”Minut kasvatti mummu. Äitini joi paljon. Vanhempani erosivat, kun olin pieni.
Olin arka ja ylikiltti lapsi – lapsuuttani väritti jatkuva pelko. Pelkäsin äitiä, joka oli minulle julma. Koin, ettei hän kaihtanut mitään keinoja saadakseen tahtonsa läpi.
Asuimme mummun ja vaarin talon yläkerrassa. Kun äiti järjesti juhlia, mummu haki aina minut ja veljeni turvaan alakertaan. Mummu laittoi makuuhuoneensa oven lukkoon, jottei äiti voinut pakottaa meitä kännipäissään takaisin yläkertaan. Jossain vaiheessa muutimme veljen kanssa kokonaan alakertaan. Uskon, että äiti halusi meidät pois jaloista uuden perheensä tieltä.
Koska olosuhteet kotona olivat niin vaikeat, koulunkäynnistäni ei tullut oikein mitään. Yläkouluiässä aloin saada vaikeita paniikkikohtauksia. Minut otettiin hetkeksi sisään sairaalaosastolle ja minulta kysyttiin, haluaisinko sijaiskotiin. Olisin halunnut vastata kyllä, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin niin paljon äidin kostoa.
Olin esikoinen, ja ehkä siksi äiti käytti minuun vielä enemmän manipulaatiotaan kuin sisaruksiini. Kun äidillä oli lyhyitä selviä kausia, olin usein se, johon hän kohdisti yrityksensä todistaa, että asiat muuttuisivat. Hän ei koskaan pyytänyt anteeksi, mutta hän pyysi minut yläkertaan teelle ja syömään valmistamiaan voileipiä. Säälin äitiä niin paljon, että menin istumaan pöytään.
Yhden ainoan kerran muistan äidin halanneen minua. Olin 16, ja minulla oli mennyt poikki poikakaverini kanssa. Itkin lohduttomasti. Silloin äiti tuli ja otti minua kaulasta kiinni.”
© Anne Heiskan kotialbumi
Ruoaksi joskus vain näkkileipää ja hilloa
”Olin 18, kun tapasin lasteni isän. Tunnistin hänessä turvaa, jota olin ollut vailla. Muutimme yhteen, ja pääsin vihdoin pois kotoa.
Itsetuntoni oli niin alhaalla vuosia jatkuneen alaspainamisen jälkeen, että tavalliset askareet tuottivat minulle haasteita. Esimerkiksi kahvilassa en uskaltanut kantaa tarjotinta, koska olin varma, että käteni pettäisivät ja rikkoisin astiat.
Käänne tuli, kun aloin valmistautua äitiyteen. Ymmärsin, etten voisi näyttää syntyvälle lapselle, että pelkään tehdä asioita, koska kaikki tarttuisi häneen. Päätin, että muuttuisin, ja aloin kasvattaa itseäni varmemmaksi. Se tepsi.
Olin 20, kun esikoiseni syntyi. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi toinen lapsemme. Lasten isän kanssa työnjako oli se, että minä hoidin yksin lapset kotona. Puoliso ei osallistunut, koska hänen aikansa meni firman pyöritykseen.
Elämä oli välillä kovaa. Tosi vaikea jakso oli 1990-luvun lama. Puolison yrityksellä meni huonosti. Oli päiviä, jolloin minulla oli antaa lapsille ruoaksi vain näkkileipää ja hilloa. Jouluna mummu soitti Pelastusarmeijaan ja sai meille ruokakupongin, jolla pystyimme ostamaan pienen kinkun.
Muistan tarkasti myös päivän, kun taantuma alkoi helpottaa. Olin ruokakaupassa, kun huomasin, että tilillä olikin katetta. Aloin itkeä.”
Lounasravintolasta löytyi uusi ura
”Teininä ajattelin, että tullessani aikuiseksi menisin töihin ja ostaisin oman asunnon. Asiat eivät kuitenkaan menneet niin. Vasta 45-vuotiaana aloin opiskella ensimmäistä tutkintoani. Luin itseni koulunkäynninavustajaksi. Se oli iso saavutus ihmiselle, jolta koulu oli jäänyt aikoinaan kesken.
Olimme muuttaneet lasten kanssa omaan kotiin muutamaa vuotta aikaisemmin, koska minulle ja heidän isälleen oli tullut ero. Rahasta oli tiukkaa, mutta selvisimme.
En kuitenkaan koskaan mennyt kouluun töihin, koska tulikin yllätyskäänne. Uuden miesystäväni houkuttelemana menin töihin lounasravintolaan. Vaikka minulla ei ollut muuta ammattitaitoa kuin se, jonka olin hankkinut nelilapsisen perheen pyörittäjänä ja organisoijana, pääsin nopeasti jyvälle ravintolahommista. Pian jo tunnistin, että olin löytänyt oman juttuni. Opettelin laittamaan pitoja ja kakkuja. Halusin tehdä kaiken niin hyvin kuin osasin ja vielä paremmin.
Nykyään minulla on vakioasiakkaita, jotka tulevat lounaalle ravintolaamme. Minulla ei ole koskaan niin kiire, etten ehtisi kuunnella, mitä heillä on mielensä päällä. Olen hyvä kohtaamaan ihmisiä.”
© Anne Heiskan kotialbumi
Äidin kuolema vapautti pelosta
”Äiti kuoli yhdeksän vuotta sitten. Se aloitti uuden jakson elämässäni. Minun piti oppia erilainen tapa elää. Koen, että koko elämäni äiti oli hallinnut minua jossain määrin, vaikka minulla olikin oma perheeni. Vasta nyt vapauduin pelosta, jota olin kantanut mukanani kaikki nämä vuodet.
Prosessi on edelleen kesken. Edelleen etsin sitä, mitä uusi vapaus minulle merkitsee.
Olen miettinyt paljon sitä, miten lapsuus muovasi minua. Koska pidin äitiäni valehtelevana ja manipuloivana, minusta kasvoi ihminen, joka arvostaa ylitse kaiken rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Luottamus on minulle tärkein arvo kaikissa ihmissuhteissani.
Minusta kasvoi myös periksiantamaton. Tätä samaa näen myös omissa lapsissani, mistä olen ylpeä. He eivät jätä asioita kesken, vaan menevät tarvittaessa läpi vaikka harmaan kiven. He ovat valmiita taisteluun, jos sitä heiltä vaaditaan.
Omasta perheestäni olen kasvattanut tiiviin. Vaikka jokaisella lapsistani on ikioma elämänsä, pidämme yhtä. Jaamme päivittäin Whatsapp-ryhmässä, mitä jokainen on puuhaillut.”
Uudenlainen oman tilan tarve
”Olen huomannut itsessäni viime vuosina uuden tilantarpeen. Tarvitsen yksinoloa eri tavalla kuin ennen. Kun palaan kotiin töistä, lempihetkeni on olla hiljaa sohvalla. Nautin äänettömyydestä ja rauhasta. Saatan selata puhelintani, mutta enimmäkseen vain olen.
Rakennan arkeeni hetkiä, jolloin saan olla yksin ja vain omissa ajatuksissani. Nuo hetket antavat minulle voimaa. Kun saan rauhan tunteen, pystyn lepäämään.
Kävin veljeni kanssa hiljattain Tampereella lomamatkalla. Nauratti oikein, kun tajusin, miten paljon nautin ikiomasta hotellihuoneesta. Sain tehdä kaiken juuri niin kuin halusin, eikä minun tarvinnut ottaa huomioon ketään. Se tuntui tavattoman hyvältä.”
Lue myös Kotiliesi.fi: Kirjailija Sirpa Kähkösen äiti oli aivovamman takia arvaamaton – Kotiliesi.fi
Tunnetko naisen, jonka elämäntarinan haluaisit lukea?
Lähetä vinkki meille sähköpostilla anlukija@otavamedia.fi tai kirjeitse Anna, Uudenmaankatu 10, 00015 Otavamedia (kuoreen merkintä ”Matka naiseksi”). Emme valitettavasti voi vastata kaikkiin viesteihin henkilökohtaisesti.
Juttu on julkaistu Matka naiseksi -juttusarjassa Anna-lehdessä 44/2024.
