Kun Linnea Leino täytti 30 vuotta, hän alkoi pohtia yhtä asiaa – ”Jotain leijuu täällä ympärillä”

Tanssiharjoitukset ovat päättyneet kolmelta. Linnea Leino on kiiruhtanut puolijuoksua kotiinsa, heittänyt treenikassin nurkkaan ja saapunut puolen tunnin sisällä haastatteluun. Kymmenen pisteen suoritus.

Matkalla hän on ehtinyt katsoa juuri ilmestyneen Jälkeemme vedenpaisumus -elokuvan trailerin. Linnea näyttelee yhtä pääosaa Arto Halosen ohjaamassa elokuvassa, joka on valittu Varsovan elokuvafestivaalin Free Spirit -kilpasarjaan. Festivaali on parasta A-luokkaa.

Linnea valitsee ravintolassa pienen vegaanisen punajuurikeiton, se leikkaa kuulemma pahimman nälän. Kotona odottaa tuhdimpi illallinen.

Keittoa saattaa lusikoida tuleva kansainvälinen elokuvatähti. Kaikki hyvät enteet ovat ilmassa.

– Olen äärimmäisen onnellinen siitä, mitä kaikkea olen päässyt tekemään. On onnekas olo.

Linnea palkittiin viime vuonna ensimmäisellä Valkokankaan valopilkku -Jussilla rooleistaan elokuvissa Tytöt tytöt tytöt, Punttikomedia ja Napapiirin sankarit 4. Suomalaisia koskettaneesta Lapua 1976 -elokuvasta Linnea nappasi tänä vuonna Jussin yleisön suosikkinäyttelijänä.

Tie nousukiitoon ei ole ollut helppo. Se on vaatinut kyyneliä ja kamppailua. Linnea haki kolme vuotta teatterikoulutukseen. Vasta sitten tärppäsi.

Kivinen matka syöksi masennukseen. Pitkä terapia on nyt loppusuoralla.

– Paljon on muuttunut. Perusvireeni on nykyään sellainen, jonka tunnistan. Olen kasvanut omaksi itsekseni.

Munkkikakku kynttilöillä 30-vuotissyntymäpäivillä

”Täytin viime helmikuussa kolmekymmentä ja järjestin isot juhlat. Suunnittelin niitä monta kuukautta. Vuokrasin tilan ja kutsuin paikalle perhettä, sukulaisia ja ystäviä, yhteensä sata henkeä.

Se oli ihanaa! Hyvä ystäväni, muusikko Frans Harju lauloi minulle. Perhe osallistui ruokien tekemiseen. Veljeni teki monta peltiä focacciaa, ja isä ja toinen veljeni leipoivat 130 munkkirinkilää juhla-aamuna.

Minulla oli kakkuna iso munkkivuori, jossa oli kynttilöitä. Olin pyytänyt sellaisen, koska rakastan munkkeja. Itse leivoin suolaista piirakkaa.

Tunsin, että olen aikuinen ihminen ja voin pitää tällaiset ison ihmisen juhlat. Samalla ajattelin, että no joo, vanhemmat tekevät tänne ruokia. Päivä tuntui merkkipaalulta ja tosi hyvältä.

Perhe on turvasatamani kaikissa hetkissä elämässä. Minulla on lämpimät välit vanhempiini ja kahteen isoveljeeni. Soitan heille vähän tilanteen mukaan riippuen siitä, mistä probleemasta on kyse. Nuoremmalle veljelle soitan, jos on jotain laina- tai veroasioihin liittyvää.

Soitan perheelle toki myös ihan vain jutellakseni, kun olen kävelemässä. Äidin kanssa olemme tiivis äiti-tytär-duo.

Vanhemmat elävät voimakkaasti kaikessa mukana ja kokevat stressiä puolestani, vaikka en sitä heille haluaisi sälyttää.

Puin asioita myös ystävien kanssa. Minulla on maailman parhaat ystävät, jotka ovat jokapäiväisessä elämässä mukana. Heitä on kymmenkunta eri kouluista, joita olen käynyt, ja sitten on tietysti kollegoita töistä.”

Kahdesti syvissä vesissä

”Näin seitsemänvuotiaana Romeo ja Julia -musikaalin ja päätin, että minusta tulee näyttelijä. Asuimme silloin Ranskassa vanhempien töiden takia.

Tahtotila oli iso. Minulla ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin opiskella näyttelijäksi. Pääsin vasta kolmen vuoden yrittämisen jälkeen Tampereen yliopiston näyttelijäntyön koulutukseen. Siinä välissä mieleen ehti kasvaa iso epätoivo, ja vajosin syviin vesiin.

Yhden välivuoden opiskelin Lahden kansanopistossa ja toisen näyttelin Helsingin Kellariteatterissa. Selkein sukeltamisen hetki oli, kun hain toisen kerran opiskelemaan ja pääsin viimeiseen vaiheeseen, mutta karsiuduin lopussa.

Se tuntui romahdukselta. Kamppailin masennuksen kanssa. Se oli hirveää aikaa.

Itkin joka päivä. Aloitin aamut itkemällä. Ulkoilin, kun oli pimeää. Valo ei kiinnostanut, oli vaikea innostua mistään. Kävin kuitenkin viitenä päivänä viikossa Kellariteatterissa ja sijaistin opettajia entisessä ranskalais-suomalaisessa koulussani. Kukaan ei olisi voinut kuvitella, että olin pyyhkinyt kyyneleitä ennen töiden alkua. Otin vain iloisen ilmeen.

Perhe ja lähimmät ystävät näkivät, ettei kaikki ollut hyvin. He myös auttoivat avun piiriin. Vanhemmat veivät minut lopulta kädestä pitäen lääkäriin, ja kävin terapeutilla. Se oli uutta minulle. Tajusin, etteivät asiat olleet hyvin, mutta en ollut osannut sanoittaa tunnetta masennukseksi. Sitä oli myös vaikea hyväksyä.

Masennuksen taustalla oli valtava epäonnistumisen tunne. En ollut kokenut vastaavaa ennen. Lisäksi tunsin ihmisiä, jotka olivat päässeet opiskelemaan. Oli raakaa katsoa vierestä omaa unelmaansa.

Toisen kerran sukelsin kolmisen vuotta sitten, kun tärkeä ihmissuhde kariutui. Olin silloin elämäni syvimmässä kuopassa. Pääsin Kelan tukemaan kolmen vuoden kuntoutusterapiaan ja sain aivan loistavan terapeutin. Nyt käyntikertoja on jäljellä enää muutama.

Masennus on sanana stigmatisoitu. Aivan kuin olisi masentuneita ja ei-masentuneita, terveitä ja ei-terveitä. Ei se niin mene. Mieli aaltoilee. Tärkein oppini on ollut, että kyllä tunne helpottaa. Huonot uutiset tai rumat sanat sattuvat edelleen, mutta paha olo menee lopulta ohi.

Tunnen kovaa kaikki tunteet, ilot ja surut, ahdistukset ja riemut. Kaikki tuhatkertaisesti. Se on raskasta, mutta se on tapani elää ja saan siitä myös valtavasti.

Rakensin itseni perusteellisesti uusiksi terapian avulla. Juuri tällaiseksi tyypiksi koen nyt itseni. Olen myös elänyt ja kasvanut. Minusta on tullut monimuotoisempi. Olen tutustunut itseeni, ja se tuntuu aika kivalta.”

Lue myös: Ida, 15, kokee saavansa ristiriitaisia viestejä aikuisilta: ”Sanotaan, ettei pidä ottaa paineita, mutta samalla tuntuu, että pitää menestyä”

Linnea rakastaa luonnossa liikkumista ja sohvalla löhöilyä

”Tykkään kävellä Helsingissä. Minua turhauttaa odotella busseja ja miettiä, ehdinkö. Kun kävelen, tiedän, milloin olen perillä.

Viime vuosina olen käynyt yksin vaeltamassa. Siinä rentoutuu kokonaisvaltaisesti. Nautin vain luonnossa olemisesta. Kävelen hiljaisuudessa, eikä minulla ole mukana kuin ristikoita tai kortit, joilla pelailen pasianssia.

Viimeksi olin Mäntyharju–Repovesi-reitillä. Olen vaeltanut myös Ilomantsissa Pogostan kierroksen ja Sallassa Karhunkierroksen.

Lähden vaellukselle sellaisena ’no niin, no niin’ -tyyppinä, ja kun palaan, on kuin jokin taakka olisi otettu niskasta pois. Se tuntuu helpotukselta – kuten toki sekin, että pääsen viimein suihkuun.

Olen myös hyvä löhöämään sohvalla. En ole se tyyppi, joka ei pysty pysähtymään. Voin istua koko päivän sohvalla ja katsoa sarjaa. Ei haittaa ollenkaan.

Rakastan television katsomista. Avaan vain telkkarin ja panen jonkin kanavan päälle. Katson ihan hirveitä ohjelmia, ja se on mukavaa. Ei tarvitse päättää tai valita mitään, kunhan sieltä tulee jotain. Aivot narikkaan.

Laiskuus keventää ajoittaista ankaruutta. Kääriydyn sohvalla vain syvemmälle peiton alle.”

Paine perheen perustamisesta on läsnä

”Voiko kolmekymppisenä naisena olla ajattelematta perheen perustamista? Ei voi, koska tunnen vahvasti ulkoapäin tulevan paineen. Vallitsee ajatusmalli, että nyt pitäisi tehdä jotain päätöksiä tai muuveja asian suhteen. Myönnän, että se on tietysti myös biologinen asia.

Olen jutellut tästä paljon ystävien kanssa, ja he kokevat samoin. Tuntuiko tältä 27-vuotiaana? Eipä tuntunut. Yritämme työntää sitä pois, että ei, voimme elää nyt ihan rauhassa. Ei ole mitään hätää mihinkään suuntaan.

Siltä tunteelta on kuitenkin mahdoton välttyä. En osaa tarkkaan sanoa, mistä se tulee. Jotain leijuu täällä ympärillä.

Rauhoittelen itseäni. Emme elä kenenkään kellon tai aikataulun mukaisesti. Nykyajassa hetkessä eläminen on muutenkin haastavaa.

Annan itselleni vapauden: minun ei tarvitse tietää tätä asiaa nyt. En ole tilivelvollinen kenellekään.”

Tärkeitä kohtaamisia uran varrella

”Olen saanut tehdä töitä ihanien ihmisten kanssa, kuten Alli Haapasalon ohjauksessa Tytöt tytöt tytöt -elokuvassa. Lapua 1976 -elokuva taas vaikutti valtavaan määrään suomalaisia. Ne ovat tuntuneet tärkeiltä kohtaamisilta.

Kun pääsee tekemään jotain noin hienoa tai saa jonkin ison palkinnon, saavutukset myös pienentyvät hyvällä tavalla. Asiat tuntuvat paljon isommilta silloin, kun ne ovat ulottumattomissa kuin silloin, kun onnistuu ja on maalissa. Silloin tajuaa, että tämähän on vain elämää.

Menestys tuntuu myös uskomattomalta. En olisi voinut vuosia sitten kuvitellakaan, kun räpiköin eteenpäin, että joskus olen tässä.

Tykkään, kun asiat ovat konkreettisia. En pystyisi istumaan tietokoneen ääressä laatimassa suunnitelmia. Näytellessä olen itse oma työni. Ja kaikki muutkin näkevät, että tätä minä teen.

Kameroiden edessä tulee tunne, että olen sisällä siinä hetkessä. Koen vahvasti, että elän sitä tilannetta.

Meillä on mahtava porukka Tanssii tähtien kanssa -kisassa. Harjoituksissa saan kokea ilon ja hyvänolon tunteita. Tanssi on samaan aikaan sekä kovaa työtä että hassuttelua.

Menen treenisalille innoissani joka päivä. Kehtaanko edes sanoa, jos tanssipartnerini Anssi Heikkilä lukee tämän, että olen salilla usein yli puoli tuntia aiemmin kuin muut. Venyttelen ja valmistaudun. Teippailen varpaita ja kantapäitä mahdollisia rakkoja vastaan.

Haluaisin onnistua tanssissa ja päästä kisassa mahdollisimman pitkälle. Toisaalta epäonnistumiset pitää vain niellä ja ymmärtää, mitkä asiat kannattaa oikeasti ottaa vakavasti. Muistutan itseäni, että kaikesta voi oppia.”

Linnea: ”Olen koko ajan tarkkailun alaisena”

”Kukaan ei voi välttyä ulkonäköpaineilta. Näyttelijälle oma keho on työkalu. Olen koko ajan tarkkailun alaisena. Onko esiintymisasu liian iso vai liian pieni? Ai, tämä ei sovikaan sinulle.

Tunnen hyvin kroppani. Olen ollut samantyylinen lapsesta saakka. Pieni kriisi tuli, kun olin vaihto-oppilaana Italiassa­ 17-vuotiaana. Söin pastaa kerran päivässä vuoden ajan. Tajusin kotiin tullessa, että keho oli muuttunut. Se tuntui vaikealta, koska olin niin nuori.

Nautin hieronnasta. Olen käynyt nyt joka viikko urheiluhierojalla. Kosketus on voimakas hermoston helpottaja. Konkreettinen paine rentouttaa paremmin kuin mikään muu. Televisiolla nollaan aivot ja hieronnalla kehon.

Syön vegaanisesti, haluan pienentää hiilijalanjälkeäni. Maailman tila huolestuttaa. Pelkään, että ihmiset alkavat entistä enemmän ajatella omaa selviytymistään, kun tilanne pahenee. Nekin, joiden asiat ovat hyvin, varmistelevat asemiaan. Silloin suljemme pois kaikki muut, joilla ei ole samoja mahdollisuuksia.”

Lue myös Kotiliesi.fi: Vuonna 2004 syntyneet kärsivät koronarajoituksista eniten – mitä he toivovat tulevaisuudelta ja aikuisilta?

Linnea unelmoi monipuolisesta työurasta

”Eniten paineita aiheuttaa epätietoisuus. Freelancerin elämä on epävarmaa, kun ei tiedä, mikä on seuraava työ. Se vaatii arjen ja oman mielen hallintaa. Minua ei haittaa, jos on paljon töitä ja kiirettä.

Tykkään tehdä kameratöitä, eikä niitä voi tehdä kuin free-pohjalta. En ole ammattikentällä ollut vielä teatterissa. Odotan kyllä innolla, että pääsen toivottavasti pian myös lavalle.

Unelmoin, että saisin tehdä monipuolisesti kaikkea. Voisin kokeilla erilaisia tyylilajeja. Tapaisin inspiroivia ihmisiä, joista saa sytykettä.

Olisi ihana päästä tekemään töitä Ranskaan johonkin kansainväliseen työryhmään. Ranska on suomen rinnalla toinen käyttökieleni, ja puhun sitä päivittäin. Se on iso osa identiteettiäni.

Minulla ei ole haaveita Hollywoodiin menosta. Mitä vain mahdollisuuksia tulee, olen valmis hyppäämään mukaan.”