Annassa 39/2024 Saara Cantellin kirjoittaman jatkokertomuksen ’Kelttiläinen risti’ osasta 7/8 oli jäänyt puuttumaan osa tekstistä. Julkaisemme tässä osan kokonaisuudessaan.
Asuntooni tunkeutunut nainen on työntänyt minut eteisen seinää vasten. Lipaston kulma painaa kipeästi lantiotani, mutta hädin tuskin tunnen sitä. Koko huomioni on kiinnittynyt leveään veitseen, jota tunkeutuja pitelee kaulallani.
Naisen kasvot ovat vain muutaman senttimetrin päästä omistani. Mustaksi värjätty tukka roikkuu toisen silmän päällä ja poskille levitetyn liian vaalean meikkivoiteen alta erottuu aknen jättämiä arpia. Pupillit ovat suurentuneet niin, että ne peittävät lähes koko iiriksen. On mahdotonta sanoa, minkä väriset hänen silmänsä ovat. Juuri ennen kuin nainen alkaa puhua, tunnistan hänet. Edellisen kerran, kun kohtasin nämä samat kasvot, ne olivat melkein yhtä lähellä kuin nyt. Mutta silloin näin ne vain osittain ja tietokoneen ruudulta. Nainen on etäasiakkaani tytär, hän, joka katkaisi Zoom-yhteyden. Koulusurmaa suunnitelleen pojan sisko.
”Saatanan huora”, hän sihisee nyt. ”Sä oot tuhonnut meidän perheen!”
”Mitä tarkoitat?” kysyn, vaikka arvelenkin tietäväni vastauksen. Ääneni kuulostaa vieraalta omissa korvissani, värisevältä ja pelokkaalta.
”Niinku et muka tietäis!” Nuori nainen liu’uttaa veistä kaulaani vasten. Sen terä vetää ihoon viiltohaavan, joka kirpaisee samalla tavoin kuin paperin reunan sormenpäähän leikkaama haava. Kaulavaltimo, ajattelen paniikissa. Missä kohden kaulaa kaulavaltimo oikein kulkee ja kuinka syvällä? Pystyykö hän katkaisemaan kaulavaltimoni?
Pelko saa jalkani tärisemään. Yritän painaa reidet seinää vasten. Minulla ei ole varaa romahtaa nyt. Ei fyysisesti eikä henkisesti. Samalla kun yritän saada hervottomaksi käyneitä alaraajojani hallintaan, koen omituisen itsestäni irtautumisen tunteen. Kuin osa minuuttani siirtyisi kehoni ulkopuolelle, katselemaan tätä järjetöntä tilannetta sivusta. Tärkeintä on pysyä rauhallisena, tuo erillinen tarkkailija-Tuuli sanoo minulle nyt. Et saa näyttää, että pelkäät!
”Mä en ihan oikeasti tiedä”, vakuutan uhkaajalleni. Hyvä, kannustaa ulkopuolinen minäni, ääni kuulostaa nyt paljon normaalimmalta!
”Sä tuhosit meidän perheen!” nainen huutaa. ”Vitun kyylä menit puhumaan poliisille ja ne pidätti Leevin! Ja äiti joutu sairaalaan! Se on kaikki sun vika! Mä tuhoan sut samalla tavalla kun sä tuhosit meidät!”
”Mä olen pahoillani”, sanon. ”Mitä sä haluat, että mä teen?”
”Et sä voi tehdä mitään! Paitsi kärsiä, senkin saatanan paska!”
”Haluatko sä rahaa?” kysyn epätoivoissani. ”Mä voin antaa sulle rahaa, voin siirtää mun tililtä –”
Nainen nauraa. Nauru on kimeää ja ilotonta, mutta muuttaa, kummallista kyllä, silti hänen kasvonsa normaalimmiksi. Hetken aikaa pystyn näkemään, kuinka kaunis hän on. Kuinka kaunis hän voisi olla.
”Luuletsä, että voit ostaa mut! Luuletsä helvetin noita että –” Sitten hän keskeyttää lauseensa äkisti ja katsoo minua.
”Eikun joo”, tunkeilijani sanoo kuin itsensäkin yllättäen. ”Joo, mä haluan sun rahat! Kaikki sun rahat!”
Nyökkään – ja lopetan liikkeen saman tien tuntiessani veitsen terän pureutuvan kaulaani.
”Okei, hyvä, okei”, minä sanon nopeasti. Niin nopeasti, että sanat takertuvat toisiinsa yhdeksi säälittäväksi soperrukseksi: okeihhväkei. Vedän varovasti henkeä rauhoittaakseni itseni ja kysyn sitten: ”Mikä sun nimesi on?”
”Vittuuks se sulle kuuluu!”
”Mä tarvitsen sen tilisiirtoa varten”, muistutan, toivoakseni lempeällä äänellä. Yritän myös pitää katsekontaktin, vaikka se onkin vaikeaa. En tunne huumeita tarpeeksi tietääkseni, minkä aineen vaikutuksen alainen minua uhkaileva nuori nainen on. Mutta sen ymmärrän, että mitä ikinä hän onkaan vetänyt, tekee se hänen käytöksestään täysin arvaamattoman.
”Ella”, hän sanoo tuijotettuaan minua aikansa.
”Okei Ella”, minä sanon. ”Jos sä päästät mut tästä, voidaan mennä olohuoneeseen, missä mun läppäri on, niin saan siirrettyä rahat sulle.”
Ella epäröi muutaman sekunnin, kunnes viimein irrottaa veitsen kaulaltani ja astuu askeleen taaksepäin.
”Turha kuvitella, että pystyt tekemään mitään!” hän sanoo. ”Mä leikkaan sulta nenän ja korvat ja silvon sun kasvot, jos yrität mitään!”
Uhkauksen konkreettisuus tekee siitä erityisen karmivan. Tunnen pahoinvoinnin vellovan vatsassani, kun lähden hitaasti kävelemään kohti olohuonetta. Ella seuraa tiivisti perässäni, käsi olkapäätäni puristaen.
”Et tee mitään muuta kuin siirrät ne rahat, kuuletko?” hän sähisee takanani. ”Ja sitten mä tapan sut!”
En ala väittelemään sanojen järjettömyydestä. Miksi ihmeessä minä lahjoittaisin hänelle rahani, jos hän aikoo joka tapauksessa tappaa minut? Nyt ei ole loogisen kiistelyn aika. Sen sijaan mietin kuumeisesti mahdollisuuksiani. Avun huutaminen on poissuljettu vaihtoehto. Vaikka joku kuulisikin minut, ehtisi hullu vieraani toteuttaa silpomisensa ennen kuin kukaan tulisi paikalle. Enkä sitä paitsi pääsisi edes avaamaan ovea. Ei, minun pitäisi jotenkin saada lyötyä veitsi pois hänen kädestään. Mutta miten? Onnistuisiko se tietokoneellani? Pystyisinkö yllättämään hänet? Katseeni kiertää kuumeisesti olohuonetta etsien muita mahdollisia aseita. Ja silloin kännykkäni soi. Kurottaudun vaistomaisesti kohti pöytää, jolle olen puhelimen laskenut, mutta Ella ehtii ensin.
”Kuka on Alina?” hän kysyy.
”Mun tyttäreni”, vastaan. Ja lisään epätoivoisena: ”Mun on pakko vastata, se tulee muuten epäluuloiseksi ja tulee tänne.”
Olen varma, ettei Ella osta väitettäni. Mutta hän tarttuu vasempaan käteeni ja painaa sen vasten pöytää.
”Yksikin väärä sana, niin mä leikkaan sulta sormet irti”, Ella sanoo ojentaessaan kännykkäni minulle.
Katson leveää veistä, jonka hän on nostanut iskuvalmiuteen käteni yläpuolelle ja muistan äkkiä, miksi sitä kutsutaan. Veitsi on lihakirves. Työkalu, jolla teurastajat irrottavat lihanpalaset eläinten ruhosta. Hetken verran pystyn kuvittelemaan, miten sormeni naksahtavat katki ja vierivät verisinä nakkeina pitkin pöytää. Minua pyörryttää.
”No, vastaa!” Ella huutaa.
Vien puhelimen korvalleni vapaalla oikealla kädellä ja yritän saada itseni rauhoittumaan. Tämä on minun tilaisuuteni, ainoa mahdollisuus. Painan vihreää luurin kuvaa peukalollani.
”Hei kulta”, minä sanon.
”Hei, sä kuulostat jotenkin –”
”Kiva kun soitit kulta”, keskeytän Alinan. ”Mun pitikin soittaa sulle ja muistuttaa isän syntymäpäivästä. Että muistat soittaa sille. Sehän on yhdestoista päivä.”
”Mitä sä oikein puhut?” Tyttäreni äänestä kuuluu ällistys. ”Isä oli syntynyt helmikuussa!”
”Niin just”, minä sanon, ”yhdestoista päivä silloin.” Säädän etusormellani puhelimen äänen tason mahdollisimman alas, ettei Ella kuulisi Alinan puhetta. ”Soitathan sä sille?”
”Yhdestoista helmikuuta? Minkä takia sä puhut yhdennestätoista helmikuuta? Ja kenelle mun pitää soittaa?”
Voi Alina, minä ehdin ajatella, tajua nyt! Mutta silloin Alinan takaa kuuluu toinen tuttu ääni. Ihana, nokkela Utu!
”Yks yks kaks! Se haluaa, että sä soitat 112:een!”
”Juuri niin”, vahvistan nopeasti. ”Muuten voi olla, että mä menen tapaamaan isää.”
”Tapaamaan isää! Äiti, mitä siellä oikein tapahtuu?”
Ella liikehtii levottomasti ja naputtelee veitsellään – lihakirveellä! – rannettani.
”Kulta, mä en pysty nyt puhumaan, mulle on tulossa asiakas. Halusin vaan muistuttaa sua, että soitat isälle ja –”
”Äiti! Onks sulla joku hätä siellä?”
”On kulta, on!” Vilkaisen Ellaa, joka ilmeilee minulle raivoisasti, ja jatkan: ”Mun pitää lopettaa nyt. Rakastan sua!”
Lopetan puhelun ja tunnen miten hikinorot valuvat pitkin niskaani ja kaulaani. Katson alaspäin ja huomaan puseroni etumuksen värjäytyneen punaiseksi. Kestää hetken ennen kuin tajuan, että kaulaani viilletystä haavasta valuu jatkuvana norona verta. Painan kaulaa kömpelösti ainoalla vapaalla kädelläni ja yritän saada ajatukseni asettumaan.
Ella päästää vasemman käteni vapaaksi, ja hetken verran leikittelen ajatuksella, että ryntäisin kamppaamaan hänet lattialle. Mutta en voi ottaa sellaista riskiä. En luota siihen, että olisin tarpeeksi nopea tai vahva. Ei, tärkeintä on nyt pelata aikaa. Yrittää viivytellä ja pitää Ella rauhallisena siihen asti, että Alinan ja Utun hälyttämät apujoukot saapuvat. Sillä pakkohan niiden on saapua!
”Okei Ella”, minä sanon. Muistelen kuulleeni joskus, että mahdollista tappajaa on hyvä puhutella nimeltä. Vai sekoitanko nyt asioita? Ehkä se olikin niin päin, että kidnappaajalle pitää puhua uhreista heidän nimillään, jotta tämä muistaisi, että kyseessä ovat oikeat ihmiset? Mutta kenties sama periaate pätee nytkin? Ehkä Ella muistaa oman inhimillisyytensä, jos kutsun häntä Ellaksi? En ole enää varma, onko ajatuksissani mitään tolkkua. Ehkä pelko tekee minut järjettömäksi, suistaa samaan mielipuolisuuteen, jonka vallassa Ellakin on? Kenties hänen hulluutensa on tarttuvaa lajia ja sumentaa minunkin ajattelukykyni? Ravistan päätäni ja yritän pitää itseni kasassa.
”Mun läppäri on tossa lipastonlaatikossa.”
Ella siirtyy viereeni niin yllättäen, että ehdin vain kiitellä itseäni, etten yrittänyt hänen yllättämistään. En ikinä olisi onnistunut olemaan häntä nopeampi.
Asettelen kannettavan tietokoneeni pöydälle niin hitaasti ja huolellisesti kuin suinkin pystyn. Minulla ei ole aikomustakaan avata varsinaista pankkitiliäni Ellan nähtäväksi. Mutta onneksi minulla on tili myös toisessa pankissa, samassa, jonka asiakas äitini aikoinaan oli. Äidin kuoltua oli helpointa siirtää hänen tilillään olleet vähäiset varat saman pankin sisällä uudelle tilille.
”Mä tarvitsen tähän tunnukset, sellaiset avainluvut”, sanon Ellalle, kun viimein olen saanut pankin nettisivun avattua.
”Eiks sulla oo niitä tässä?”
”Ei, ne on tuolla eteisen lipaston laatikossa.”
Ella tuhahtaa ärtyneenä ja tökkää lihakirveellä kylkeeni. ”No ala mennä hakemaan, ei tässä oo koko iltaa aikaa!”
Jostain syystä hänen tiuskauksensa kuulostaa minusta huvittavalta. Joudun puremaan poskiani, etten tyrskähtäisi nauruun. Tajuan kyllä, että kyseessä on hysteerinen reaktio, pelko saa minut reagoimaan järjettömästi. Silti en pääse irti ajatuksesta, että Ellan kiireessä on jotain koomista. Mihin hänen pitää vielä täältä ehtiä? Ja jos hän myöhästyy seuraavasta menostaan, miten hän sen selittää? ”Sorry, että mä oon myöhässä, meni aikaa, kun piti silpoa yks täti kappaleiksi.”
Ella kulkee vierelläni, kun kävelen – niin verkkaisesti kuin vain uskallan – takaisin eteiseen. Hän tökkii veitsellä vyötäröäni ja tunnen miten terä leikkaa haavoja ihoon. Puseron alle leviää lämmin lammikko, joka nostattaa tunnemuiston lapsuudesta. Vähän samalta tuntui joskus pienenä, kun oli pissannut housuihin.
Pankkitunnukset ovat lipaston laatikossa samassa sinisessä kansiossa, missä säilytän äidin perunkirjoitukseen ja hautajaisjärjestelyihin liittyviä papereita. Kaivaessani kansiota (ah niin hitain ja varovaisin kädenliikkein) esille pelkään, että Ellan epäilykset heräävät. Eikö häntä ihmetytä, miksi säilytän pankkitilin käyttöön tarvittavia koodeja näin hankalassa paikassa? Tai miksi ylipäänsä enää maksan laskuni näin vanhanaikaisesti? Varsinaisen tilini kohdalla olen luopunut erillisistä avainlukulistoista jo kauan sitten ja siirtynyt puhelimen kautta käytettävään mobiilivahvistukseen.
Mutta Ella ei onneksi tunnu näkevän toiminnassani mitään epäilyttävää. Ilmeisesti hän ajattelee, että tällainen on normaalia kaltaiselleni vanhalle ihmiselle. Tai sitten hän ei pohdi mitään, odottaa vain, että saa rahat omalle tililleen.
Matkalla eteisestä olohuoneeseen päätän yrittää keventää tunnelmaa keskustelulla.
”Sanoit, että sun äiti joutui sairaalaan”, aloitan. ”Miksi se, miten siinä niin kävi?”
Siitä, miten aggressiivisesti Ella tökkää minua lihakirveellä kylkeen heti kysymyksen kuultuaan, tiedän tehneeni virheen. Olen onnistunut vain kiihdyttämään hänet uudestaan.
”Sun takia, vitun lehmä! Se sekos, kun kytät haki Leevin. Mitä vittua varten sun piti mennä aukomaan päätäs? Sun takia kaikki on pilalla, olisit saatana pitäny vaan huolen omista asioistasi!”
”Mutta eikö sua yhtään huolestuta se mitä Leevi oli suunnittelemassa?” kysyn varovasti. ”Eikö se ollut kuitenkin hyvä, että –”
”Älä saatanan paska selitä mikä on meidän perheelle hyvä!” Ella huutaa ja vetäisee veitsellä pitkän poikittaisen viillon lantiooni. Parahdan kivusta ja kyyristyn vaistomaisesti, mutta Ella kiskoo minut olkapäästä pystyyn.
”Ylös!” hän huutaa. ”Ylös siitä, helvetin huora!”
Ella tönii minut takaisin pöydän luo. Istuudun läppärin ääreen ja yritän estää käsiäni tärisemästä. Kylkeen ja lantioon koskee aivan käsittämättömän paljon. Näkökenttäni sumenee, ja kestää hetken ennen kuin ymmärrän sen johtuvan siitä, että silmät ovat täyttyneet kyyneleistä.
Katson tietokoneen näytön yläreunassa olevaa kelloa ja yritän arvioida kauanko puhelustani Alinan kanssa on kulunut. Ei vielä montakaan minuuttia.
Nostan sormeni näppäimistön ylle ja pysähdyn sitten.
”Mitä nyt?” Ella ärisee kärsimättömänä. ”Ala maksaa!”
”Mä tarvitsen mun lukulasit”, sanon.
”Yritätsä vittu kusettaa mua! Mitä?”
Sanoja seuraa jälleen isku lihakirveellä, tällä kertaa lapaluiden väliin. Kipu saa minut älähtämään ja nyyhkäisemään. Hätkähdän itsekin sitä, miten surkealta kuulostan.
”En, ihan totta”, minä vakuutan. ”Mä en näe ilman niitä, en pysty kirjoittamaan mitään.”
”Ja missä vitussa ne muka on?”
”Mun yöpöydällä. Tuolla makuuhuoneessa.”
Ella epäröi hetken, selvästikin miettien kävisikö itse hakemassa silmälasini, jotta asia hoituisi nopeammin. Minussa viriää pienoinen toivo: ehkä ehtisin lähettää viestin hänen poissa ollessaan. Mutta juuri kun aprikoin kenelle tai mihin avunhuutoni osoittaisin, Ella kiskaisee minua puseron kauluksesta.
”Ala mennä sitten!” hän sanoo. Ja seuraa jälleen vierelläni, lihakirves kaulaani vasten painettuna.
Nostan lukulasit yöpöydältä, johon olen ne edellisenä iltana laskenut Nathan Hillin Wellness-kirjan päälle. Kehoani polttelee ja kirvelee Ellan sinne tänne viiltelemien haavojen kohdalla. Puseroni on verestä märkä ja selässä, viimeisimmän piston kohdalla, tuntuu jomottava särky. Kuin lapaluiden väliin olisi jäänyt jokin terävä palanen jatkamaan repimistään. Olen äkkiä aivan pohjattoman väsynyt. Askeleet makuuhuoneesta olohuoneen pöydän ääreen tuntuvat raskailta, kuin kahlaisin jähmettyvässä betonissa.
Päästyäni taas tietokoneen ääreen yritän miettiä, keksisinkö vielä jonkin syyn pitkittää tilisiirron tekemistä. Mutta minulle ei tulee enää mitään mieleen. Enkä uskalla koetella äkkipikaisen uhkaajani kärsivällisyyttä yhtään tämän enempää. Päällimmäinen tunteeni on kuitenkin uupumus. En tiedä, miten jaksan naputella tarvittavat numerosarjat pankin nettisivuille. Mitään sen suurempaa toimintaa, vastarinnan tekemisestä puhumattakaan, en pysty edes ajattelemaan. Väsymyksen mukana leviää myös toivottomuus. En tule selviämään tästä. Siinä vaiheessa, kun rahat ovat siirtyneet tililtäni Ellan nimeämälle tilille, ei hänellä ole enää mitään syytä olla tappamatta minua. Tai ainakin hän tulee vahingoittamaan minua vakavasti. Turmelemaan kasvoni, leikkaamaan raajojani…
”Mitä vittua sä vetkuilet?” Ella huutaa. ”Siirrä saatana jo ne rahat.”
Tilillä on 2 635 euroa ja 18 senttiä. Laitan ne kaikki maksuun.
Ellan luettelee tilinumeronsa, enkä keksi muuta viivyttelykeinoa kuin jättää vaivihkaa yksi kolmonen pois välistä. Maksu ei tietenkään mene läpi, ja saan muutaman lisäsekunnin kulutettua siihen, että tarkistan – erittäin perusteellisesti – tilinumeron jokaisen numeron.
”Tähän pitää laittaa joku viesti, kun ei ole viitenumeroa”, sanon sitten. ”Mitä mä kirjoitan viestiksi?”
Olen varautunut uuteen raivokohtaukseen tai lihakirveen viiltoon, mutta Ella ottaakin kysymykseni tosissaan.
”Kirjoita siihen että, että… kirjoita siihen ’Vahingonkorvaus’.”
Kirjoitan ohjeen mukaan, jälleen tarkoituksella virheellisesti. Tällä kertaa piinaajani huomaa kirjoitusvirheen heti.
”Tossa lukee ’vahingokorvaus’. Etkö sä vittu osaa kirjoittaa?”
Korjaan viestikenttään puuttuvan n-kirjaimen. Sitten käteni siirtyvät painamaan Vahvista maksu -kohtaa. Tässäkö tämä nyt oli? Voin ehkä vielä töpeksiä jonkin verran avainkorttitaulukosta poimittavan koodin kanssa, mutta siihen hidastelumahdollisuuteni päättyvät. Ja mitä sen jälkeen tapahtuu? Tajuan, ettei minulla ole jäljellä kuin yksi vaihtoehto. Huolimatta kirveltävistä haavoista ja jäsenet herpaannuttavasta väsymyksestä, minun on yritettävä taistella vastaan. Riippumatta siitä, että kotiini tunkeutunut nainen on minua vuosikymmeniä nuorempi, isokokoisempi ja aseistettu, minun on pystyttävä pistämään hänelle kampoihin.
Samalla kun siirryn vahvistamaan maksua, käyn mielessäni läpi seuraavaa liikettäni. Jos nostan tietokoneeni äkkiarvaamatta kasvojeni eteen, voin käyttää sitä kilpenä lihakirveen iskuja vastaan – ja myös lyömäaseena. Mutta pitäisikö minun yrittää tähdätä Ellan kädessä olevaan veitseen vai hänen päähänsä? Onnistuisinko lyömään niin kovaa takaraivoon, että se tainnuttaisi hänet? Elokuvissa roistot tainnutetaan aina niin helpon näköisesti, vain huitaisemalla heitä päähän paistinpannulla, pampulla tai pullolla. Isku kaataa ilkimykset kerralla kanveesiin. Mutta toimiiko sellainen oikeasti? Saisiko läppärillä nujerrettua Ellan tajuttomaksi? Ja mitä seurauksia siitä olisi? Miten voisin olla varma, etten vahingossa tappaisi häntä – tai ainakin aiheuttaisi pysyvää aivovammaa?
Näpytellessäni avainlukutaulukosta oikeaa koodia tilisiirron vahvistamiseen tulen humahtaen tietoiseksi siitä, miten täydellisen absurdi koko tilanne on. Tässä minä istun suunnittelemassa, miten saan tyrmättyä henkilön, joka on juuri kiristänyt minulta rahaa ja uhannut tappaa minut! Kyljessäni, kaulassani ja selässäni on lihakirveellä tehtyjä viiltohaavoja! Eihän tämä voi olla todellista. Hetkenä minä hyvänsä minun on pakko herätä. Mutta sekunnit tikittävät äänettömästi eteenpäin tietokoneen ruudulla ja painajaisuni vain jatkuu. Vahvistan maksun. Läppärini näytöltä luen maksaneeni Ella Amanda Korhoselle 2 635,18 euroa. Tilini saldo on nyt 00,00 euroa.
”Haluatko sä tarkistaa, että –” aloitan. Mutta lauseeni keskeytyy ovikellon pärähdykseen.
”Poliisi! Avatkaa ovi!” kuuluu rapusta oven takaa, eivätkä mitkään sanat milloinkaan ole kuulostaneet yhtä hyviltä.
”Mitä helvettiä!” Ella karjahtaa. Hän kääntyy eteisen suuntaan ja minä käytän hetken hyväkseni pomppaamalla tuolista seisomaan.
”APUA!” huudan lujempaa kuin olisin uskonut pystyväni huutamaan.
Ella kääntyy uudestaan minuun päin. Hänen silmänsä kimaltavat mustina ja kuumeisina, epäinhimillisinä petosilminä. Peräännyn taaksepäin niin nopeasti kuin pystyn. Suunnitelmistani huolimatta en ole älynnyt napata kannettavaa tietokonetta aseekseni. Niinpä kun Ella hyökkää karjahtaen kimppuuni, en kykene muuhun kuin nostamaan käsivarret kasvojeni suojaksi. Ehdin kuulla ulko-oven aukeamisen ja sisään juoksevien poliisien askeleet. Mutta sitten lihakirveen terä uppoaa vasempaan olkavarteeni ja pyörryn kivusta.
Tulen tajuihini, kun minua nostetaan ambulanssiin. Jostain kuuluu ulinaksi muuttuvaa huutoa. Ansaan jäänyt eläin, ajattelen tokkuraisena. Jokin villieläin ulvoo tuskissaan. Kohottaudun paareilta, joissa makaan selälläni, ja hirveä kipu repii koko kehon vasenta puolta. Sinisten muovihansikkaiden peittämät kädet painavat minut takaisin makuulle.
”Ihan rauhassa nyt, ei kannata liikkua”, joku sanoo.
Ehdin nähdä mustiin pukeutuneen, mustatukkaisen kirkuvan hahmon, jota kaksi poliisia raahaa kohti partioautoaan. Ja samassa silmieni eteen välähtää kuva Ellasta kohottamassa lihakirvestä iskuun. Suljen silmäni.
”Mä laitan sulle nyt painesiteen”, sanoo miesääni vasemmalta puoleltani.
Avaan silmäni ja yritän kääntää päätäni, mutta ensihoitaja estää liikkeeni lempeästi.
”Pysy vaan paikallasi, Tuuli. Milloin olet syönyt viimeksi?”
Kysymys on minusta outo, mutta vastaan kuuliaisesti: ”Joskus, joskus puoliltapäivin kai. Lounasta. En ehtinyt syödä illalla, kun…”
”Hyvä juttu”, mies sanoo rauhallisesti. ”Pääset varmaan suoraan leikkaussaliin.”
Oikealla puolellani istuva naispuolinen ensihoitaja desinfioi kämmenselkäni.
”Tämä saattaa pikkasen kirpaista”, hän sanoo samalla kun pistää tottunein liikkein neulan suoneeni. Lause on niin järjetön, että haluaisin nauraa. Vasenta käsivarttani raateleva polttava tuska peittää leikiten oikeaan käteen kohdistuvan nipistyksen.
”Mitä toi on?” kysyn, kun nainen teippaa tippaletkun kiinni kämmeneeni.
”Fentanyylia”, hän vastaa. ”Auttaa kipuun.”
Ambulanssi lähtee liikkeelle, mutta vauhdista ja sireenin aaltoilevasta ulinasta huolimatta ajelehdin unen ja valveen väliseen pumpuliseen horrokseen.
Sama epätodellinen, leijaileva olo jatkuu, kun pääsemme sairaalaan. Muistikuvani leikkaukseen valmistelusta ovat välähdyksenomaisia ja sumuisia.
Seuraavan kerran olen kunnolla tajuissani vasta kun herään valoisassa sairaalahuoneessa.
”Huomenta”, sängyn viereiselle pöydälle tarjotinta laskeva huivipäinen hoitaja toivottaa. ”Mikä on vointi?”
”Huono”, minä sanon. ”Tuntuu siltä kuin olisin raskaana.”
Ääneni kuulostaa raakkuvalta, ja tajuan, että kurkkuni on kuiva ja karhea.
”Se johtuu nukutus- ja kipulääkkeistä”, hoitaja sanoo myötätuntoisesti. ”Ne aiheuttaa usein pahoinvointia. Mä laitan kaarimaljan tähän, jos alkaa oksettaa.”
Pudistan turhautuneena päätäni. Kuvotuksen tunne on täsmälleen samanlainen kuin silloin, kun odotin Alinaa. (Miten voinkin muistaa sen niin elävästi, melkein kolme vuosikymmentä myöhemmin?) Inhottavinta siinä on, että vaikka haluaisin oksentaa pahan olon pois, tiedän, etten kykene siihen.
”Ja syödä ja juoda voit heti kun vain pystyt ja haluat”, hoitaja jatkaa.
Pakotan itseni juomaan muutaman tilkan vettä. Mutta syömään kykenen vasta monta tuntia myöhemmin, kun Alina tulee käymään ja tuo lempivanukastani, sitä vaniljanmakuista, jossa on mansikkahilloa pohjalla.
Järkytyn nähdessäni miten kalpea ja itkettynyt tyttäreni on.
”Äiti”, hän nyyhkäisee, ”mä pelkäsin niin, että sä –”
Loppu lauseesta hukkuu sairaala-asuni rinnukseen, kun yritän vetää Alinan syliini. Kantositeessä oleva vasen käteni tekee halaamisesta hankalaa.
”Mä en olis kestänyt, jos olisin menettänyt sutkin!” Alina saa viimein sanotuksi, niistettyään nenänsä taskustaan kaivamaansa nenäliinaan. ”Ensin isä ja sitten –”
”Kulta”, minä rauhoitan häntä. ”Tässähän mä olen. Kiitos sun, kun ymmärsit soittaa poliisit.”
Alina alkaa uudestaan itkeä.
”Enhän mä edes ymmärtänyt! Se oli Utu, joka tajusi, mitä sä tarkoitat! Mä olin vaan ihan pihalla siitä, että sä sekoilit isän syntymäpäivästä!”
”Mutta kaikki on hyvin nyt, mulla ei ole mitään hätää”, vakuutan.
Tiedän tyttäreni rauhoittuneen, kun hän viimein alkaa itkemisen sijaan moittia minua.
”Sun ei olis pitänyt päästää sitä sisään! Mitä sä oikein ajattelit?”
Kerron Alinalle kuinka nopeasti kaikki kävi, mutta hän ei ole vakuuttunut.
”Meidän täytyy ruveta miettimään sulle jotain turvajärjestelyjä”, hän toteaa tuimasti.
En jaksa alkaa väitellä asiasta, joten kysyn vuorostani, mitä hänelle itselleen kuuluu.
Alina huokaa.
”Mä heitin Felixin ulos”, hän sanoo. Ja jatkaa sitten, pienen tauon jälkeen: ”Sillä on koko ajan ollut suhde sen työkaverinsa kanssa. Se on elänyt keväästä asti kaksoiselämää ja valehdellut.”
”Voi kulta”, minä sanon. ”Miten sä –”
”Se nainen soitti mulle. Se oli ihan kuin jostain huonosta saippuaoopperasta, se syytti mua siitä, etten päästä Felixiä menemään ja että mun pitää hakeutua hoitoon eikä takertua mieheen, joka pysyy mun kanssa vaan velvollisuudentunteesta.”
Alina pudistaa päätään ärtyneenä.
”Felix on väittänyt sille, että mä en suostu eroamaan, vaan uhkailen itsemurhalla. Siis minä!”
Voi Felix, Felix, minä ajattelen väsyneenä. Niin klassista ”kunnon miehen” käytöstä. Kun ei kestä sitä, että on toiminut väärin, hukuttaa itsensä ennemmin valheisiin kuin kohtaa oman roistomaisuutensa.
”Miten se kuvitteli selviänsä tuosta?” kysyn ääneen. ”Siis Felix. Pakkohan sen oli tietää, että jossain vaiheessa totuus paljastuu.”
”En tiedä eikä kiinnostakaan!” Alina puuskahtaa. ”Meidän suhde on nyt lopullisesti ohi.”
Sitten hän sanoo surkeammalla äänellä: ”Mä tunnen itseni niin tyhmäksi.”
”Kulta pieni”, minä sanon. ”Sulla on valtava määrä loistavia luonteenpiirteitä – ja muutama sellainen, joka kaipaa vielä vähän hiontaa. Mutta tyhmä sä et ole koskaan ollut!”
Tämä saa tyttäreni melkein hymyilemään.
Lääkäri tulee kierroksellaan ja muistuttaa minua siitä, miten uskomattoman onnekas olen ollut.
”Kävi tuuri siinä, että isku osui olkavarren ulkosyrjään. Sisäsyrjässä”, tässä kohden lääkäri vetää sormellaan linjan omasta kainalostaan kohti kyynärpäätä, ”kulkee brachialis, olkavarsivaltimo. Se kun olisi katkennut, niin siinä olisi ollut leikki kaukana.”
Nyökyttelen ja tunnen värähdyksen miettiessäni, miten sattumanvaraista kaikki lopulta on. Ellan hyökätessä nostin käsivarret suojakseni täysin vaistonvaraisesti. Ja vaikka olisin ehtinyt ajatella, en olisi sittenkään osannut varoa olkavarren sisäsyrjiä. En muista, että olisin tätä ennen edes kuullut siellä kulkevasta valtimosta.
Joudun olemaan sairaalassa kaksi vuorokautta ennen kuin minut perjantaina kotiutetaan. Leikkausta seuraavana päivänä, kun kaikki pahoinvointi ja kuvotus on onneksi jo ohitse, kaksi poliisia tulee kuulustelemaan minua. He ovat molemmat käsittämättömän nuoria, ilman univormuja heitä voisi hyvin luulla lukiolaisiksi. Poliisit ovat myös äärimmäisen kohteliaita. Naispuolinen poliisi pyytelee useamman kerran anteeksi, että joutuu vaivaamaan minua vielä sairaalassa ollessani.
”Tässä on siinä mielessä kiire”, hän selittää, ”että meidän pitää kolmen päivän sisällä esittää tekijää joko vangittavaksi vai pidätettäväksi.”
Vakuutan, ettei kysymyksiin vastaaminen ole minulle ollenkaan raskasta. Itse asiassa olen helpottunut, että pääsen selostamaan tapahtumat heti tuoreeltaan. Olen lukenut riittävästi muistista ja sen oikukkuudesta tietääkseni, että mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä epäluotettavammiksi muistikuvat muuttuvat. Ainakin nyt pystyn vielä kertomaan kaiken mahdollisimman tarkasti.
Poliisien lähdettyä olen uupunut. Koko hirveän kohtaamisen uudelleeneläminen, vaikkakin vain sanallisesti, osoittautui yllättävän raskaaksi. Samalla huomaan olevani myös surullinen. En voi olla tuntematta sääliä Ellaa ja hänen perhettään kohtaan. Mitä onkaan täytynyt tapahtua, että molemmista lapsista on tullut niin häiriintyneitä ja väkivaltaisia?
Poliisien ja Alinan lisäksi minua käyvät katsomassa myös Minna ja Utu sekä 90-vuotias kummitätini Aila, joka on enemmän kiinnostunut kertoilemaan omista lukuisista vaivoistaan. Utu tuo mukanaan valtavan, värikkään kukkakimpun.
”Se on iskältä.”
”Kerro kiitokset”, sanon. Minun pitäisi pyytää häntä kertomaan Nikolle paljon muutakin. Mutta en löydä oikeita sanoja siihen. Enkä rohkeutta.
Saara Cantell on elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Cantellin kolmas romaani Tuulensuojaan ilmestyi keväällä.
