Katri: En saanut lapsena kotoa terveen riidan mallia. Kasvoin kuopuksena perheessä, jossa ei opetettu, miten riidellä rakentavasti. Sen vuoksi olen pelännyt konflikteja lähes koko ikäni.
Meitä lapsia oli kaksi. Minua vanhempi sisko oli voimakastahtoinen. Hän oli perheen prinsessa. Kun meille tuli keskinäisiä riitoja, hän jyräsi minut. Minusta tuli jollakin tavalla näkymätön.
Vanhempani kannustivat siihen, että lapset eivät tappelisi. He sanoivat, että tytöt, älkää nyt riidelkö. Minä olin aina se taipuvainen ja kiltti tyttö.
Nyt jälkikäteen ajattelen, että vanhempiemme olisi pitänyt puuttua asiaan eri tavalla. Heidän olisi pitänyt opettaa meille lapsille, miten riidellään ja miten sovitaan.
Ratkaisukeskeinen terapeutti Jenni Kiviniemi: Olet oikeassa siinä, että aikuisten tulisi opettaa lapsille rakentavan riitelyn mallia. Sen sijaan, että kielletään tappelemasta, olisi tärkeä opettaa lapsia keskustelemaan asiallisesti ongelmista.
Lapsen pitäisi oppia puhumaan, kuuntelemaan, ilmaisemaan mielipiteitään ja rajojaan sekä pyytämään anteeksi. Tämän kaiken tulisi tapahtua ilman, että lasta haukutaan tai alistetaan tai hänelle huudetaan, jolloin hän joutuu pelon vuoksi luopumaan omista mielipiteistään.
Kuvaamasi kokemukset voivat todellakin heijastua pitkälle aikuisuuteen.
Vaikeneminen oli lapsena keino selviytyä
Katri: Opin sen sijaan välttelemään kaikenlaisia konflikteja. Pidin suuni kiinni. Nieleskelin silloinkin, kun olisi tehnyt mieli sanoa ääneen, että joku toinen toimi mielestäni väärin.
Ymmärsin vasta aikuisena, että myöskään vanhempani eivät osanneet riidellä terveellä tavalla.
Vanhempani olivat hyvin riippuvaisia toisistaan. He olivat niitä pariskuntia, jotka käyvät lenkillä samanlaiset tuulipuvut päällään.
He silti myös riitelivät. Heidän riitansa olivat lapsen kannalta ihan hirveitä tilanteita. Heräsimme siskoni kanssa keskellä yötä vanhempien äänekkääseen huutoon. Se oli pelottavaa.
Vanhempien tappelu saattoi kestää päiväkausia. Lopulta se muuttui mykkäkouluksi ja sitten raukesi itsestään, ilman selvittelyjä.
Jenni: Konfliktien välttely oli ehkä ainoa keinosi selviytyä vaikeista tilanteista. On tervettä, että sinun olisi tehnyt mieli sanoa ääneen, kun joku toimi väärin.
Vanhempiesi riitelyssä oli henkisen väkivallan piirteitä, joiden kohteeksi jouduit. Lasten kohtelu kuvaamallasi tavalla ei ole hyväksyttävää.
Riitojen selvittämättä jättäminen on huono esimerkki siitä, miten vakavia tilanteita vain lakaistaan maton alle odottamaan seuraavaa räjähdystä.
Lue myös Kotiliesi.fi: Opettele sanomaan ei – kouluttaja lopetti toisten miellyttämisen ja havaitsi, että elämä on selkeämpää ja onnellisempaa
”Sanoin kyllä, kun olisi pitänyt sanoa ei”
Katri: Vanhempieni riidat jättivät minuun turvattomuuden tunteen. Se loi erinomaisen kasvualustan sille, miksi itse rupesin välttelemään riitoja.
Kouluaikoina en muista riidelleeni yhdenkään koulukaverini kanssa. Väistelin viimeiseen saakka erimielisyyksiä, koska en uskaltanut – enkä myöskään osannut riidellä.
Lapsena ja nuorena ajatus riitatilanteeseen joutumisesta nosti minussa syyllisyyden tunteita. Ajattelin, että jo sanaharkka oli minun syytäni. Koin olevani vääränlainen.
Aina ennen riidan puhkeamista muistin äidin sanat: ”Ei sinun sovi riidellä. Sinun pitää olla kiltti ja tehdä aina, mitä sinulta pyydetään.”
Minun piti sanoa ”kyllä” silloinkin, kun olisi pitänyt sanoa ”ei”. Tämä on kulkenut mukanani lähes koko aikuiselämäni ajan.
Jenni: Turvallisuus on yksi perustarpeistamme. Sen vuoksi teemme usein melkein mitä vain, ettei meidän tarvitsisi kokea turvattomuutta.
Syyllisyyden tunteesi tuli ikään kuin tarkistamaan tilanteen ja muistuttamaan, että toimit varmasti oikein, eli äitisi ohjeistamalla tavalla.
Ylikiltteys on ollut sinuun jo pienenä iskostettu malli toimia hankalissa tilanteissa. Ei ihme, että ein sanominen on ollut sinulle vaikeaa. Tämä ei ole sinussa oleva vika, vaan tapa reagoida ja toimia, kuten sinua neuvottiin jo pienestä pitäen.
© Tinka Lindroth
”Parisuhteessa kiltteyttäni käytettiin hyväksi”
Katri: Nuoruuden poikaystäväni oli ensimmäinen, joka sanoi minulle, että riiteleminen kuuluu elämään. Se oli minusta ihan kammottavaa puhetta.
Hänen kotonaan osattiin riidellä, pyytää anteeksi, sopia ja mennä eteenpäin. En vielä tuolloin ymmärtänyt sitä.
Ajauduin myöhemmin parisuhteeseen, jossa kiltteyttäni käytettiin hyväksi. Saatoin passata mieheni sukulaisia ja laittaa heille kolmen ruokalajin illallisia, vaikka en olisi halunnut tehdä niin.
En osannut vetää omia rajoja. En myöskään uskaltanut tuoda julki toiveitani ja tarpeitani.
Asuimme miehen kanssa eri osoitteissa. Jos minua loukkasi jokin asia, laitoin siitä miehelle tekstarin. En uskaltanut ottaa asiaa puheeksi kasvotusten.
Lopulta parisuhde päättyi miehen väkivaltaisuuden vuoksi.
Jenni: Poikaystäväsi perhe toimi päinvastaisella tavalla kuin omasi. Ei ihme, että se herätti sinussa hämmennystä.
Kun on opetettu oikein kiltiksi eikä ole saanut opetella asettamaan turvallisesti omia rajoja, joutuu ne usein oppimaan kantapään kautta.
Kuka oikeasti olen? Mitä tarvitsen ja mitä en? Mihin suostun ja mihin en? Nämä ovat oikeasti tärkeitä kysymyksiä.
Ei ole väärin, että kerroit miehellesi tekstiviestillä, mikä sinua loukkasi. Se on jopa suositeltavaa väkivaltaisissa suhteissa. On hyvä kuulla, että tuo suhde päättyi.
”Havahduin siihen, että voin opetella riitelemään turvallisesti”
Katri: Ajattelen nyt, että olen ollut rakkauden ja hyväksynnän kerjäläinen. Suurin pelkoni on aina ollut hylätyksi tuleminen.
Sitä tunsin jo lapsena. Äiti uhkaili sanomalla, että jos en ole kiltisti, hän lähtee ja jättää meidät.
Aloin kuitenkin jossakin vaiheessa havahtua siihen, että voin opetella riitelemään turvallisesti. Luin psykologista kirjallisuutta terveistä rajoista ja rohkeudesta olla rehellinen itselle.
Sain harjoitella näitä taitoja toisessa parisuhteessani. Kykenin vetämään rajoja siihen, mikä minulle käy ja mikä ei. Pystyin myös ilmaisemaan puolisolle selkeästi, mitä halusin ja toivoin.
Valitettavasti hän ei osannut ottaa niitä vastaan. Erosimme myöhemmin. Se oli silti minun kasvuni kannalta tärkeä ihmissuhde ja vaihe elämässäni.
Jenni: Me kaikki tarvitsemme rakkautta ja hyväksyntää. Hylätyksi tulemisen pelko on hyvin yleinen pelko, koska meillä on tarve kuulua ”laumaan”.
Äitisi teki väärin uhkailemalla jättää sinut. Ehkä hänellä ei ollut tuolloin muita keinoja. Silti se on aiheuttanut kohtuutonta pelkoa sinussa – lapsessa, joka oli riippuvainen vanhemmastaan.
On upea kuulla, että aloit hankkia tietoa rajoista ja että myös uskalsit harjoitella niitä parisuhteessasi.
Osoitit suurta rakkautta itseäsi kohtaan lähtemällä suhteesta, jossa sinua, rajojasi ja tarpeitasi ei osattu kunnioittaa.
”Nyt aion kertoa töissä rehellisesti mielipiteeni”
Katri: Koen, että olen edistynyt itseni kanssa. Olen saanut opetella terveiden rajojen vetoa myös töissä ja ystävyyssuhteissani.
Töissä en ole aiemmin osannut olla rakentavasti eri mieltä tai kyetä ilmaisemaan, jos olen halunnut muutoksia. Nyt minulla on alkamassa uusi työkuvio, jossa aion uskaltaa kertoa rehellisesti mielipiteeni.
Ajattelen, että en ole vastuussa muiden reaktioista.
Olin hiljattain kipeänä. Laitoin siitä postauksen Facebookiin. Hämmästelin sitä, miten muutama läheinen ystävä vastasi pelkällä pikaisia paranemisia -kommentilla. Olisin toivonut, että he olisivat edes kysyneet, tarvitsenko apua. Etenkin, kun itse olen ollut aina valmis auttamaan heitä.
Jenni: Olet todellakin edistynyt, se on selkeästi kuultavissa. Ole ylpeä itsestäsi ja muutoksesta, joka ei takuulla ole ollut helpoin mahdollinen.
Kuten sanoit, et ole vastuussa muiden reaktioista. Et selvästikään halua kenellekään pahaa, kun pidät nyt huolta muiden lisäksi myös itsestäsi. Joskus tämä vaatii sen, että joku pettyy tai pahoittaa mielensä.
Olet saanut nyt huomata, että auttaminen ei ole aina vastavuoroista. Se voi auttaa sinua kohdistamaan aiempaa enemmän huolenpitoa sinua itseäsi kohtaan.
”Asioiden nieleskely on epäreilua myös toista kohtaan”
Katri: Pelkään jossain määrin edelleen riitoja. Se ei kuitenkaan enää kahlitse tai pienennä minua samalla tavalla kuin aiemmin.
Arvostan nyt enemmän itseäni. En enää välitä niin paljon siitä, tykätäänkö minusta vai ei, jos pidän puoliani.
Olen myös tajunnut, että riidan pelossa asioiden nieleskely on epäreilua toista osapuolta kohtaan. Toinen ei voi olettaa tai kykene lukemaan heikkoja signaaleja.
Opettelen myös itsemyötätuntoa. Viestini nuoremmalle itselleni on se, että sano ylpeästi sanottavasi. Uskon, että opin vielä riitelemään ilman tarvetta kerjätä hyväksyntää.
Jenni: On luonnollista, että menneisyyden kaiut vaikuttavat yhä. Siitä huolimatta olet mennyt hurjasti eteenpäin.
Itsensä arvostaminen, omien puolien pitäminen ja itsemyötätunto ovat kuin kultaista balsamia kipeille haavoille. Osaat nyt antaa sitä itsellesi.
On totta, että jos emme sano ääneen, mitä oikeasti ajattelemme, emme kunnioita toisia. Tämä tieto auttaa olemaan enemmän totta itselle ja muille.
Viestisi nuoremmalle sinulle on kaunis. Kun sanoitat ääneen sen, mihin uskot itsessäsi, vahvistat entisestään reittiä, joka vie sinut lopulta perille.
Jenni Kiviniemen vinkit:
1. Tunnista ja nimeä vaikea tunne, kuten syyllisyys. Lohduta tunnetta kertomalla itsellesi, että olet turvassa, ei ole hätää. Nimeä sen jälkeen vähintään yksi järkevä syy, miksi et aio enää toimia tuon tunteen mukaan.
2. Ajattele, että kiltteytesi on supervoimasi. Rajojen asettaminen voi olla helpompaa, kun mietit, että ilman selkeitä rajoja tuo kaunis piirteesi ei pysy hengissä.
3. Pysähdy tarkastelemaan, ihailemaan ja kiittämään itseäsi kaikista asioista, joissa olet jo onnistunut ja edistynyt. Se kannustaa jatkamaan ja nostaa itsearvostustasi.
Auttoivatko neuvot?
Katri: Tunteen lohduttaminen kuulostaa hyvältä ajatukselta. Pitää testata. Jäin miettimään ajatusta, että kiltteys olisikin supervoima – ehkä tosiaan!
Auttajana ratkaisukeskeinen terapeutti Jenni Kiviniemi.
© Hanna Laatikainen
Annan Terapeutti tukena -juttusarjassa ammattilaiset perehtyvät lukijoiden ihmissuhdeongelmiin ja antavat avaimia itsetutkiskeluun.
Tällä kertaa haastateltavan tukena on ratkaisukeskeinen terapeutti Jenni Kiviniemi.
Toivoisitko, että asiantuntija perehtyisi tilanteeseesi ja antaisi kommenttinsa ja vinkkinsä? Haastattelun saat antaa nimettömänä. Kirjoita ongelmastasi osoitteeseen anlukija@otava.fi.
