”On kamalaa tulla vanhaksi – kauheaa, kerta kaikkiaan!”
Näin huokaa Varkaudessa asuva Risto Hartikainen, 74, jonka jotkut lehtiä ja televisiota ahkerasti seuraavat suomalaiset saattavat jo tietää sateenkaarisenioreiden oikeuksia ajavana yhdistysaktiivina. Hartikainen on vuosien saatossa antanut kasvot ja nimen paitsi ikääntyvälle homoseksuaaliselle miehelle myös ikääntyvälle hiv-positiiviselle eläkeläiselle.
”Tavallista vanhuuden vaivaa on jos jonkinlaista: on kohonnutta verenpainetta, luustovikaa, kohonneet kolesterolit ja päälle päätteeksi tupakoinnin seurauksena saatu keuhkoahtaumatauti.”
Niiden lisäksi Risto miettii, mitä tapahtuisi, jos hän saisi vielä muistisairaudenkin.
”Huolestuttaa, miten otan hiv-lääkkeeni, jos en pysty nielemään? Lääkärit ovat lohdutelleet, että ehkäpä jo sitten lääkkeistä on kehitetty pistettäviä muotoja.”
Toiseuden taakka
Moni seksuaalivähemmistöön kuuluva eläkeikäinen elää edelleen itsestään ääntä pitämättä. Jos ei nyt aivan kaapissa, niin hissukseen ja varoen. Moni potee syvältä viiltävää yksinäisyyttä.
”Ei minullakaan ole jäljellä yhtään ystävää tai tuttavaa 1960-luvulta, ajalta, jolloin tiedostin oman seksuaalisen suuntautumiseni. Totuimme suojelemaan itseämme, sillä me olemme eläneet sen ajan, jolloin homoseksuaalisuus oli rikos. Olimme hiljaa, eikä moni meistä halunnut oman turvallisuutensa vuoksi tietää toinen toisistamme yhtikäs mitään.”
Hartikainen yritti nuoruudessaan muuttua. Hän koetti kovasti muovata itsestään heteroseksuaalista perusmiestä, sillä häpeä toiseudesta tuntui aivan liian raskaalta.
”Mutta niinhän se on, että omaa seksuaalisuuttaan ei voi muuttaa. Häpeää sen sijaan on mahdollista työstää, ja itsestään voi myös opetella olemaan ylpeä. Siksi minäkin tulin aikoinaan julkisuuteen. Halusin antaa äänen kaltaisilleni ihmisille. Työtä ikääntyvien sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoisen kohtelun eteen on vielä paljon tehtävänä.”
Sateenkaariseniorit ry on Risto Hartikaiselle turvasatama, jossa jokainen saa olla oma itsensä.
© Sampo Korhonen
Vertaisten puolesta
Hartikaisen sydämen asiana on luotsata puheenjohtajana yhdistystä nimeltä Sateenkaariseniorit ry. Yhdistystoiminta tuo hänet lähes joka viikko Pohjois-Savosta pääkaupunkiseudulle hoitamaan eläkeikäisen seksuaali- ja sukupuolivähemmistön asioita.
”Koetamme vaikuttaa jäsenistömme oikeuksiin saada vanheta arvoisellaan tavalla ja päästä käsiksi niihin palveluihin, jotka heille heidän vointinsa heikentyessä kuuluvat. Tarvitsemme esimerkiksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille omistettuja osastoja palvelutaloissa.”
Tästä Hartikainen kävi hiljattain puhumassa itäisessä Helsingissä, Kontulan palvelukeskuksessa.
”Vielä yhtäkään tällaista osastoa ei ole perustettu, mutta selvää on, että niitä tarvitaan.”
Eivätkö kaikki ikäihmiset mahtuisi samaan tilaan, seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta?
”Omissa osastoissa olisi kyse turvallisen tilan periaatteesta. Tällaiset tilat varmistaisivat heikkokuntoisille, toisten apua tarvitseville sateenkaarisenioreille, ettei heitä vähäteltäisi, loukattaisi tai syrjittäisi heidän viimeisinä elinvuosinaan. Heidän historiansa tiedettäisiin ja heidät kohdattaisiin myös sukupuoli- tai seksuaalihistoriansa kautta.”
Hartikainen tähdentää, että hänen sukupolvensa kokemukset seksuaalivähemmistöön kuulumisesta ovat usein rankkoja.
”Pilkka ja kiusaaminen ovat jättäneet meihin syvät jäljet. Meitä ei ole kohdeltu tasa-arvoisina ihmisinä vaan outona ja toisarvoisena joukkiona, jota on saanut alistaa ja tölviä. Nyt yhdistyksemme sanoo: Ei enää! Haluamme vanheta turvassa ja rauhassa.”
Lohduttomia tarinoita
Risto Hartikainen kiertää yhdistystoiminnan vuoksi pitkin ja poikin Suomea ja kuulee vertaisiltaan joskus lohduttomiakin tarinoita.
”Eräs sateenkaariseniori oli menettänyt kumppaninsa, jonka kanssa hän oli elänyt 45 vuotta. Suru puolison kuolemasta oli valtaisa, ja yksinäisyyden tunne painoi häntä musertavana.”
Leski olisi halunnut liittyä mukaan seurakunnan sururyhmään saadakseen puhua menetyksestään, muttei uskaltanut.
”Hänelläkin oli takanaan paljon heteronormatiivisesti määrittyneen yhteiskunnan heittämää lokaa. Hän pelkäsi eikä tohtinut ottaa sitä riskiä, että joku sururyhmän jäsen olisi töksäyttänyt jotakin sellaista, joka olisi loukannut hänen kuolleen kumppaninsa muistoa.”
”Olemme pieni ryhmä, joka on joutunut vetämään ylleen haavoittumiselta suojaavan haarniskan.”
© Sampo Korhonen
Sateenkaariseniorit ry on Hartikaiselle turvasatama. Siellä on ystäviä ja saman kokeneita, ja jokainen saa olla peittelemättä oma itsensä.
”Minulle yhdistys on tärkeä henkireikä senkin vuoksi, että en ole tällä hetkellä parisuhteessa. Ympärilläni on siitä huolimatta itselleni tärkeitä ihmisiä, ja saan valtavasti voimaa yhteisen asiamme viemisestä eteenpäin.”
Tärkeisiin ihmisiin Hartikaisen elämässä lukeutuu myös oma veli.
”Hän hyväksyy minut sellaisena kuin olen. Ihan alussa niin ei ollut.”
Alulla Hartikainen tarkoittaa vuotta 1996 – aikaa, jolloin hän sai tietää olevansa hiv-positiivinen.
”Veli otti tiedon tartunnastani vastaan siten kuin valtaosa suomalaista olisi tuohon aikaan ottanut, jos heille olisi kerrottu lähiomaisen saaneet hivin. Veljeni vaati äitiämme kattamaan ruokapöytään minulle kertakäyttöastiat ja desinfioimaan kaiken, mihin kosken.”
Nopeasti veljen asenne kuitenkin muuttui.
”Kiikutin hänelle jos jonkinlaista brosyyriä hivistä ja valistin häntä siitä, miten virus tarttuu ja miten ei. Nykyisin välimme ovat loistavat, ja siitä olen iloinen ja kiitollinen.”
Maailma ei loppunutkaan
Hiv-tartunta on Suomessa yhä stigma, sen Hartikainen toki tiedostaa. Edes Sateenkaarisenioreissa hiv-positiivisia ei ole montaa – tai ainakaan he eivät siitä erityisemmin huutele.
”Täytyy muistaa, että meitä hiv-positiivisia on Suomessa vain nelisentuhatta. Olemme pieni ryhmä, joka on joutunut vetämään ylleen haavoittumiselta suojaavan haarniskan. Koen, että minun on uskallettava näyttää kaikelle kansalle, että kenenkään maailman ei tarvitse loppua tietoon hivistä – tartunta ei ole enää kuolemantuomio.”
Hartikainen haluaa tehdä yhden asian selväksi myös tässä haastattelussa.
”Hiv-positiivinen ihminen ei uhkaa toisen ihmisen terveyttä. Minunkin virusmääräni ovat lääkityksen ansiosta olleet jo vuosikymmenet niin matalat, että ne eivät näy edes laboratoriotesteissä. Asianmukaisesti lääkitty hivin kantaja ei pysty sairastuttamaan toista, vaikka harrastaisi tämän kanssa suojaamatonta seksiä.”
Ulos palveluasumisyksiköstä
Asenteet ovat Hartikaisen mukaan onneksi kääntymässä parempaan päin. Nykynuoriso on kasvanut tasa-arvoisuutta korostavassa mielipideilmastossa.
”Vielä 2010-luvun alussa eräs ikääntyvä, hiviä kantava huonokuntoinen eläkeläinen heitettiin ulos eteläsuomalaisen kaupungin palveluasumisyksiköstä tartuntansa takia. Alueen erikoissairaanhoidossa työskentelevät infektiolääkärit kimmastuivat ja marssivat palvelutaloon pitämään johdolle perusteellisen valistussaarnan. Enää näin räikeä syrjintä tuskin olisi mahdollista.”
Itse hän kokee voivansa elää hyvää elämää omassa, pienessä kotikaupungissaan, Varkaudessa.
”En ole saanut yhden yhtä ikävää kommenttia homoseksuaalisuudestani tai hiv-positiivisuudestani. Kenenkään en muista edes vilkaisseen minua syrjäkarein. Päinvastoin – kun olin jokin aika sitten Ylen Akuutti-ohjelmassa kertomassa hivistäni, Facebook-seinälleni ja sähköpostiini tuli yksinomaan kiittävää palautetta.”
Seksuaalisuus ei katoa
Vielä siitä ikääntymisestä.
”Ihan sama juttu minulla kuin kaikilla muillakin kahdeksaakymppiä käyvillä: en tunnista peilistä naamaa, joka sieltä katsoo. Tai totta kai tunnistan, mutta koen olevani sisimmältäni niin paljon nuorempi kuin mitä ikävuosiltani olen.”
Sateenkaarisenioreiden yhdistyksessä vanheneminen onkin yksi tärkeimmistä puheenaiheista. Tapaamisissa heitetään väliin ronskiakin läppää ikääntymisestä ja nauretaan omille ja toisten krempoille.
”Mutta siellä puhutaan myös siitä äärimmäisen tärkeästä asiasta, että ikääntyvä ihminenkin on seksuaalinen olento. Seksuaalisuus on meihin jokaiseen sisään rakennettu ominaisuus, eikä se katoa, vaikka ihmisestä tulee vanha.”
Hartikainen kammoksuu ajatusta siitä, että ikääntyvän sateenkaariseniorin pitäisi piilottaa seksuaalisuutensa ja lopulta heittää sille hyvästit, kun ikää karttuu tarpeeksi.
Ikääntyvien seksuaalisuuden tunnustamisen pitäisi Hartikaisen mukaan olla jo itsestäänselvyys kaikille. Yhtä lailla selvää pitäisi olla senkin, että seksuaalivähemmistöjen ei tarvitsisi tuntea tarvetta piiloutua.
”Siksi yhdistyksemme tekee etsivää vanhustyötä. Meillä on projekti, jossa koetamme löytää Pohjois-Suomen alueella asuvia, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluvia eläkeikäisiä. Etsimme heitä, jotka lymyävät yhä kaapeissaan peläten ja häveten.”
Hartikainen toivoo, että he astuisivat ulos piilopaikoistaan ja löytäisivät vertaistuen voiman.
”Heidän ei tarvitse olla yksin. On niin paljon mukavampaa, kun voi nojata toiseen ja tuntea kuuluvansa porukkaan.”
Juttu on julkaistu Vivan numerossa 4/2024.
