Syyskuu 1974, Rooman Stadio Olimpico, Euroopan mestaruuskisojen 400 metrin naisten finaali. Seitsemännellä radalla kilpailee Suomen Riitta Salin, 23-vuotias gasellimainen juoksija, jolla on rullaava määrätietoinen askel.
Lähtölaukaus pamahtaa. Riitta kiihdyttää vauhtiin, takasuoralla hän antaa mennä rennommin, ja kun maaliin on 170 metriä, hän kiristää taas vauhtia.
Loppusuoralla Riitan etumatka on jo murskaava.
Juoksussa tehdään suomalaista urheiluhistoriaa. Riitta voittaa Euroopan mestaruuden, juoksee maailmanennätyksen sekä Suomen ennätyksen, 50,14. Tuota maagista rajaa ei ole kukaan suomalainen nainen vieläkään rikkonut.
”Toivon, että joku rikkoisi ennätykseni”
Riitan askel on yhä määrätietoinen. Vauhtia tosin hidastaa kolme kuukautta sitten leikattu vasen polvi. Riitalla on nivelrikko, ja polveen laitettiin tekonivel.
”Tämä on tätä. Vanhuus ei tule yksin.”
Kuluva vuosi on ollut Riitalle poikkeuksellisen kiireinen, sillä Rooman-kisoista on kulunut viisikymmentä vuotta, ja juhlavuonna EM-kisat käytiin samaisessa kaupungissa kesäkuussa. Haastattelupyyntöjä on sadellut ja kysyntää riittänyt.
”Julkisuudesta en oikein välitä, mutta onhan se hienoa, että minut yhä muistetaan. Tykkään siitä, että arvostetaan. Toivon todella, että joku rikkoisi ennätykseni vielä minun elinaikanani.”
Suomi eli 1970-luvulla yleisurheilun huippuvuosia. Riitta voitti Roomassa henkilökohtaisen kullan lisäksi joukkuehopeaa naisten 4 x 400 metrin viestijuoksussa Marika Eklundin, Mona-Lisa Pursiaisen ja Pirjo Wilmin (ent. Häggman) kanssa.
Suomen menestynyt naisjuokkue Roomassa 1974: juoksijat Marika Eklund, Mona-Lisa Pursiainen, Pirjo Häggman, Riitta Salin, Nina Holmén ja pituushyppääjä Pirkko Helenius.
© Riitta Salinin kotialbumi
Riitta sanoo monen ihmetelleen, miksi Suomi silloin menestyi. Dopingiakin on epäilty, mutta Riitta kieltää sen.
”Minun salaisuuteni oli terveys ja monipuolinen kova harjoittelu. Rooman kisoissa kaikki vain napsahti kohdilleen.”
Riitta pohtii, että 1970-luvulla urheilijat eivät saaneet kaikkea valmiina vaan joutuivat itse tekemään paljon. Ei ollut pitkiä leirejä etelän auringossa, vaan lenkkejä juostiin loskaisilla suomalaisteillä.
”Ehkä siitä tuli luonteeseen kovuus, joka siivitti menestykseen.”
Rooma74-naiset pitävät yhtä
Viime toukokuussa Riitta palasi Pirjon, Marikan ja 3 000 metriä juosseen Nina Holménin kanssa Roomaan, jossa heitä kuvattiin Ylen Rooman perilliset -ohjelmaan.
”Meillä oli todella hauskaa. Nauroimme niin paljon, että ikää tuli varmasti vuosia lisää. Ilmassa oli myös haikeutta, sillä yksi puuttui joukosta. Katsoimme filminpätkän Mona-Lisasta, ja se herkisti erityisesti Pirjoa, joka oli Mona-Lisan läheinen ystävä.”
Mona-Lisa Pursiainen kuoli rintasyöpään vuonna 2000 vain 49-vuotiaana.
Rooma74-naiset ovat edelleen säännöllisesti tekemisissä toistensa kanssa. Heillä on yhteinen Whatsapp-ryhmä, ja he tapaavat toisiaan muutaman kerran vuodessa – viimeksi kesäkuussa, jolloin he kävivät helsinkiläisessä ravintolassa syömässä.
”Mitäkö teemme, kun näemme? Mitä nyt naiset tekevät – juoruamme”, Riitta kertoo nauraen.
Rooma74-naiset kesäkuussa 2024 Helsingissä, vasemmalta Tuula Salo (ent. Rautanen), Marika Eklund-Lindholm, Pirjo Wilmi (ent. Häggman), Riitta, Pirkko Suominen (ent. Helenius).
© Riitta Salinin kotialbumi
Kiireinen uraäiti
Riitan menestyksestä alkoi hurja kuhina. Hänet valittiin muun muassa vuoden urheilijaksi, vuoden suosituimmaksi suomalaiseksi ja vuoden naiseksi. Tonttia ei tullut, mutta tuli automaattipesukone.
Lounastauolla työkaverit kyselivät Riitalta, että miten sinä voit syödä, kun sinun jokaista suupalaasikin vahditaan. Jos Riitta vaatekaupassa katseli jotakin vaatetta, kohta joku tuli perässä hiplaamaan samaa vaatetta.
”Minua suosio ei häirinnyt. Sehän hiveli itsetuntoa. Olin saanut jotain suurta aikaiseksi omin voimin.”
Riitta lopetti urheilu-uransa Montrealin vuoden 1976 olympialaisten jälkeen. Lopettaminen ei ollut hänelle vaikeaa.
”Olin koko urheilu-uran ajan ollut kiinni tavallisessa arjessa, opiskellut ja tehnyt töitä. Valmistuin yo-merkonomiksi samana vuonna, kun Rooman kisat olivat. Sitä paitsi mieheni ja perheeni olivat niin maanläheisiä, että jos olisin jäänyt leijumaan, minut olisi tiputettu alas hyvin nopeasti.”
Riitta (omaa sukua Hagman) oli mennyt naimisiin urheilupiireissä tapaamansa aitajuoksija Ari Salinin kanssa vuonna 1971. Tähän liittyi myös yksi iso syy, miksi kilpaura sai jäädä.
”Halusin perheenlisäystä. Kundi syntyikin sitten aika nopeasti.”
Kun kundi eli Juho oli kymmenkuinen, Riitta palasi työelämään. Pisimmän työuran hän teki Fordin tiedotusjohtajana.
”Olin kiireinen uraäiti. Elin työtä sydämestäni ja nautin siitä valtavasti. Se oli monipuolista, sain matkustella paljon ja tavata erilaisia ihmisiä. Kannoin töitä kotiin ja vastasin kännykkään vaikka yöllä, jos joku toimittaja tarvitsi apua.”
Bisnesvaatteet kierrätykseen
Riitta sai töissä ollessaan kiitosta periksiantamattomuudestaan, jaksamisestaan ja ulospäinsuuntautuneisuudestaan. Hän uskoo, että kokemukset kilpaurheilumaailmassa koulivat hänestä rohkean ja sisukkaan.
Työkeskeisyydestä huolimatta eläkkeelle jääminen ei ollut Riitalle mikään kriisi. Hän oli ehtinyt kasvaa ajatukseen: hän olisi voinut jättää työelämän jo 63-vuotiaana, mutta oli päättänyt jatkaa 65-vuotiaaksi asti. Lisäksi häntä neljä vuotta vanhempi Ari oli jo kotona.
Riitta kertoo, että eläkkeelle jäätyään hän pani kaikki bisnesvaatteensa – jakkupuvut, suorat housut, hameet ja korkokengät – second hand -liikkeeseen myyntiin. Niitä ei enää tarvittu.
Hyväyön suukot
Riitta ja Ari ovat olleet naimisissa huikeat 53 vuotta. Liittoa on kannatellut luottamus ja arvostus.
”Ari ei mukissut, vaikka työ vei minua ulkomaanmatkoille, ja vietin paljon aikaa miesvoittoisissa tiimeissä. Yhtä lailla minä olen antanut hänen toteuttaa itseään.”
Jos Ari on ollut se maadoittava ja tasapainottava puolisko, niin itseään Riitta kuvailee hieman määräileväksi toimeenpanijaksi ja organisaattoriksi, joka tykkää järjestellä asioita. Joskus Arikin on joutunut toppuuttelemaan, että Riitta, nyt ei ole sinun asiasi puuttua tähän.
Pitkään suhteeseen mahtuu luonnollisesti kaikenlaisia vaiheita.
”Tänä päivänä erotaan ehkä vähän liian helposti. Ei meilläkään ole aina yhtä auvoa ollut, mutta olemme voittaneet vaikeudet ja kokeneet, että yhdessä on hyvä olla. Totta kai pitkässä liitossa suhde muuttuu enemmän sydänystävyydeksi. Mutta kyllä me edelleen annamme toisillemme hyvänyön suukot ja välillä suukotamme päivälläkin.”
Päivä alkaa jumpalla
Pariskunta viihtyy kotona, kerrostaloasunnossaan Espoon Mäkkylässä. He eivät ole matkustelijoita eikä heillä ole kesämökkiä.
”Me olemme kaupunkilaisia, jotka tykkäävät huolettomasta asumisesta. Meidän kesämökkimme on kahdenkymmenen neliön lasitettu parveke.”
Eläkeläisellä on aikaa harrastaa, ja Riitalle se tarkoittaa liikuntaa.
Päivä alkaa noin 40 minuuttia pitkällä aamujumpalla. Hän venyttelee ensin jalkoja sängyssä selinmakuulla ja sitten hän nousee sängynlaidalle istumaan ja vetreyttää yläkroppaa. Jumppa jatkuu kylpyhuoneessa, jossa hän tekee tasapainoharjoituksia vuorojaloilla seisten.
Kaksi tai kolme kertaa viikossa Riitta käy punttisalilla, jossa kokoontuu aamukymmeneltä muitakin itsestään huolehtivia eläkeläisiä. Tutuksi tulleen porukan kanssa on kiva treenata ja höpötellä. Salitreenin jälkeen on vielä vuorossa vesijuoksu. Lisäksi Riitta tekee pitkiä kävelylenkkejä ja käy talvisin avantouimassa.
”Meidän prinsessa”
Pikkuinen tyttö kesämekossa ja hellehatussa asettuu lähtöasentoon. Taustalta kuuluu aikuisen ääni: paikoillenne, valmiit, hep! Tyttö pinkaisee juoksuun.
Tyttö on Riitan lapsenlapsi, nyt nelivuotias Jenny-Eva.
”Meidän prinsessa”, sanoo Riitta katsellessaan videota kännykästään.
Riitta kertoo jo luopuneensa toivosta, että hänestä tulisi mummi.
”En kuitenkaan halunnut millään tavalla puuttua asiaan. Joskus kysyin Juholta, että onko toiveissa, ja hän sanoi, että yrityksessä on.”
Sitten kävi niin, että Juho ja hänen vaimonsa Outi kutsuivat Riitan ja Arin kotiinsa, kaatoivat kuohuviiniä laseihin ja kaivoivat esiin ultraäänikuvan.
”Olihan se ihanaa. Kyllä siinä alkoi rouvaa itkettää”, Riitta kertoo.
Isovanhemmuus
Myös Juho asuu perheineen Espoossa, ja ukki ja mummi osallistuvat Jenny-Evan hoitoon tarpeen vaatiessa. Riitta rakentelee tytön kanssa legoilla, piirtää ja värittää. Vanhemmat ovat esittäneet myös toiveen, että mummi veisi tytön urheilukentälle. Jenny-Evaa tuntuu kiinnostavan juoksu.
Riitta kuvailee olevansa mummi, joka ei puutu asioihin, kuten vaikkapa nuoremman sukupolven tapaan kasvattaa, mutta joka on mukana poikansa perheen elämässä.
”Nautin isovanhemmuudesta suunnattomasti. Olen kuitenkin sanonut, että voisin mielelläni olla viisitoista vuotta nuorempi. En ole vielä edes päässyt lattialle, kun Jenny-Eva on jo noussut ylös ja touhuaa muuta.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Jos isänäiti haluaa hyvän suhteen lapsenlapsiin, työ kannattaa aloittaa omasta pojasta – näin se onnistuu
Ei enää niin huolissaan
Niin, se vanheneminen. Krempoista huolimatta Riitta suhtautuu siihen rauhallisesti. Hänellä on nivelrikko myös oikeassa polvessa, mutta haluaa saada vasemman kuntoutettua ennen uutta leikkausta. Selkärangassakin on kulumia, jotka joskus kiukuttelevat.
”Ainut pieni kriisi tuli, kun täytin viisikymmentä. Silloin ajattelin, että herranjestas – tässäkö tämä elämä nyt oli. Mutta se tunne meni nopeasti ohi.”
Rypyt eivät Riittaa häiritse. Kauneusleikkauksia tai muita esteettisiä hoitoja hän ei edes harkitse. Hän toteaa, että jos hän ei kelpaa sellaisena kuin on, ei tarvitse kelvatakaan.
”Joskus näen Facebookissa ohjeita, että jos teet näin ja näin, rypyt häviävät. Jaksan tehdä kasvojumppaa viikon ja sitten into lopahtaa.”
Riitta kutsuttiin Suomen urheilun kunniagalleriaan Hall of Fameen. Hän on siellä toinen yleisurheilua edustava nainen keihäänheittäjä Tiina Lillakin lisäksi.
© Liisa Valonen
Ikääntyminen on tuonut Riittaan rentoutta ja levollisuutta. Huolehtijatyyppinä hänellä on ollut tapana ottaa muiden murheita kannettavakseen, mutta hän on oppinut, että jokaisella on elämä elettävänään, eikä hän saa murehtimalla asioita muuttumaan.
”Mutta totta kai kannan huolta lähipiiristä – Arista, Juhosta, Outista ja Jenny-Evasta. Kun Juhon perhe ajaa toiseen mummolaan Iisalmeen, huolehdin pitkää ajomatkaa ja pyydän heitä ilmoittamaan, kun ovat perillä.”
Arjen taikaa
On olemassa mustavalkoinen valokuva, joka on otettu Riitasta heti hänen Rooman voittonsa jälkeen. Riitta on kohottanut kätensä kasvojen eteen, hänen silmänsä ovat kiinni ja kasvoja valaisee hymy. Kuva kertoo kaiken: yllätyksen, onnen, hämmennyksen.
Huomio kiinnittyy erityisesti Riitan kauniisiin käsiin ja kynsiin, jotka ovat pitkät ja lakatut.
”Ne kynnet olivat minulle kisataikaa. Niiden piti aina olla tummanpunaiset. Niitä sitten huollettiin ja hoidettiin.”
Vaikka 1970-luvulla naisurheilijoiden ulkonäköön ei kiinnitetty läheskään yhtä paljon huomiota kuin nykyään, Riitta on aina halunnut olla naisellinen. Urheilullisesti naisellinen, hän tarkentaa. Nyt häntä harmittaa, kun polvikremppojen takia on tullut muutama kilo ylimääräistä.
Tähän liittyy eräs haave, jota hän on pyöritellyt mielessään viime aikoina. Hän haaveilee pitkästä, parin viikon mittaisesta jooga- tai pilatesretriitistä, johon kuuluisi jokin kiinteyttävä erityisruokavalio.
”Pääsisin irrottautumaan totaalisesti nykyhetkestä ja myös takaisin siihen entiseen Riittaan.”
Muutama lisäkilo on kuitenkin sivuseikka, Riitta korostaa. Hän on tyytyväinen elämäänsä.
”Kaikista eniten toivon hyvää ja onnellista arkea. Terveyttä itselle ja läheisille sekä hyviä suhteita läheisiin ja ystäviin. En tarvitse mitään isoja maailmaa syleileviä juttuja. Meille riittää Arin kanssa rauhallinen elämä.”
Juttu on julkaistu Vivassa 7/2024. Riitan vaatteet: Paitapusero ja housut Gant.
Riitta Salin, 73
Syntynyt: Helsingissä lokakuussa 1950.
Entinen pikajuoksija: Aloitti kilpauran tyttönimellään Hagman. Ensimmäinen suomalainen nainen, joka on voittanut kultaa yleisurheilun pikamatkoilla arvokisoissa.
Perhe: Puoliso entinen aitajuoksija Ari Salin ja poika Juho perheineen.
Asuu: Espoossa.
