“Tämä kuva on otettu Hatanpään kartanossa 1990-luvun puolivälissä. Olin siellä valokuvaaja Maarit Kytöharjun kanssa ottamassa kuvia mallikansiotani varten.
Papin virkani Tammelan seurakunnassa oli lakkautettu, ja olin jäänyt työttömäksi. Olin hukassa itseltäni enkä tiennyt, mitä ryhtyisin tekemään. Uskoin, etten tulisi enää löytämään työtä kirkon parista.
Olin miettinyt, millaista mallin työ olisi. Sitten huomasin ilmoituksen, jossa haettiin miesmalleja mallikurssille. Olin vielä aivan alkutekijöissä identiteettini pohtimisen kanssa enkä tiennyt, olinko lintu vai kala.
Ajattelin, että kurssilla minulle naurettaisiin, että kuvittelinko oikeasti olevani mies. Jännitin niin, että lähes pyörryin noustessani kurssitilaan johtavia portaita. Yllätyksekseni kaikki olivatkin ystävällisiä.
Lue myös Kotiliesi.fi: Kirkkoherra Harri Henttinen kehuu narvalaisia: ”Täällä asukkaat uskaltavat katsoa silmiin”
Materiaalit loppuivat kesken
Tässä kuvassa on symboliikkaa, sillä siinä on naispatsas ja ikkunasta ulos katsova miesoletettu. Olen ikään kuin tienhaarassa ja kysyn, olenko mies vai nainen.
Uskon, että Jumalan piti tehdä minusta nainen, mutta materiaalin loputtua hän käytti miesmateriaaleja. En usko, että se oli mikään lipsahdus.
– Haluaisin sanoa kuvassa olevalle Harrille, että älä kadota itseäsi. Jos ihminen kadottaa itsensä, hän ei voi löytää muidenkaan luokse. Silloin ihminen on pelkkä kuori eikä tiedä, miksi on edes olemassa, Harri Henttinen sanoo.
© Harri Henttisen kotialbumi
Lapsena olin varma, että olen Harriet. Harriet kuitenkin hävisi sieluni pimentoon pitkäksi aikaa. Kun parikymppisenä mietin identiteettiäni, pohdinnan tueksi ei ollut olemassa käsitteitä.
Aloin löytää itseäni uudelleen vasta viisikymmentä täytettyäni. Sukupuolen oivaltaminen on ollut yksi isoimmista asioista. Nykyään Harri ja Harriet elävät minussa sovussa.
Lue myös: Kirkkoherra Harri Henttinen näyttää siltä kuin haluaa: ”Hautajaisiin meikkaan hillitymmin”
Kurssin jälkeen pääsin takaisin kirkkoon töihin. Olen usein ajatellut irtiottoa Jumalasta. Kokeilin jopa kaupallista alaa ovelta ovelle kiertävänä myyjänä.
En saanut tuotteita myytyä, mutta kerta toisensa jälkeen löysin itseni vieraiden ihmisten sohvalta keskustelemassa elämän tarkoituksesta ja Jumalasta. Silloin ymmärsin, että vaikka haluaisin päästää irti Jumalasta, hän ei päästä irti minusta, vaan on aina uuden tien päässä vastassa.
Täytän ensi vuonna 60. Olen oivaltanut, että elämä on ihmiseksi tulemisen kasvukurssi, eikä tavoitteena ole tulla valmiiksi.”
Harri Henttisen, 59, elämäkerta Harri Henttinen – Sieluni värit (kirjoittanut Miia Siistonen) ilmestyi juuri.
