Kirjailija Antti Rönkä ymmärtää syrjäytyneitä – hänellekin olisi voinut käydä paljon huonommin

Viime keväänä Antti Rönkä oli onnellinen. Hän oli Berliinissä viimeistelemässä romaaniaan. Elämä maistui: saihan hän kirjoittaa Berliinissä, ja lopputuloskin alkoi tyydyttää.

– Tuntui, että siitä tuli romaani, jonka haluaisin itsekin lukea.

Siis sellainen, jossa teoksen tunnelma on aihettakin tärkeämpi ja rytmi yhtä olennainen kuin se on musiikissa.

– Kirjoittaminen on minulle kuin sanoilla soittamista. Viime vuosina olen lukenut myös kokeellisempaa kirjallisuutta sekä runoutta, ja ilmaisun taso on tullut itselle yhä tärkeämmäksi.

Kiltti poika on Antti Röngän, 28, kolmas romaani. Esikoisteostaan, rankasti koulukiusatusta pojasta kertovaa Jalat ilmassa (2019) hän luonnehtii hyväksi kirjaksi, joka oli huonosti kirjoitettu. Toista romaaniaan, seksuaalisesta häpeästä kertovaa Nocturno 21:07:ää puolestaan huonoksi kirjaksi, joka oli hyvin kirjoitettu.

Mutta nyt kaikki tuntuivat loksahtavan kohdalleen. Siksipä hän odottelee kritiikkiäkin rauhallisin mielin.

Aamukuudelta kirjoitushommiin

Lahdessa on helteinen elokuun päivä. Antti läpsäyttää läppärin kannen kiinni ja ryhtyy antamaan haastattelua Taidemuseo Malvan terassilla. Työn alla oleva lehtijuttu saa hetken odottaa.

Tänäkin aamuna Antti on ryhtynyt kirjoittamaan aamukuudelta, kuten hänen tapanaan on. Aamulla hän on parhaimmillaan, ajatus kulkee eikä hän tarvitse käynnistyäkseen kuin mukin pikakahvia. Jossain vaiheessa päivää hän lähtee ulos Lahden keskustan tuntumassa sijaitsevasta kaksiostaan: kahville tai syömään.

– Vaikken varsinaisesti tapaisi ketään, käyn kuitenkin ihmisten ilmoilla.

Lahdessa Antti tuntee olonsa kotoisaksi. Kulmat ja kuviot ovat tutut. Täällä asuu myös hyvä ystävä sekä lukioaikaisia kavereita. Asui Antti muutama vuosi sitten tovin Helsingissäkin, mutta kun äidinkielen opettajan sijaisuudet siellä päättyivät, hän palasi Lahteen.

Kuten hänen aiemmatkin kirjansa, Kiltti poika on omakohtainen romaani. Se kertoo suurta yksinäisyyttä ja erillisyyttä kokevasta nuoresta miehestä, jonka ihmissuhde on päättynyt ja jolla on vaikeuksia saada kontaktia ihmisiin, päästä porukoihin.

Kirjan päähenkilö on ollut lapsesta saakka valtavan kiltti. Hänen suustaan lipsahtelee miellyttämiseen pyrkiviä lauseita, vaikka tarkoitus olisi ollut sanoa muuta. Se on padonnut hänessä vihaa, joka alkaa eräänä sekavana viikonloppuna purkautua.

– Olen sentyyppinen kirjoittaja, että tarvitsen polttoaineekseni itse koetun todellisuuden. Ajattelen, että kirjat, joissa tekijä on vahvasti läsnä, vaikuttavat lukijaan syvemmin. Mutta romaaneistani tämä uusin on kuitenkin etäännytetyin.

Antti Rönkä ei kirjoita henkilökohtaisesti siksi, että pitäisi omia asioitaan erityisen kiinnostavina. Maailmassa on hänestä paljon kiinnostavampiakin asioita.

– Olen itse asiassa kyllästynyt itseeni. Kirjoitan siksi mielelläni myös lehtijuttuja – niissä ei aina tarvitse puhua itsestään.

Lue myös: Rosa Meriläisen lapsi Frans on pyytänyt äidiltään vain yhtä asiaa.

Kun kuilu repesi

Ryhdistäydy. Minulle on sanottu niin satoja kertoja, olen itsekin sanonut itselleni niin. Voi olla, että juuri minä olen sitä hokenut. Ja olen kyllä yrittänyt. Esimerkiksi: Olen pysynyt hengissä. Olen ryhdistäytynyt joka päivä: hengittänyt, noussut sängystä tai lattialta, noussut silloinkin kun ei ole ollut syytä nousta. Olen rykinyt arvokkuuteni rippeitä ja toimittanut asioita ja ryhtynyt hankkeisiin, joita todellisuus vastustaa monin tavoin. Olen halunnut olla hyödyksi, avuksi läheisille ja tuntemattomille, varsinkin tuntemattomille, yhteiskunnalle, seissyt erilaisten tuomaristojen arvioitavana ja halunnut täyttää odotukset. Olen ottanut haasteen vastaan. Olen juossut kun käsketään, juossut vielä kovempaa, olen riuhtonut lukittuja ovia ja joskus päässyt sisään ja kuullut sitten ne sanat, kiitos, mutta ei tällä kertaa, ja kuullut naurun selkäni takana ja sen toisen vielä pahemman naurun jonka olen itse kuvitellut, ja silti olen hengittänyt, jatkanut hengittämistä ja ryhdistäytynyt, aina uudestaan.

Antti Rönkä ajattelee, että kauan sitten, jo lapsuudessa, repesi kuilu hänen oman päänsä ja muun maailman välille. Ja siinä se kuilu on pysynyt ja aiheuttanut perustavanlaatuisen yksinäisyyden kokemuksen.

– Välillä minusta tuntuu, että kuljetan itseni muotoista tyhjyyttä paikasta toiseen. Olen koettanut hakea uudenlaista suhtautumista asioihin, mutta kokemus siitä, että on seinä itsen ja muiden välillä, ei poistu.

Mistä yksinäisyyden kokemus sitten juontaa: läpi ala-asteen jatkuneesta rankasta kiusaamisesta, josta Antti puhuu väkivaltana, biologisesta temperamentista vai kasvatuksesta?

Vai kaiken yhteisvaikutuksesta? Ei hänellä ole siihen vastausta.

Antti sanoo ymmärtävänsä ihmisiä, jotka syrjäytyvät yhteiskunnasta. Niin olisi voinut käydä hänelle itselleenkin.

– Jos minulla ei olisi ollut turvallista, tukea antanutta lapsuudenkotia, en tiedä, olisinko tässä. Enkä tarkoita hengissäoloa, vaan sitä, että olen päässyt elämässäni eteenpäin.

Antti on hakenut ja saanut apua myös terapiasta, vaikka sen löytäminen on ollut raskasta silloin, kun itse on ollut heikoimmillaan. Avun sinnikäs hakeminen on kannattanut.

– Kun on huomannut muutoksen itsessään, on tajunnut, miten idioottimaista olisi ollut, jos ei olisi yrittänyt hoitaa itseään.

Kirjoittaminen on myös auttanut eteenpäin.

– Siinä tulee sellainen irtipäästämisen kokemus. Tai ainakin olen enemmän sujut vaikkapa yksinäisyyteni kanssa.

Antti lisää, ettei halua itsestään kerrottavan mitään nyyhkytarinaa. Elämässä on paljon hyviäkin asioita. Kuten että on mukavaa, että hän voi nykyisin elättää itseään kirjailijan työn ohella kirjoittamalla lehtitekstejä. Kuluneen kesän hän työskenteli Helsingin Sanomissa.

Toimittajuus ei ole ollut hänelle mitenkään suunnitelmallinen polku mutta ”luonteva kirjoittavalle ihmiselle”.

Kirjailijan vapauden vastapainoksi selkeät juttutilaukset ja tarkat aikataulut ovat olleet hänelle hyväksi.

– Ne ovat tuoneet balanssia elämään.

Entä tuliko romaanista taas melko synkkä, sitä Antti on miettinyt. Häntä on helpottanut kirjan ennakolta lukeneiden palaute, että eivät he ole pitäneet sitä ahdistavana.

Ilman empatiaa emme selviä

Hoidossa eilen hoitotädin poika se Emil antoi meille salaa karkkia niitä kovia hedelmäufoja. Minä pelkään sitä Emiliä kun sillä on aina huppari jonka rinnassa virnistää punainen lieska ja hiukset jotka on terävät piikit ja värjätty mustaksi. Se kiroilee ja kerran minä näin kun se näytti hoitotädille keskisormea. Minä en ole koskaan kiroillut enkä koskaan aio kiroilla tai piirtää pahaa sotkua seinälle. Me leikittiin Lotan kanssa legopalikoilla ja toy storyn hahmoilla jotka on hiekkaisia ja vähän tahmeita. Me rakennettiin linnasta niin iso ja vahva ettei sitä voi hajottaa me pudotettiin kaikkea sen päälle ja kokeiltiin ettei se hajoa. Mutta silloin Emil se avasi oven ja antoi meille ufoja ne oli kirpeitä ja keltaisia ne oli samanvärisiä kuin lohikäärmeen silmät siinä piirretyssä jonka nimi on Henkien kätkemä. Emil sanoi että ei saa kertoa Saijalle mutta kun Saija tuli sisään niin minä kerroin sille en tiedä miksi kerroin edes tai ehkä muuten se olisi ollut syntiä.

Romaanissa puhuu myös kiltti pieni poika, jolla on kaverina yksi tyttö.

– Oli yllättävän helppoa kirjoittaa osa kohtauksista ikään kuin lapsen äänellä. Ehkä minussa on paljon sellaista sisäistä lasta. Se on hyvä asia, koska mielestäni kaikki luova työ vaatii lapsen uskoa, jotta työn saa tehtyä loppuun. Kyynisiä kysymyksiä kun herää matkan varrella niin paljon.

Antti on itsekin ollut kiltti poika, eikä se ole ollut elämässä varsinainen meriitti. Tytöthän ovat kilttejä, eivät pojat. Poikien kuuluu olla rajuja ja sellaisia ”pojat nyt ovat poikia”-tyyppejä.

– Lähinnä koirasta saatetaan sanoa, että kiltti poika.

Kiltteys on hänestä lähtökohtaisesti hyvä asia. Ilman empatiaa kun emme tulisi toimeen keskenämme.

Liiallisena toisten miellyttämisenä kiltteys voi kuitenkin kääntyä itseään vastaan.

– Kuilu itsen ja muiden välillä kasvaa, kun ei puhu rehellisesti, mitä ajattelee, tai suostuu ihmissuhteissa asioihin, joihin ei pitäisi suostua. Toimin niin, koska minua pelottaa, että tulen torjutuksi. Koulukiusaamiskokemuksella on tämän kanssa varmasti tekemistä.

Antti allekirjoittaa jonkun muun esittämän ajatuksen siitä, että miellyttäminen on yritys saada muilta ihmisiltä turvaa, jota ei pysty itse itselleen antamaan.

Mutta 28 ikävuoteen mennessä hän on ehtinyt ärsyyntyä liialliseen miellyttämisenhaluunsa.

– Se on synnyttänyt itsevihaa, epävakaata toimintaa sekä kusipäistä käytöstä kaikkein läheisimpiä ihmisiä kohtaan. Kun ympäristö on turvallinen, sitä sanookin lähimmilleen jotain ilkeää.

Lue myös: Epätoivon hetkellä näyttelijä Elias Salonen ei nähnyt missään valoa.

Somesta löytyy samanhenkisiä

Kolmeakymppiä lähestyvä kirjailija on nähnyt, kuinka tuttavat ympärillä ovat alkaneet vakiintua ja perheellistyä. Antti asuu vuokra-asunnossaan yksin. Ei ole koiraa, autoa eikä kesämökkiä.

– En halua perhettä. Taiteilijaelämä ja kirjailijan työ ovat se, mitä haluan elää ja miksi olen olemassa. Ala on kuitenkin epävarma, ja koen, että jos olisi perhe, pitäisi elää säännöllisemmin ja olla säännölliset tulot.

Antti ajattelee näin, vaikka varttui nelihenkisessä perheessä, jossa isä Petri Tamminen on kirjailija. Mutta hän myöntää, että 25 ikävuoden rajapyykin ylitettyään hän on pohtinut vakiintumista.

– Olen miettinyt, menetänkö jonkin mahdollisuuden, jos en pääse kyytiin elämänvaiheeseen, johon tässä iässä yleensä mennään. Kadunko kymmenen vuoden päästä sitä, etten halunnut perhettä? Valehtelenko itselleni elämällä pitkitettyä nuoruutta?

Kun kirjailija sulkee illalla asunnossaan tietokoneen, hän ryhtyy kuuntelemaan musiikkia. On aina ryhtynyt.

– Musiikilla on ollut minulle valtava merkitys. Nuorempana ilmaisin itseäni enemmän musiikin kuin kirjoittamisen kautta: soitin pianoa ja säveltelin biisejä.

Pääsipä hän pyrkimään haluttuun Oulunkylän pop- ja jazzmusiikkiopistoonkin, piano instrumenttinaan.

– Kuulin oven läpi, kuinka edellinen pyrkijä veti sellaista jazz-tulitusta, että tajusin, että nyt ollaan kusessa. Taitoni eivät riitä. Sisään otettaisiin vain kaksi pyrkijää per instrumentti.

Nuorena fanittamaansa Coldplay–yhtyettä­ Antti kuuntelee yhä, mutta viime vuosina kuunteluun on tullut musiikkia, joka puhuttelee häntä nyt enemmän.

– Ytimessä ovat esimerkiksi Kent, Nirvana, Radiohead. Välillä on myös aika puhdistava kokemus laittaa soimaan vaikka Metallicaa tai Gojiraa. Joskus menee myös ambient-tyylinen humina. Teknohenkinen Kerala Dust on parhaimpia uusia löytöjäni. Sen kappale Violet Drive vaikutti paljon Kilttiin poikaan. Jos kirjalla olisi soundtrack, se olisi tuo kappale. Siinä on vahva öisen moottoritien tunnelma.

Iltaisin aikaa kuluu myös puhelin kädessä, somekanavia selaillen.

– Kuvavirtaa selatessa omat ajatukset painuvat taka-alalle. Haen somesta seuraa, ja hetkeksi se täyttääkin sosiaalisen elämän tarpeen. Se on silti laastariratkaisu. Joskus koen olevani jopa vähemmän yksinäinen, jos en katso puhelinta.

Silti hän uskoo, että sosiaalinen media on vähentänyt monen yksinäisyyttä.

– Sieltä löytyy samanhenkisiä ihmisiä, joiden kanssa keskustella.

Kursivoidut tekstit ovat Antti Röngän romaanista Kiltti poika (Gummerus).