Tarinamme alkaa tästä: muuan amerikkalainen tyttö rakastaa musiikkia ja esiintymistä. Tytön perhe muuttaa Tennesseehen, jotta Nashvillen kykyjenetsijät voisivat löytää hänet. Jo 16-vuotiaana tyttö lyökin läpi country-listoilla.
Nuorena aikuisena nainen muuttuu enemmänkin poptähdeksi. Hän hengailee Hollywoodissa ja New Yorkissa ja deittailee viihdebisneksen julkkiksia. Ura etenee johdonmukaisesti kohti stratosfääriä. Spotifyn soitetuin artisti, miljardiomaisuus, uskollisuudessaan ennennäkemätön globaali fanijoukko – puolivälissä neljääkymmentä nainen tuntuu hallitsevan koko maailmaa.
Sitten hän rakastuukin jenkkifutaajaan. Toisin sanoen palaa juurilleen, todelliseen Amerikkaan, ja löytää onnen sieltä, mistä se kuuluukin löytää, Kansas City Chiefsin parrakkaan laitahyökkääjän väkivahvasta syleilystä.
Mikäli olisin konservatiivisesti ajatteleva amerikkalainen, minun pitäisi rakastaa tätä tarinan käännettä. Jos jotain, se on liian siirappinen. Kuitenkin republikaanit ovat raivosta sekaisin. Koko suhde on lavastus, jonka päämääränä on demokraattipresidentin pitäminen vallassa. Nainen on Pentagonin salainen agentti. Hän on aivopessyt jenkkifutistähden mainostamaan covid-rokotteitakin. Paha, katala nainen, joka ei meille kelpaa, koska suuri johtajamme (joka oikeasti on vain kateellinen naisen valtavasta suosiosta) niin kertoo.
Nainen on tietenkin Taylor Swift, suuri johtaja Donald Trump. Tarina on totta, ja nähtäväksi jää, mitä kaikkea vielä tapahtuukaan ennen marraskuussa käytäviä presidentinvaaleja.
Hulluuden takana on polarisaatio: vimmattu halu tiivistää sietämättömän moniulotteinen todellisuus kahteen selkeästi toisistaan erottuvaan vaihtoehtoon, joista jokaisen on tehtävä valintansa. Vaikka Yhdysvallat näyttää tässä varoittavaa esimerkkiä, sama kehityskulku vahvistuu meilläkin. Presidentinvaalien hyvähenkinen toinen kierros oli kyllä kaunista katseltavaa, mutta ei ehkä kovin totuudenmukainen kuva jo aika lailla umpisolmussa olevasta yhteiskunnasta.
Toive selkeydestä on ymmärrettävä. Vaikka meillä pitäisi olla kyky hahmottaa maailma muutenkin kuin nollina ja ykkösinä, myös ihmisaivot tuntuvat jotenkin lähtökohtaisesti binäärisiltä.
Hillo vai mantelimassa. Kesäaika vai talviaika. Kapitalismi vai kommunismi. Puusauna vai sähkösauna. Beatles vai Rolling Stones. Israel vai Palestiina. Sekä merkityksellisissä että vähemmän merkityksellisissä kysymyksissä suuntaamme luontaisesti kahtiajakoa kohti. Haluamme Disney-elokuvan. Haluamme hyvän ja pahan, oikean ja väärän. Haluamme hyvän voittavan, ja ajattelemme itse olevamme hyvän puolella ja ehdottomasti oikeassa.
Juuri tähän primitiiviseen tarpeeseen identiteettipolitiikka perustuu. Sen polttoainetta on väistämättömien erimielisyyksiemme hahmottaminen aina ja kaikissa asioissa hyvän ja pahan taisteluna. Donald Trump ja muut lajin mestarit haluavat meidän unohtavan sen ilmiselvän tosiasian, että omasta mielestään kaikki ovat hyvän puolella ja oikeassa – eihän nyt kukaan halua olla paha ja kannata mielestään vääriä asioita.
Tavoitetila on selkeys mutta lopputulos muistuttaa kaaosta. Surkuhupaisinta on, että ihmiset päätyvät vastustamaan intohimoisesti asioita, joita tuskin oikeasti edes vastustavat: vaikkapa nyt henkiseen kotiinsa keskilänteen palannutta, toivottavasti oikeasti rakastunutta megatähteä.
En myöskään usko, että ihmisoikeudet tai sananvapaus ovat ihmisiä syvästi jakavia kysymyksiä. Kahtiajaossa vain käy väistämättä niin, että aiemmin ainakin jossain määrin yhteisesti jaetut arvot muuttuvat toisen puolen omaisuudeksi, jolloin toinen sanoutuu niistä irti. Omaisuuden ositus riitaisissa tunnelmissa johtaa molempien osapuolten onnettomuuteen.
Algoritmien ohjaamassa maailmassa polarisaation syveneminen vaikuttaa pelottavan väistämättömältä. Kuitenkaan toivoaan ei saisi menettää. Mitä tulee Taylor Swiftiin ja Yhdysvaltoihin, voimme kuvitella tarinaan kauniin seuraavan vaiheen. Biden ymmärtää lopultakin väistyä. Swiftistä tulee demokraattien ehdokas. Hän voittaa pahan suuren johtajan ja johtaa yhdessä jenkkifutaajapuolisonsa kanssa amerikkalaiset eheytymisen tielle.
Epätodennäköistä? Ehdottomasti, muttei sen omituisempaa kuin se paljon todennäköisempi vaihtoehto, että Trump nousee presidentiksi toistamiseen. Kaikenlaista hullua maailmassa tapahtuu.
