Tämä kuva muistuttaa minua lapsuuden loputtoman pitkistä kesistä, pohjoisen lumoavista kesäöistä ja siitä, miltä kaadettu heinä tuoksuu. Lapsuuteni oli turvallista, mutta jännittävää aikaa – kaikki tuntui suurelta seikkailulta.
Kuva on otettu kotitilallamme Kuivaniemellä kesällä 1970. Olin juuri täyttänyt seitsemän. Seison vaaleassa paidassa pappani invalidipyörän tarakalla.
Kuvassa ovat Ruotsissa asuvat serkkuni, kaksi tummatukkaista poikaa, jotka olivat tulleet Kurkelan tilalle kesänviettoon, sekä naapurin isäntä ja hänen poikansa.
Lue myös Kotiliesi.fi: Maatilalla kasvanut näyttelijä Kristiina Halttu ei muuttaisi enää Helsingin keskustasta: ”Olen tottunut siihen, että reviiri pysyy samana
Huolettomia kesäpäiviä
Kuva on minulle tärkeä ennen kaikkea siksi, että Janne-pappani on siinä. Hän ei ollut biologinen pappani, vaan biologisen pappani veli, mikä selvisi minulle vasta myöhemmin. Oma pappani oli kuollut sota-aikana.
Janne-papalla oli perinnöllinen sairaus, jonka vuoksi hänen jalkansa heikkenivät iän myötä ja hän joutui liikkumaan invalidipyörällä.
© Kristiina Haltun kotialbumi
Vietimme päivät yhdessä, sillä pappa ei pystynyt osallistumaan maatilan töihin enkä minä ollut päivähoidossa. Huruttelimme pitkin kylänraittia, Mosse-koiramme juoksi vieressä, pappa pyöritti käsivoimillaan pyöräänsä, ja aina, kun tuli alamäki, hän kehotti minua hyppäämään tarakalle.
Sain elää viattoman lapsuuden maalla. Tuo aika oli jännä yhdistelmä sääntöjä ja vapautta. Kotona pidettiin kuria, mutta samaan aikaan sain temmeltää vapaasti metsissä ja pelloilla.
Lähdin aamulla uimapatjan kanssa yksin joelle, eikä kukaan ollut huolissaan, että hukunko.
Olin vilkas ja tomera pikkutyttö. Mieheni sanoo aina, että mielikuvitukseni on Kurkelan metsistä peräisin.
Isäni ei koskaan sanonut, etten voisi tehdä jotain siksi, että olen tyttö. Sain ajaa traktoria ja ohjastaa hevosia. Hän luotti minuun, ja sen ansiosta opin luottamaan itseeni.
Se, ettei isä arvottanut minua sukupuoleni takia, on suojellut minua siltä, etten ole kaivannut miesten hyväksyntää. Olen aina ajatellut, että tällainen olen, ottakaa tai jättäkää.
Ilman isäni hyväksyvää katsetta en taatusti olisi tällainen nainen.”
Kristiina Halttu, 61, on mukana Angels in America- ja Kurjet-näytelmässä Kansallisteatterissa.
Juttu on julkaistu Anna-lehdessä 44/2024.
