”Sukumme vaiheista on tehty kaksi laulua”
Urho Pirinen, 72, Savonlinna
”Minulle suvun jatkumoa edustaa työ ja kädenjälki – jokin sellainen, josta jäisi konkreettista jälkipolville. Omassa perheessäni tällaista jatkumoa edustaa yritys, jonka oma isäni perusti ja jota ensiksi jatkoin minä ja sitten poikani.
Urho Pirisen suvusta lauletaan lauluja.
© Urho Pirisen kotialbumi
Sukumme jatkumoa edustaa Piristen sukuseura. Ennen kokoonnuimme vuosittain, mutta nyt joka toinen vuosi. Keski-ikä tuppaa tapaamisissa olemaan yli viidenkympin, mutta olemme perustaneet myös suvun yhteisen Facebook-ryhmän, ja toivomme näin tavoittavamme myös sukumme nuorisoa. Sukututkimusta suvustamme on tehty paljonkin, ja kohta ilmestyy jo viides sukukirja.
Me Piriset olemme alkujaan lähtöisin Muolaasta. 1600-luvulla Pirisiä lähti sieltä länteen päin ja asettui nykyisen Karjalan ja Savon seuduille. Siksi laulammekin sukutapaamisissa aina sekä Karjalaisten että Savolaisten laulun.
Musiikilla on suvussamme ollut aina iso merkitys. Pirisissä on niin pianisteja, hanuristeja kuin viulistejakin. Sukumme alkuvaiheista ja sattumuksista on tehty kaksi sävelmääkin, joista toinen on viisisäkeistöinen Piristen sukulaulu ja toinen Piristen polkka – jälkimmäinen on tallennettu CD:lle. Suvun tarinoita voi siten välittää jälkipolville myös melodioiden ja sanoitusten avulla.
Viisisataa vuotta sitten Muolaan mailla
Kannaksella, Karjalan kunnailla
syntynsä sai suku Piristen,
nimi nyt jo tuhanten.
Hakkapeliittoina ammoin taistelimme,
kuningasta silloin tottelimme,
sitten keisarien valtikkaa.
Itsenäinen nyt on maa…
(sanat ja sävel: Pentti Tynkkynen, 2008)
”Tarinani opettavat tasa-arvoa ja luonnon kunnioittamista”
Karin Sundbäck, 79, Porvoo
”Olen ottanut suvun tarinoiden välittämisen jälkipolville sydämenasiaksi. Minusta on tärkeää, että ammoin eläneiden ihmisten kokemukset eivät jää unohduksiin, sillä tarinoista voi oppia paitsi arjessa tarvittavia konkreettisia taitoja myös elämänasennetta.
Karin Sundbäck on tallettanut jälkipolville opettavaisia tarinoita merestä.
© Karin Sundbäckin kotialbumi
Meidän suvussamme on aina pantu painoa sille, että tunteita saa ilmaista ja mielipiteensä kertoa ilman, että tarvitsee tuntea pelkoa nolatuksi tulemisesta. Saa olla eri mieltä, kunhan kuuntelee muidenkin näkemyksiä. Olen esimerkiksi kirjannut paperille sukumme eri ihmisten tarinoita, joista välittyy miesten ja naisten välinen tasa-arvo, koulutuksen tärkeys ja se, että sukumme lapsia ei ole kasvatettu pitkiin aikoihin huutamalla.
Yksi tapani välittää tarinoita jälkipolville on muistikirja, jolle olen antanut nimeksi Minnen och tankar på båtresor eli Muistoja ja ajatuksia venematkoilta. Niihin olen kirjannut mietteitä, joita on tullut mieleeni, kun olemme matkanneet pitkin Itämerta. Kirjassa on muun muassa viisauksia mieheni Henrikin tädiltä, joka tapasi sanoa ”älä anna kenenkään johdatella sinua, vaan ajattele itse”.
Täällä saaristossa on jo selviytymisenkin kannalta oleellista ymmärtää luontoa ja joskus hurjanakin käyvää merta. Vanhan kansan opetukset ovat olleet arvossaan, sillä Henrik on sukupolvea, joka souti päivittäin kouluun säällä kuin säällä. Jälkipolville olen myös kirjannut muistiin haverin, jossa putosin lapsena veneestä, kun en ollut totellut isää ja pitänyt laidoista kiinni. Se opettaa lastenlapsilleni ja ehkä myös heidän jälkeläisilleen, että vanhempien vinkeistä kannattaa ottaa vaarin.”
Millaisilla tavoilla voi kertoa jälkipolville itsestään ja suvustaan?
Tapoja on vaikka minkämoisia. Kirjoittaminen ja päiväkirjan pitäminen ovat varmasti suosituimmat keinot tallentaa omaa ja suvun historiaa. Päiväkirjan tekstin oheen voi liittää myös valokuvatulosteita ryydittämään tarinoita: mikäpä sen mukavampaa kuin lukea Markku-enon muhkeasta marjasaaliista Öhtyänvaaran Pönninperällä kesällä 2024, kun tekstin viereen on liimattu kuva onnellisesti myhäilevästä Markusta täpötäysine mustikkasankoineen.
Päiväkirjan kirjoittaminen on monelle tuttua teiniajoilta. Keski-iässä saatetaan siirtyä mökkipäiväkirjoihin. Niihinkin on mukava tallentaa arkisia sattumuksia ja vaikkapa päivittäisiä säätietoja. Etenkin jälkimmäisistä saattaa tulla arvokasta tietopääomaa jälkipolville. Myös valmiiksi painettuihin, netistä tilattaviin valokuvakirjoihin voi tallentaa muistoja.
Ja jos runosuoni pursuaa, kannattaa suvun tapahtumia panna muistiin värssyjen muodossa. Käsistään kätevä voi kirjailla suvun kotitalon vaikkapa päiväpeittoon ja musiikillisesti lahjakas voi säveltää ja sanoittaa esimerkiksi sukuhumpan.
Kannattaako tietoa tallentaa sähköiseen muotoon?
Mikäpä ettei. Esimerkiksi YouTube on täynnä erilaisia ”tavisten” videopäiväkirjoja eli vlogeja. Yksi esimerkki ovat Lotan ja hänen pappansa suureen suosioon nousseet videoidut laulutuokiot. Niissä pappa opettaa lapsenlapselleen vanhoja lauluja, ja yhteislaulutuokioiden lomassa he juttelevat menneistä ajoista, sodasta ja esimerkiksi papan elämästä evakkona.
Kun muistelot on tallennettu sähköiseen muotoon, on hyvä viedä ne niin sanottuun pilvipalveluun. Kukaan ei toki takaa, että pilveen talletetut muistot säilyisivät siellä ”ikuisesti”, siksi ne on hyvä ladata myös vaikkapa muistitikulle. Nuoremmalle polvelle kannattaa kertoa pilvipalvelun salasana ja muistitikun säilytyspaikka.
Nykykännyköiden erinomainen kamera- ja videointitekniikka kannustaa tallentamaan muistoja yhä enemmän sähköisessä muodossa. Ongelmana voi olla kuvien ja videoiden ylenpalttinen runsaus. Jos haluat jättää jälkipolville tämäntyyppisiä muisteloita itsestäsi ja suvustasi, tallenna ne ainakin erilliseen kansioon tai puhelimesi suosikkeihin, josta ne löytyvät helpommin muun aineiston seasta.
Mitä sitten kirjoittaa tai kuvata? Eikö arki ole liian tylsää tallennettavaksi?
Päinvastoin. Ei pidä vähätellä omaa arkeaan ja elämäänsä, vaan muistaa, että grillausmoka, joka sattui vastaperatulle hauelle Makkosten mökillä 25.7.2024, saattaa sadan vuoden päästä olla ihana ja koskettava kurkistus isoisovanhempien elämään ja lomanviettoon.
Historiankirjoitus ja esimerkiksi sanomalehdet kirjaavat kaiken merkittävän, mikä yhteiskunnassa tapahtuu. Pienet arjen sattumukset hautautuvat herkästi historian hämärään. Siksi niiden tallettaminen kannattaa.
Omilta isovanhemmiltani on jäänyt talteen useampikin kirjallinen muisto. Yksi niistä on runo mummoni kirjoittamasta runokirjasta. Tuo runo kertoo minusta ja veljestäni, ja se on minulle varsinainen aarre, sillä siihen on tallentunut eräs aurinkoinen hetki omasta lapsuudestani:
”Sinisellä merellä, sinisellä merellä, Erosen pojat seilaa;
Eetu on kapteeni laivassa, Mikko purjeita reivaa.
Sinisellä merellä, sinisellä merellä, Erosen pojat seilaa;
Ukki on perämiehen paikalla, Mikko purjeita reivaa.”
Kannattaako kirjoittaa, jos ei ole mikään sanaseppo?
Ehdottomasti kannattaa! Älä ota paineita vaan anna mennä. Jokaisella meistä on omanlaisensa kirjoitustyyli, eikä tekstin tarvitse olla loppuunsa hiottu, kieliasultaan virheetön pienoisnovelli. Tyyli on vapaa, ja jos et muuta keksi, katso ikkunasta ulos ja listaa pelkkää tajunnanvirtaa.
Kirjoitatpa kynällä paperille tai naputteletpa koneella ja tulostat liuskat, varaa kirjoitelmillesi oma kansionsa. Merkitse kansion päälle, mitä se sisältää. Voit nimetä kansion suoraviivaisesti tyyliin ”Muisteloita Mirkku-tädiltä jälkipolville”. Pane kansio kirjahyllyyn tai johonkin muuhun paikkaan, josta se löytyy helposti.
Moni saattaa miettiä, muistaako asiat varmasti oikein ja pohtii, kannattaako niitä silloin panna edes talteen. Älä suotta murehdi – sillä, muistatko jotkut sattumukset tismalleen oikein, ei ole merkitystä. Muisteloissa pääroolissa saavat olla ihmisten eletty elämä ja se, miten kukin on tapahtumat kokenut.
Miten nykynuoria saisi innostumaan sukunsa tarinoista?
Varmaankin pikkuhiljaa, pienten ”syöttien” avulla. Nuori voi yllättyä kuullessaan, että hänen sukutalossaan ei ollut sisävessaa vielä 1950-luvullakaan tai että kotiin hankittiin väritelkkari vasta vuoden 1976 Montrealin kesäolympialaisiin. Tarinat, jotka alleviivaavat entisaikojen eroa nykynuorten elämään, voivat kannustaa nuorta kyselemään lisää.
Tallentamista ovat nimittäin myös kertomukset ja tarinat, ja monessa suvussa vanhat sattumukset kulkevat eteenpäin pelkästään suusanallisen muistitiedon varassa. Kivaa toki olisi, että joku tallentaisi ne jossakin vaiheessa myös esimerkiksi kirjalliseen muotoon.
Miksi muistojen ja tarinoiden tallentaminen on merkityksellistä?
On merkityksellistä jättää itsestään ja edeltäjistään jotakin jälkipolville – ehkä se on meille ihmislajina luontaista.
Kiinnostus omaa sukua kohtaan herää yleensä vasta keski-iässä tai eläkkeellä. On hyvä, jos on jotakin mistä aloittaa – olipa se vaikkapa jokin muisto omasta lapsuudesta, kuten mummosta, joka opetti, miten käpylehmä tehdään.
Asiantuntijana filosofian maisteri, perinnetutkija Mikko Eronen. Juttu on julkaistu Vivan numerossa 9/2024.
