sillä hetkellä havahduin: minulla on pelkästään lämpimiä muistoja lihajalosteista.
Tiedän, etten ole poikkeuksellinen suomalainen. Jos olisin, ABC:n noutopöydässä tuskin olisi lihapullia joka ainoa kerta, kun sinne lasteni kanssa ajaudun. Näin syntyy jälleen uusia lämpimiä lihajalostemuistoja.
Vaimoni sen sijaan on poikkeus. Hän jätti lihan jo pikkulapsena, koska inhosi sekä makua että suutuntumaa. Hänen lempiruokansa niihin aikoihin oli spagetti, jossa oli päällä ainoastaan Herbamarea. Kenties hän siis oli vain nirso, mutta joka tapauksessa jo varhain historian oikealla puolella. Tälläkin hetkellä hän johtaa yritystä, joka pyrkii vähentämään ruokajärjestelmämme riippuvuutta eläinperäisestä tuotannosta.
Olen hänestä ylpeä. Sekä ilmaston että eläinten hyvinvoinnin kannalta suunta on ainoa mahdollinen. Jos toimisin puhtaasti tiedon perusteella, en tässä maailmanajassa olisi ainoastaan vähentänyt lihansyöntiäni vaan luopunut siitä jo kokonaan, sillä tietysti pärjäisin ilmankin. Pärjäisimme kaikki.
Muutosta kuitenkin hidastavat nämä mielihalut ja tottumukset. Tunteet ja tunnemuistot. Olemme kaikki muistojemme summia, ja mennyt vaikuttaa nykyhetkeen, vaikka ihminen omasta mielestään yrittäisikin muuttua.
Sitä paitsi ruokaan liittyy jotain erityistä. Jokin lohdun, turvan ja huolenpidon taso, jonka aistin myös lasteni tarinoista. Pappa oli vienyt heidät syömään. Sitten oli syöty, ei välttämättä ravintosuositusten mukaisesti, mutta yhdessä. Tie pysyviin muistoihin vie näköjään vatsan kautta.
