Se alkoi kummallisena valppautena öisin. Olin liian virittynyt voidakseni nukkua. Kesken unen havahduin siihen, että olenkin valveilla ja tuijotan huoneeseen mitään näkemättä.
Sitten alkoivat kuumat aallot, ne tulivat kuin myrsky. Ensin kutina pallean takana, sitten muutaman kilotonnin räjähdys puhdasta ydinenergiaa ja paineaalto, joka löi silmämuniin asti.
Sitä on vaikea kuvailla. Kääriydyin uskomattomalla vauhdilla villapaidoista ja peittojen alta. Ei mikään kylmyys riittänyt minua viilentämään.
Tavallaan aavistin mistä oli kyse, tavallaan en.
Olin juuri katsonut Ruotsin telkkarista sarjan vaihdevuosista. Siinä riutuneen oloinen keski-ikäinen nainen kertoi omista kokemuksistaan, hän yritti olla pirteä.
Suhtauduin naiseen periaatteessa myönteisesti ja kannustavasti. Mutta en mitenkään voinut samastua häneen ja hänen ongelmiinsa.
Minähän olin nuori, vasta 46.
”Olin astumassa tuonelan virtaan”
Tilanne eskaloitui nopeasti.
Tukkaa lähti päästä, korvat soivat, yöllä sydän teki kummia hyppäyksiä ja tykytyksiä, lonkkaa alkoi kolottaa jo pienin liikunta.
Mutta oli muutakin, oli ollut jo kauan. Todellisuus oli alkanut tuntua epärelevantilta. Mikään ei oikein tuntunut miltään. Kaiken yllä lepäsi epämääräinen tuomion tunne.
Oli niin selvää, mihin kaikki oli viemässä. Olinhan selvästi kuolemassa, olin astumassa tuonelan virtaan.
Oli pakko mennä lääkäriin. Gynekologi vahvisti pahat aavistukseni: vaihdevuodet tietty.
Sain hormonikorvauslääkityksen, mikään muu ei tullut kuuloonkaan. Kotikonstit oli siinä vaiheessa jo moneen kertaan käytetty.
Oli käytetty se, että teeskentelin pärjääväni sosiaalisesti sen kanssa, miten yhtäkkiä käyn tulipunaiseksi ja alan tippua hikeä. Oli käytetty se, mitä vaatteita lisäämällä ja vähentämällä voidaan saavuttaa.
Jo ensimmäinen estrogeeniannos oli valtava helpotus
Sain geeliä. Jo ensimmäinen estrogeeniannos oli valtava helpotus. Silmäni rävähtivät auki, tivolin musiikki alkoi kuulua korvissani, näin yhtäkkiä värejä. Maailma, joka oli ollut koko ajan ympärilläni, kävi taas eläväksi.
En voinut uskoa hyvää onneani: maailmanloppu olikin peruutettu! Monta viikkoa käyskentelin euforisena ympäriinsä ja vannoin, etten enää koskaan ole samalla tavalla onneton.
Ensimmäisenä hävisivät kuumat aallot, ne menivät kuten olivat tulleetkin. Uni alkoi parantua muutamassa viikossa.
Psyykkisen hyvinvoinnin kohentuminen oli välitöntä, en enää möyrinyt samoissa alhoissa. Se sai minut kyseenalaistamaan aiemmat masennuksen puuskani elämässä.
Oliko niissäkin ollut kyse samalla tavalla molekyyleistä ja biologiasta?
Olivatko kaikki tärkeät eksistentialistiset ongelmani olleet pelkkää hölynpölyä?
”Raivo pulppusi minusta kuin tulivuoresta.”
Vaihdevuodet vaativat kehon viestien tarkkaa tulkintaa
Seuraavan vuoden aikana opin, että ei se nyt ihan niin helppoa ollut. Geelin kanssa sai olla aina puljaamassa. Kun sitä oli levittänyt käsivarsiinsa, piti pitää huolta, että kukaan ei koske ihoalueeseen ainakaan tuntiin.
Annostuksen kanssa oli syytä olla tarkkana. Jos geeliä oli yhtään liikaa, aineen vaikutus oli päinvastainen: olo olikin yhtä huono kuin ilman hoitoa, tai pahempi. Ahdistus alkoi painaa ympärillä kuin täyteenpumpattu, kuristava uimarengas. Kuulin verenpaineen kohinan korvissani, kello tikutti sekunteja eteenpäin raskaasti kuin painajaisunessa.
Raivo pulppusi minusta kuin tulivuoresta. Huomasin ajattelevani suhteellisen kamalia ajatuksia melko välinpitämättömänä.
Liian pienen määrän taas opin tunnistamaan aivan tietynlaisesta uupumuksesta, joka saa kiinni kesken päivän. Siitä, että yhtäkkiä toljottaa paikoillaan mykkänä energiaa säästääkseen. On kuin puhelin olisi mennyt virransäästömoodiin. Silloin on toimittava nopeasti, sillä kuuma aalto on vain muutaman päivän päässä.
Vaihdevuodet vaativat kehon viestien tarkkaa kuuntelua ja tulkintaa, ne vaativat asiantuntemusta omasta itsestä. Jos sitä ei ole, se pitää nyt hankkia.
Laastari teki olosta tasaisemman kuin geeli
Helpotti, kun vaihdoin geelistä laastariin, joka mielestäni teki olosta tasaisemman. Sitä ei tarvinnut miettiä koko ajan, kunhan muisti vaihtaa uuteen kaksi kertaa viikossa.
Kehoon laskeutui viimein suhteellinen rauha. Useamman vuoden hormonihoidollisten harharetkien jälkeen olin löytänyt jonkinlaisen tasapainon tilan. Aioin pitää siitä kiinni. Se ei ollut samalla lailla euforinen kuin alkuun, mutta se oli kestävällä pohjalla.
Mutta eivät ongelmat tähän loppuneet, tietenkään. Laastareiden saatavuudessa on nimittäin jatkuvasti ongelmia. Maailmankauppa oli pitkään koronasta häiriintynyt, logistiikkaketjut katkenneet.
Mutta on myös niin, että hormonikorvaustuotteiden maailmanlaajuinen kysyntä on räjähtänyt. Lääketehtaat eivät tahdo pystyä vastaamaan siihen, on syntynyt globaali menopaussibuumi.
Vertaistukea brittiläiseltä palstalta
Jo varhain olin alkanut seurata brittiläisen menopaussiklinikan keskustelupalstaa. Tunnistin sieltä omat oireeni ja myös sen, miten tavallisia ne ovat.
Palstan kokemusasiantuntijanaiset – ladies – olivat äärettömän asiantuntevia. Kärsivällisesti he vastasivat kerta toisensa jälkeen hätääntyneiden märkäkorvien kysymyksiin. Mitä tehdä, kun en pysty nukkumaan öisin. Miksi sydämeni tykyttää iltaisin, olenko kuolemassa.
Miksi olen niin itkuinen, elämästä ei tule mitään. On alkanut olla virtsankarkailua, olenko ainoa. En pysty enää seksiin, enkä halua. En jaksa enää käydä töissä.
Kokemusasiantuntijat viittasivat vastauksissaan brittien menopaussiseuran virallisiin hoitosuosituksiin. Ne ovatkin kattavat, voimme Suomessa vain uneksia sellaisesta.
Mutta silti myös valistuneissa Briteissä – jossa erityiset menopaussiklinikat ovat osa julkista terveydenhoitoa – menopaussioireita hoidetaan usein mielialalääkkein, sekä masennuksena että unettomuutena.
Oireiden kirjo on niin suuri, että ne johtavat yleislääkärin helposti harhaan.
Hormonikorvaushoitoa epäillään myös ideologisista syistä
Ahdinkoon on mielestäni vain yksi oikea vastaus: hormonikorvaushoito.
Hormonikorvaushoitoa epäillään yleisön keskuudessa, mutta myös lääkäreiden. Se yhdistettiin 1990-luvun lopun suurissa väestötutkimuksissa rintasyöpään, mikä lopetti monen boomerin hormonikorvaushoidon seinään.
Nyt tiedetään, että hormonikorvaushoidon vaikutus syöpäriskiin on pienempi kuin esimerkiksi elintapojen vaikutus. Olematon se ei ole, mutta silti vain harvassa tapauksessa haitat ylittävät hyödyt, mikäli oireita on.
Mutta hormonikorvaushoitoon kohdistetut epäilykset eivät johdu vain syövästä. Niillä on myös ideologista taustaa. On syytös siitä, että hormonikorvaushoito on ikuisen nuoruuden tavoittelua, että se on moraalisesti väärin. Naisen vanheneminen on luonnollista, sanotaan. Osin se liittyy feministiseen keskusteluun, jossa naisen vanheneminen on emansipatorista, vapauttavaa. Vaihdevuosissa hän viimein vapautuu miehen hyödykkeestä omaehtoiseksi olennoksi.
Siinä on tiettyä perää. Hormonikorvaushoito kehitettiin aikanaan 1940-luvulla lähinnä siksi, että nainen olisi sen avulla pitempään käyttökelpoinen.
Myös aviomiehet pitävät Premaranista, hormonikorvausvalmistetta mainostettiin.
”Hoidolla oli myös välittömiä kosmeettisia vaikutuksia”
Ymmärrän pointin, oikein hyvinkin. Mutta en silti osaa iloita siitä, miten kuolema laskee kylmän kätensä olalleni.
Sillä vanheneminen on kuolemista, vaikka hitaasti. Ja vielä hitaammin se tapahtuu, jos liimaa alavatsaansa laastarin.
Kun nukuin taas, olin terveempi ja iloisempi ja jaksoin paremmin. Mutta hormonikorvaushoidollani oli myös välittömiä kosmeettisia vaikutuksia. Huomasin, miten iho, joka oli käynyt ohueksi, osin palautui sen myötä.
Estrogeenin tuotannon loppuminen vaikuttaa koko kehoon: iho kuivuu, korvakäytävät kuivuvat, silmät ja limakalvot kuivuvat. Se on vaikutus, jonka moni huomaa: intiimi elämä parisuhteessa voi käydä vaikeaksi tai mahdottomaksi. Monelle tulee ero, kun menopaussi pistää tilanteen uusiksi. Herää kysymyksiä, kun toisen ilo tapahtuu toisen epämukavuuden kustannuksella.
Ongelma ei ole pelkästään laitteistossa, se on myös päässä. Tulee haluttomuutta, joka on laadultaan psyykkistä. Sen voi nähdä ongelmana tai sitten ei.
Brittien hoitokäytännössä vaivaan määrätään tilkkanen testosteronia, aivan erityistä naisille suunnattua valmistetta. Sellaista ei pidetä perusteltuna Suomessa. Tuntuu siltä, että ketään ei oikeastaan kiinnosta: nämähän ovat vain niitä naisten juttuja. Mutta ehkä kannattaisi. Sillä Briteissä vaihdevuodet nähdään merkittävänä työvoimapoliittisena ongelmana. Parlamentin komitean selvityksen mukaan naispuolisesta työvoimasta lähes neljä prosenttia jää pois työstä vaihdevuosioireilun takia, ja joka kolmas pitää vapaata selvitäkseen menopaussioireistaan.
Monet ovat silloin uransa huipulla. En keksi yhtään syytä, miksi näin ei tapahtuisi meilläkin.
”Vaihdevuodet tulevat yllätyksenä jokaiselle sukupolvelle”
Se alkoi vain neljä vuotta sitten, mutta tuskin enää muistan, kuka olin ennen vaihdevuosia. Matka on ollut niin pitkä.
Näin jälkeenpäin on helppo nähdä, miten ihminen pahaa aavistamatta astuu keski-ikään. Se on kuin vuori, jonka huipun on huomaamatta saavuttanut. Yhtäkkiä lasku on alkanut.
Estrogeenin autuaaksi tekevässä vaikutuksessa on tuskin monelle mitään uutta. Mutta minulle se on ihmelääke, josta en aiemmin tiennyt juuri mitään.
Sillä on niin, että jokaiselle naissukupolvelle vaihdevuodet tulevat yllätyksenä: on mahdotonta samastua ongelmiin, joita itsellä ei vielä ole. Sitä paitsi nuorisolla on tapana ajatella, että vanheneminen on lopulta henkilön oma vika: mitäs on vanha.
Nyt me sukupolvi äksäläiset olemme tulleet rytinällä vaihdevuosiin, ja sen kyllä huomaa.
Siksi menopaussista puhutaan taas. Siksi minäkin otan nyt sulkakynäni ja kirjoitan teille nämä rivit, jos vaikka jollain toisillakin olisi ollut tällaista.
Ja se, ystävät hyvät, tapahtuu hormonilaastarin voimin.
