Supervoimani on, etten paljoa taakseni katsele”, julkkisnainen sanoo haastattelussa. Repliikki tuntuu minusta hyvin hämmentävältä. Millaista olisi, jos pystyisi jättämään menneisyyden taakseen ja porhaltamaan itsevarmana eteenpäin?
Minä en nimittäin pysty. Mietin päivittäin niin omaa kuin sukulaisteni menneisyyttä. Harrastan historiaa, rakastan vanhojen naistenlehtien lukemista. Katselen netistä kuvia lapsuuden tuotteista, kuten Trip-tetroista ja viilipurkeista. Valmistuin aikoinaan maisteriksi taidehistoriasta. Matkoilla pitää päästä aina museoihin, ja vietän liikaa aikaa kirpputoreilla.
Yhteiskunta suhtautuu muisteluun kahtiajakoisesti: nostalgiaan taipuvaisia pidetään usein vähän säälittävinä. Mitä hyötyä on haikailla menneitä aikoja, koska ne eivät ikinä palaa, sanovat järkityypit.
Toisaalta nostalgian avulla myydään mitä erilaisimpia tuotteita. Suomalainen elintarviketeollisuus nojaa vahvasti nostalgiaan, niihin aikoihin, kun lehmät vietiin metsään laiduntamaan ja kanat tepastelivat vapaina kuin taivaan linnut.
Lue myös: Tälle vuosikymmenelle suomalaisnaiset haluaisivat palata: ”Kaikki oli silloin yksinkertaisempaa”
Alun perin nostalgia tarkoitti sairautta
Nostalginen kaiho voi kohdistua sekä aikakausiin, jolloin ei ole itse elänyt, että omaan menneisyyteen. Murrosikäisenä innostuin kovasti 1960-luvusta, kun sukulaiseni lahjoitti minulle lp-levynsä siirryttyään ensimmäisten joukossa cd-aikakaudelle. Hurahdin täysillä Beatlesin musiikkiin, sitten 1960-luvun vaatteisiin. Tuohon aikaan vintage ei ollut muotia ja vaatteita sai kirppiksiltä pilkkahintaan. Mutta miksi, oi miksi ei ollut keksitty aikakonetta, jotta olisin voinut mennä Beatlesin konserttiin sonnustautuneena Mary Quant -tyyliseen minimekkoon?
Olin selvästi sairastunut nostalgiaan – alun perin, 1800-luvulla, nostalgia tarkoitti nimenomaan psykiatrista sairautta. Tauti iski esimerkiksi rintamalla sotilaisiin, jotka kaipasivat kotiin. Normaalien mielentilojen diagnosointi siis ei ole vain oman aikamme ilmiö. Historiantutkija Agnes Arnold-Forster Edinburghin yliopistosta kertoo teoksessaan Nostalgia – A History of a Dangerous Emotion (Picador, 2024), että moni nostalgiaan sairastunut koki ihmeparantumisen palattuaan kotiin. Vuosikymmenten kuluessa sekä käsitys ihmisen psyykestä että nostalgiasta muuttui, eikä nostalgiaa enää pidetty sairautena, vaan sana alkoi tarkoittaa kaihonsuloista tunnetilaa. Nostalgiaan voi sisältyä kaipausta ja katumusta. Nostalginen tuntemus voi olla myönteinen, kielteinen tai molempia sekaisin.
Nykyään nostalgiaan suhtaudutaan usein halveksuen: tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee, toteaa suomalainen sananlasku. Totta on, että vääränlainen nostalgiassa piehtaroiminen voi olla haitallista. Kaikki tuntevat vanhan ihmisen, joka jaksaa märistä siitä, miten ennen kaikki oli paremmin, kouluun hiihdettiin kesälläkin ja ruumiillinen kuritus teki lapsista kunnon kansalaisia. Kaikki vahingollisesta menneisyyden kaipuusta kärsivät eivät tietenkään ole vanhoja. Nuori ihminen saattaa kaivata vaikkapa päättynyttä parisuhdetta niin, ettei uusi suhde ole mahdollinen.
Lue myös: ”Voitko soittaa, mulla on saldo lopussa?” 16 asiaa, jotka vain ysärillä kasvaneet voivat ymmärtää
Välillä kaipaan mennyttä niin, että itkettää
Välillä mietin itsekin, onko kaipuuni menneisyyteen ihan tervettä. Taannoin pyöräilin mummolani ohi ja purskahdin itkuun. Olisin niin hirveästi halunnut mennä alaovesta ja nähdä mummin ilahtuneen ilmeen. Olisimme istuneet keittiönpöydän ääressä, ja olisin saanut taas tuntea sitä turvaa, jota voi tuntea vain rakastavien isovanhempien seurassa. Poljin ja itkin ja ajattelin epätoivoissani, että miksi en saanut edes kerran vielä mennä mummolaan juomaan kahvia mummin kanssa!
Nostalgia-sana on johdettu 1600-luvulla kreikan sanoista nostos eli paluu ja algos eli tuskallinen. Palaaminen lapsuuden paikkoihin voi tehdä kipeää, sillä kaikki muuttuu, kun aikaa kuluu.
Käyn välillä katsomassa omaa lapsuudenkotiani. Talo on sama, mutta kaikki ympärillä on muuttunut, suuret kuuset on kaadettu pihasta, samoin lapsuuden kiipeilypuu. Ympäriltä on purettu taloja, jotka muistan hyvin. Ihmisetkin ovat muuttuneet, oma äitini on nyt isoäiti ja lapseni aikuisia. Kun palaan lapsuuden paikoille, ajan kulumista on vaikea käsittää. Vastahan minä istuin omenapuun alla tuoreena ylioppilaana pikkusisko sylissäni, ja nyt olemme keski-ikäisiä koko sisaruskatras. Mihin päivät ovat huvenneet?
Lue myös Kotiliesi.fi: Syötiinkö teillä näitä? Kotilieden nostalgisimmat reseptit, jotka vievät suoraan lapsuuden makumuistoihin
Aika todella kultaa muistot
Menneisyyden kaipaaminen tekee kipeää, koska emme voi palata ajassa taaksepäin, eikä ajan kulumista voi pysäyttää. Kipeimmältä tuntuu tietysti se, että ihmiselämä on rajallinen, vaikka nuorena kuvittelee, että aikaa on loputtomiin.
Ajan kuluminen tuntuu sitä raastavammalta, mitä enemmän tulee ikää. Parikymppisenä en voinut ymmärtää sukulaistätejä, jotka muistelivat haikeina jälkeläistensä pikkulapsiaikoja. Nyt olen itse samanlainen. Tietenkin lapseni ovat ihania myös aikuisina, mutta välillä olen vähällä itkeä ikävästä, kun muistelen, millaisia he olivat pienenä.
Aika tuntuu kultaavan muistot erityisen tehokkaasti, mitä pikkulapsiaikaan tulee: en enää muista, miten raskasta elämä välillä oli. Sama pätee kuulemma nostalgiaan yleisemminkin, ihmisellä on taipumus muistaa enemmän mukavia kuin kurjia asioita: aika todella kultaa muistot.
Miksi aikuiset haluavat pitkittää teini-ikää?
Psykologien mukaan mukavien asioiden muisteleminen on hyväksi mielenterveydelle. Toisaalta varhaiset psykoanalyytikot puhuivat nostomaniasta, joka tarkoitti sitä, että nostalgiasta tulee pakkomielle. Analyytikkojen mielestä nostalgiassa piehtaroiva ihminen halusi palata kohtuun, ja se tarkoitti tietysti, että ihminen ei pystynyt kasvamaan kunnolla aikuiseksi.
Tämä saa miettimään oman aikamme kidult-ilmiötä. Termi on johdettu sanoista kid ja adult, ja se tarkoittaa sitä, että lapsuutta ja teini-ikää halutaan jatkaa vielä kolmikymppisinä. Aikuiset ostavat nyt leikkikaluja itselleen. Yhdysvalloissa aikuisille myydään miljardien dollarien edestä pehmoleluja vuosittain. Lego valmistaa aikuisille suunnattuja pakkauksia: Frendit-legopakkaus yhdistää sekä legopalikoihin että suosittuun tv-sarjaan kohdistuvan nostalgian näppärästi.
En ole itsekään immuuni ilmiölle, sillä haluaisin kovasti samanlaisen Ressu-pehmolelun, joka minulla oli lapsena. Niin haluaa moni muukin, Ressut katoavat nettikirppiksiltä silmänräpäyksessä.
Mummon muusi myy, Pinkki-jäätelö ei unohdu
Nostalgia on suosittu ja tehokas keino mitä erilaisimpien tuotteiden markkinoinnissa. Mummon muusi -perunamuusijauhetta myytiin jo omassa lapsuudessani – paketin kyljessä on edelleen kuva samasta mummosta kuin tuolloin. Moni kaipaa lapsuuden elintarvikkeita ja varsinkin makeisia.
Myös jäätelöt jäävät mieleen. Muistan lapsuudesta etenkin Pinkki-jäätelöpuikon, koska se oli niin erityinen. Kuorrute oli tuotteen nimen mukaisesti vaaleanpunaista, ja siinä oli rakeita, jotka poksahtelivat suussa. Puutikkuun oli painettu ennätys, joka tuli näkyviin vasta kun jäätelö oli syöty. Pinkki muistuttaa varhaismurrosiästä, kun maleksimme ystäväni kanssa kaupalle ostamaan jäätelöä ja aikaa oli tuhlattavaksi asti.
Kun muistelen vaaleanpunaista jäätelöpuikkoa, tajuan, että omalla kohdallani nostalgiaa on eri laatuja. On nostalgiaa, joka tekee kipeää, kuten kaipuu mummolaan tai omien lasteni pikkulapsiaikoihin. Ja on nostalgiaa, joka on ihanaa.
On myös nostalgiaa, joka yhdistää tuskan ja mielihyvän. Viime aikoina olen ajatellut paljon opiskeluaikojani 1990-luvulla, ehkä siksi, että esikoiseni on nyt 21-vuotias opiskelija. Yritän miettiä, katsonko aikakautta ruusunpunaisten linssien läpi vain siksi, että olin silloin nuori. Lamasta huolimatta 1990-luvussa oli toiveikkuutta, joka nykyajasta puuttuu: Berliinin muuri murtui 1989, Neuvostoliitto kaatui ja Suomi liittyi kansanäänestyksellä Euroopan unioniin. Onko ihme, jos 1990-luku tuntuu ihanalta ajalta?
Lue myös Kotiliesi.fi: 1970-luvun sisustustyylissä enemmän oli enemmän – lopputuloksena ihanaa väri-ilottelua vai karmeaa kakofoniaa?
Onko nostalgia konservatiivista?
Nostalgiaa kritisoidaan usein myös sen takia, että se nähdään konservatiivisena, muutosvastaisena. Ihmisillä on tapana romantisoida menneitä aikoja, ja tämä vaikuttaa myös politiikkaan. Tutkimusprofessori Antto Vihma analysoi teoksessaan Nostalgia – teoria ja käytäntö (Teos, 2021) miten nostalgia on vaikuttanut niin Trumpin menestykseen kuin Brexitin toteutumiseen. Sekä Yhdysvalloissa että Britanniassa kaivataan menneisyyttä, jota ei ole koskaan ollutkaan.
Sama linja näkyy Suomessa: kuvitellussa menneisyydessä ihmisillä oli hyvät käytöstavat, oli kaksi sukupuolta, kouluissa ei riehuttu ja oltiin kiitollisia, jos lautasella oli lihaa. Vihma muistuttaa, että nostalgiaa esiintyy myös vasemmiston piirissä. Tunnistan tämän itsessäni: ihailen 1900-luvun alun työväenliikettä, vaikka olenkin tietoinen, että osa viehätyksestä on peräisin taitavasta tarinankerronnasta.
Historian vääristely on häiritsevää nostalgian harjoittamisessa
Oma taipumukseni nostalgiaan hävettää monella tasolla. En halua, että minua pidetään lapsellisena, eikä varsinkaan konservatiivina. Joillekin nostalgia on keino toteuttaa vanhoillisia asenteitaan käytännössä.
Muutama vuosi sitten media oli täynnä juttuja tradwife-naisista, jotka haluavat elää 1940–1950-luvun tavalla. Tradwife-naiset paitsi pukeutuvat ihailemansa aikakauden tyyliin, myös elävät vanhoillisten sääntöjen mukaan. Heidän mielestään miehen kuuluu käydä töissä ja vaimon hoitaa kotia.
Ilmiöön liittyy seikka, joka nostalgian harjoittamisessa häiritsee minua erityisesti: historian vääristely. Jotkut menneiden aikojen haikailijat tuntuvat kuvittelevan, että Suomessakin on joskus ollut samanlainen kotirouvakulttuuri kuin Saksassa, vaikka Suomessa naiset ovat aina käyneet töissä ja kotirouva-arki on ollut harvojen hupia.
Intoni 1960-lukua kohtaan sopi erityisen hyvin teini-ikään, koska silloin en tiennyt aikakaudesta tarpeeksi. Kuvittelin, että yhdysvaltalaiset hipit elivät ihanaa elämää, vaikka tosiasiassa hippiliikkeeseen kuului paljon seksuaalista väkivaltaa ja päihdeongelmia. En tullut ajatelleeksi sitäkään, että halveksitut keskiluokkaiset vanhemmat rahoittivat hippinuorten vapaan elämän.
Toisaalta, vaikka viisikymppisenä tiedän enemmän, saatan edelleen lipsua ihannoimaan menneitä aikoja. Ymmärrän jopa tradwife-naisia: kun oma aikakausi tuntuu vieraalta ja olo on ulkopuolinen, on suuri kiusaus kuvitella, että olisi sopinut paremmin johonkin menneeseen aikakauteen.
Ehkä kaikki ovat lopulta joissain asioissa nostalgisia. Sama julkkisnainen, joka julistaa haastattelussa, ettei katsele taaksepäin, kertoo säästäneensä kaikki mieheltään saamansa rakkauskirjeet.
Juttu on julkaistu Annassa 33/2024.
