Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopulla fanien jono kiemurtelee ohi osaston ja pitkin käytävää kymmeniä metrejä. Näky on hämmentävä – kuka on tämä fanitettu kirjailija?
Miika Nousiainen naurahtaa vaivautuneesti ja myöntää yllättyneensä, että porukkaa tosiaan piisasi. Hän sai kirjoittaa omistuskirjoituksia uuteen Ratakierros-romaaniinsa tunnin ajan.
Autofiktiivinen romaani kertoo televisio-ohjelmista tutun kirjailijan kahden vuoden urheiluprojektista. Laji oli 400 metrin juoksu, kokonainen ratakierros ja tavoitteena veteraanien yleisurheilun MM-kisat Göteborgissa, yli 50-vuotiaiden sarja.
Kisat olivat kesällä, ja äskettäin 51 vuotta täyttänyt kirjailija istuu nyt helsinkiläisessä ravintolassa aamutreeniensä jälkeen. Itseironiseksi romaaniksi ja hersyviksi assosiaatiopohdinnoiksi kypsynyt projekti on ohi, mutta liikunta jäi niin sanotusti päälle. Miika harjoittelee edelleen kuin puoliammattilainen.
”Matkoineen ja suihkuineen liikuntaan kuluu kolme neljä tuntia päivässä, ja yleensä treenaan vähintään viitenä päivänä viikossa.”
Sporttinen hän ei silti tunnusta olevansa.
”Joskus käyn urheiluvarusteissa kaupassa treeneistä palatessani, mutta muuten näytän ihan entiseltä flegmaattiselta itseltäni. Enkä ole mikään reippaussaarnaaja.”
Treenaamisen tavoitteena ovat nyt EM-kisat Madeiralla ensi vuoden syksyllä. Tavoitteeseen liittyy myös häpeää.
”Sinne pitää lentää ja lentomatkustaminen lisää ilmastohäpeää. Pilaan ilmastoa aikuisurheilun vuoksi, ja se harmittaa.”
Katso video Miika Nousiaisesta:
Kirjailija Miika Nousiainen: Häpeä on tuttu asia
Häpeä on Miikalle liiankin tuttu asia. Jo lapsuudenkodissa hän oppi, ettei saa olla häpeäksi muille. Samoin kuin sen, että häpeältä välttyy parhaiten, kun ei tavoittele liikoja. Ei pidä yrittää olla muita parempi, ettei ylpisty.
Yhäkin hän häpeää koko ajan, milloin mitäkin olemistaan tai tekemistään.
”En esimerkiksi syö juurikaan lihaa. Mutta jos joudun ostamaan jotakin epäeettistä tuotetta, niin en taatusti mene kaksikymppisen kassan linjalle, vaan valitsen itsepalvelun tai hiukan keski-ikäisemmän kassan. En halua paljastaa, että se olen minä, joka olen pilaamassa nuorten eli hänen tulevaisuuttaan.”
Häpeä on vaikuttanut myös Miikan työuraan. Kouluaikana sekä vanhemmat että opinto-ohjaaja olivat sitä mieltä, että työläisperheen pojan ei kannata jatkaa lukioon yliopistosta puhumattakaan.
”Sanottiin, että et sinä siellä kuitenkaan pärjää, parempi, että menet vaikka ammattikouluun.”
Miika uskoo, että vanhemmat tai opo eivät latistaneet häntä pahuuttaan, vaan se oli ajan henki ja myös realistista pettymysten pelkoa.
”Koko kasvatukseni perustui vääjäämättömään pettymyksien odottamiseen.”
Sittemmin pettymyksiä on tullutkin. Miika sanoo, että niihin tottuu, eivätkä ne edes pelota häntä. Urheiluprojektissa takapakeista oli jopa hyötyä. Romaanista tuli hauskempi, kun kirjailija sai hehkutella epäonnistumisillaan.
”Oikeastaan pettymys on vain realistinen versio onnen tunteesta, ei sen kummempaa. Kun odottaa pettymyksiä, niin pienikin onnistuminen on silkkaa plussaa.”
Miika ei mennyt lukioon näyttääkseen vanhemmille tai opolle, että kyllä hän pystyy. Niin vain kävi, suunnittelematta ja ilman koston tai kunnianhimon ajatuksia. Muissakin valinnoissaan hän on ollut lähinnä onnekas ajelehtija ja jonkinlainen viaton ohikulkija.
”Oikeastaan kaikki elämässäni on ollut sattumaa ja hyvää tuuria.”
Lukioikäisenä Miika mietti toimittajan ammattia, mutta kirjailijan työstä tai televisioviihteen tekemisestä hän ei älynnyt unelmoida. Hänestä tuli sukunsa toinen ylioppilas, ja hän pääsi opiskelemaan yliopistoon. Siinä vanhemmat olivat oikeassa, että opinnot jäivät kesken.
© Sampo Korhonen
Sosiaalinen persoona kiusallisuuteen asti
Miikan lapsuudessa perhe asui useilla eri paikkakunnilla, ja Miika sekä iso- ja pikkuveli joutuivat tottumaan uuteen ympäristöön ja kavereihin.
”Minulle on ollut aina helppoa aloittaa juttelu ihmisten kanssa, joten kavereita on kertynyt.”
Nykyään moneen työhön halutaan ulospäin suuntautuvia tiimitekijöitä, ja se sopii Miikalle. Hän on aina ollut sosiaalinen, omasta mielestään kiusallisuuteen asti.
Suomi on pieni maa, joten opiskelu- ja vapaa-ajan kavereista on ollut useammankin kerran hyötyä myös työelämässä. Asioilla on taipumus hoitua, yleensä vielä helpommin, jos sattuu tuntemaan jonkun.
Miika sanoo arvostavansa ihmisiä, jotka ovat ystävällisiä kaikkia ihmisiä kohtaan, säätyyn, ikään ja asemaan katsomatta. Hän yrittää itsekin olla ystävällinen ja myönteinen, mieluummin nostattaa tunnelmaa kuin pilata keneltäkään mitään.
Urheiluharrastuksessakin hienointa ovat ihmiset. Miika on saanut paljon tukea ja apua uusilta kollegoiltaan.
”Koululaisten syyslomalla olin Tampereella ja Oulussa, ja oli kiva käydä harjoittelemassa sikäläisten urheilututtujen kanssa. Suomen kartta laajentui kivasti.”
Lue myös: Miljoonaomaisuuden kirjoillaan kerännyt Mauri Kunnas on niin pihi, että vaimokin välillä suutahtaa
Viidenkympin paalu
Urheilua Miika oli harrastanut jo nuorena, ja kun viidenkympin paalu läheni, aika uudelle tulemiselle oli kypsynyt.
”Varsinaisesta ikäkriisistä ei ollut kyse. Tukkani on ollut harmaa niin kauan, ettei viisikymmentä sinänsä tuntunut miltään.”
Tietyssä iässä ihminen saa kuitenkin haihatella, ja 48-vuotiaana Miika päätti yrittää. Kliseinen ratkaisu olisi ollut ostaa moottoripyörä, mutta ajokortittomasta ihmisestä ajatus tuntui tylsältä.
”Ehkä olisin hankkinut korkeintaan vanhan Toyota Avensiksen ja revitellyt köröttelemällä sillä nopeusrajoitusten mukaan syksyisessä loskassa.”
Miika ei usko konsulttijargoniin epämukavuusalueelle menemisestä, mutta toki ammattimainen treenaaminen ja itsensä kehittäminen on tyystin erilaista kuin hänen työnsä.
”Esimerkiksi vaikka Pitääkö olla huolissaan -ohjelmassa menin studioon mukavien ihmisten kanssa. Ensin juttelimme lämpiössä ja sitten jatkoimme höpöttelyä kameroiden edessä. Omat osuudet oli kirjoitettu etukäteen, mutta toisten osuuksia emme tienneet, joten ohjelman tekeminen oli spontaania. Ei siinä ollut mitään jännittävää tai epämukavaa.”
Miika myöntää, että hän on urheilupiireissä etuoikeutettu. Monet aikuisurheilijat käyvät oikeissa töissä, mutta hän on paitsi kohtuullisesti toimeentuleva viihdetyöläinen myös kirjailija. Hän saattoi kirjoittaa tekemisistään romaanin ja jopa laittaa lisäravinteet ja muut varusteet verovähennyksiin.
Miika kirjoittaa taloudellisesti
Ammatiltaan Miika on kirjailija, mutta ajankäytöllisesti hän on tällä hetkellä urheilija. Tosin liikunta lisää myös kirjoittamisen motivaatiota. Seuraavasta romaanista hän paljastaa, että kyseessä ei ole Ratakierroksen jatko-osa.
”Totuus on, että kirjoitan tosi vähän, en läheskään päivittäin. Kehittelen tarinoita ja aihioita päässäni, ja vain pienen osan niistä naputtelen koneelle.”
Miika sanoo, että hän ei ole koskaan harrastanut kirjoittamista, ja esimerkiksi päiväkirjaa hän ei kirjoittanut edes nuoruusvuosinaan. Hän ei postaa mitään someen, viestittelee niukasti kavereilleen ja työpostikin hoituu ilman kohteliaisuuskiemuroita. Kun ehdotin tätä haastattelua, vastaus oli selkeä: ”Sopii. T. Miika”.
Koulussa hän kirjoitti aineita, mutta yliopistossa hän ei ehtinyt tehdä esimerkiksi gradua. Ennen esikoiskirjaansa Miika oli kymmenisen vuotta töissä MTV:n Huomenta Suomessa ja uutistoimituksessa, sielläkin työ oli enemmän tiedonhankintaa ja puhumista kuin kirjoittamista. Esikoisromaani Vadelmavenepakolaisen jälkeen häneltä on ilmestynyt kirjoja harvakseltaan, eivätkä ne ole tiiliskiviä.
”Kirjoitan melko ekonomisesti. Toki editoin tekstiä, mutta löysää on vähän. Televisio-ohjelmien käsikirjoituksetkaan eivät ole pitkiä, eikä mitään ole jemmassa pöytälaatikossa.
Miika pysähtyy laskeskelemaan kirjoittamaansa liuska- tai merkkimäärää. Kertyyhän sitä, mutta silti hän arvelee tuottaneensa elämänsä aikana tekstiä vähemmän kuin opiskelutoverinsa, jotka eivät ole kirjailijoita.
Lue myös Kotiliesi.fi: Satu Rämö eli niukan lapsuuden: ”Tiedän millaista on, kun rahaa ei ole yhtään”
Miikan kilpailuhenkisyys syttyi urheilun myötä
Kilpailuhenkinen Miika ei ennen urheiluprojektiaan ollut. Uutta on myös, että urheillessa pitää olla koko ajan yhä parempi versio itsestään ja, mikä pahinta, omaa kehitystä vertaillaan sekä mitataan.
Jos kirja saa huonon arvion tai viihdeohjelman sanailu ei naurata, voi aina sanoa, että kriitikko tai katsoja ei tajunnut sitä. Arvostelijan voi mitätöidä sillä, että tämä on liian nuori, liian vanha, liian mies, liian nainen tai vain liian tosikko.
”Sen sijaan kello on armoton mittari. Ei voi selitellä, että sekunnit ja sadasosat eivät ehkä aukea kaikille. Jos aika on huono, se on huono.”
Urheilijana pitää myös luottaa itseensä, omaan kehitykseensä ja pärjäämiseensä. Sekin oli Miikalle ongelmallista.
”Itseluottamus sopii minulle kaikista asioista huonoiten. Pientä kehitystä on kyllä tapahtunut. Jos itsetunto pitäisi määritellä kouluarvosanoilla, niin nykyisin se on ehkä 7, aiemmin se oli vielä huonompi.”
Toisaalta Miika ei edes tavoittele kiitettävää itsetuntoa.
”Kun katsotaan Trumpia tai Putinia, niin nähdään, mitä liiallinen itseluottamus saa aikaan.”
Nykyinen tyydyttävä taso saa riittää. Sitä paitsi ei hänen itsetuntonsa voi olla ihan huono, sillä muuten aiheesta ei voisi vitsailla niin itseironisesti.
© Sampo Korhonen
Isän kuolema oli raskas paikka nuorelle Miikalle
Miikan perheeseen kuuluvat vaimo ja kaksi kouluikäistä lasta, mutta urheilukirjassa läheisin piiri ei juuri näy.
”Itselleni voin naureskella, mutta perheelläni on oikeus yksityisyyteensä.”
Urheilija-isä ehtii kyllä olla myös perheensä kanssa. Jos Miika laittaisi lapsiperhearjen asiat excel-taulukkoon, niin hyvien puolien lista olisi pidempi kuin huonojen. Rakkaus ja huolenpito peittoaisivat sekoilut mennen tullen.
”Vaikka esitelmöin kirjassa emäksisyydestä ja lisäravinteista, syön aika tavallista ruokaa eikä ammattimainen treenaamiseni ole juuri häirinnyt perhearkea.”
Perheen sijaan romaanissa mainitaan Miikan oma isä, joka oli työväen urheiluseuran TUL:n miehiä. Isä sairasti monta vuotta syöpää, ja Miika oli paikalla sairaalassa kuolinhetkellä vuonna 1997. Menetys nosti pintaan monia tunteita, joita kirjailijapoika on sittemmin käsitellyt kaikissa edellisissä romaaneissaan.
Isän sairaus ja kuolema olivat nuorelle miehelle vahva kokemus. Hän muistaa, kuinka oli isän kuoleman jälkeen pankissa hoitamassa perunkirjoitukseen liittyviä talousasioita, ja kuinka hän romahti täysin.
”Tiettyjen paperien puuttuessa en saanut tililtä nostetuksi hautajaisrahoja. Pinna petti – huusin, itkin ja haukuin kyvyttömät virkailijat. Lopulta pankinjohtaja vei minut huoneeseensa ja rauhoitti tilanteen.”
Suru oli iso ja se purkautui hyvin erikoisesti. Itku auttoi, ja Miika muistelee saaneensa rahat käteisenä.
”Seuraavana päivänä vein pankin henkilökunnalle kukkia ja pyysin anteeksi käytöstäni.”
”Olen tosi tunteikas ja tippa tulee herkästi silmään”
Kirjasta saa käsityksen, että Miika on melkoinen vetistelijä. Hän itkee tuon tuosta.
”Ehkä olen hiukan karnevalisoinut aihetta, mutta oikeastikin olen tosi tunteikas. Urheiluliikutukseen liittyvät kaikki lapsuuden muistot ja nostalgia, mutta tippa tulee herkästi silmään vaikka Tanssii tähtien kanssa -kisaa katsoessani.”
Nykyisin Miika sanoo osaavansa jo ilmaista myös rakkauden tunteitaan, vaikka kovin romanttisia eleitä tai puheita häneltä on turha odottaa. Sen sijaan hän vakuuttaa olevansa ehdottomasti enemmän optimisti kuin pessimisti.
”Vaikka maailmassa on sotia ja huoli ilmastonmuutoksesta on suuri, haluan mieluummin rakentaa hyvinvointivaltiota kuin maailman tuhon draamaa.”
Lokakuun lopussa Miika treenasi ulkokentällä aurinkoisessa säässä t-paita päällä ja nautti tilanteesta suunnattomasti. Valoisa ja lämpöinen syksy tuntuu hyvältä, vaikka järkitasolla tajuaa, että taustalla on ilmastonmuutos.
”Olen tällä hetkellä aika onnellinen mies. Voisi sanoa kliseisesti, että elän elämäni parasta aikaa. Samalla tämä voi tietysti olla myös pahinta. Olen optimismista huolimatta melankolinen ja rauhallinen ihminen, joten elämän nousut tai laskut eivät tunnu niin suurilta. Näin on hyvä.”
Mitään isoja unelmia Miika ei osaa mainita. Jos hän saisi lottovoiton, niin todennäköisesti arki jatkuisi aika ennallaan.
”Tärkeintä ovat ihmiset. Suuntaan kohti ensi kesää, uusia kisoja ja hauskuuksia.”
Miika Nousiaisen kustantaja Otava ja Anna kuuluvat samaan Otava-konserniin.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 46/2024.
