Kun Yleisradion uutisankkuri Jussi-Pekka Rantanen kääntää autonsa Porissa Tellervonkadulle, hän tietää olevansa kotona. Keltaisen rintamamiestalon portin kohdalla hän muistaa, kuinka juuri ajokortin saaneena harjoitteli siinä käsijarrukäännöstä.
Takorautaista porttia ei enää ole, mutta sen kiviset pylväät ovat paikoillaan. Talokin on samanvärinen kuin 1970-luvulla, jolloin Jussi-Pekka muutti sinne kolmevuotiaana vanhempiensa kanssa.
Nyt Jussi-Pekan lapsuudenperheestä talossa asuu enää äiti.
Vaikka Jussi-Pekka on asunut Helsingissä vuosikymmenet, hän tuntee itsensä porilaiseksi.
– Porissa sykkeeni laskee. Siellä saan olla oma itseni.
Toki uutisankkuri kadulla tunnistetaan, mutta porilaiset antavat olla rauhassa.
– Porilaisuuteen ei kuulu ylenpalttinen selkään taputtelu, ja se on ihanaa.
Porilaisuus tarkoittaa Jussi-Pekalle suoraselkäisyyttä, luotettavuutta, jäyhyyttä mutta myös kykyä nauraa itselle.
Sekin on ihanaa, että Pori ei ole millään tavalla hajuton eikä mauton.
– Porissa on hyvällä tavalla särmää.
Vanhemmiten Jussi-Pekka Rantanen on huomannut, miten tärkeää on tuntea olevansa jostain kotoisin.
Lue myös Kotiliesi.fi: Kuinka hyvin ymmärrät Porin murretta? Tee lystikäs testi ja selvitä asia!
Jussi-Pekka Rantanen leikki lapsena kotipihan lämmössä milloin inkkaria milloin länkkäriä.
© Jussi-Pekka Rantasen kotialbumi
Lapsuudesta jäi sydänystäviä
Keltaisesta rintamamiestalosta Rantasen nelihenkiselle perheelle kuului puolet. Pihassa kasvoivat omenapuut, karviaispensaat ja kukat. Autotallin viereisestä omenapuusta pääsi kiipeämään tallin katolle tähystelemään. Pihasaunan takaa Jussi-Pekka pinkaisi kavereineen puistoon leikkimään ja pelaamaan fudista.
Kaikki oli turvallista. Mielikuvitusleikeissä Jussi-Pekka pölisytti pihan istutuksia milloin inkkarina, milloin länkkärinä.
Kaikkein varhaisin muisto kotikulmilta on Tommi: ikätoveri, joka tuli Rantasten talon eteen ja kysyi Jussi-Pekalta, että ”kuka sä oot?” Tommi asui parin talon päässä, ja heistä tuli heti kaverit.
Leikkiseurasta ei ollut Tellervonkadulla koskaan pulaa, koska kadun varrella asui liuta samanikäisiä poikia. Oli Teemua, Jukkaa, Samia.
– Jos joku ei päässyt ulos, saattoi soittaa seuraavaa ovikelloa.
Parhaita muistoja olivat juuri ulkoleikit, joista ei olisi millään malttanut tulla sisään syömään kun äiti käski.
– Yritin syödä mahdollisimman nopeasti.
Sittemmin kaveripiiri kasvoi fudiskavereilla, kuorokavereilla ja seurakuntanuorilla. Merkittävä paikka Jussi-Pekalle tuli myös Porin teatterista, jonne hänen kummitätinsä vei katsomaan lastenteatteria. Salissa hän myös kuuli 15-vuotiaana ensimmäiset ikimuistettavat jazz-keikat.
Monet Jussi-Pekan lapsuuden ystävistä ovat yhä hänen tärkeimpiä ystäviään.
– Yksi heistä on Mikko Tarri, joka oli ensimmäinen luokkakaveri, jolle puhuin. Haimme ensimmäisenä koulupäivänä vihkoja luokan perältä ja kerroimme toisillemme nimemme.
Kiinteästä Pori-yhteydestä kertoo sekin, että Jussi-Pekka lähettää yhä joulukortteja ihmisille, joista ei ole kuullut pariinkymmeneen vuoteen.
Vaikka kaveriporukalla on olennainen osuus kotoisuuden tunteessa, Jussi-Pekka ei ole koskaan ollut suurissa joukoissa viihtyvää tyyppiä.
– Pienessä porukassa minun on turvallisinta olla oma itseni.
Lue myös: Ex-uutisankkuri elää unelmaansa erämaamökissä.
Kun Jussi-Pekka Rantanen käy Porissa, hän tekee kotitalossaan samalla usein pieniä puhdetöitä.
© Miikka Kiminki
Puhdetyöt luovat siteen
Pori jäi taakse, kun Jussi-Pekka meni armeijaan ja sen jälkeen opiskelemaan Tampereelle.
Mutta hän käy Porissa yhä säännöllisesti: läheisiään katsomassa, omenapuita leikkaamassa, ikkunankarmeja ja porraskaiteita maalaamassa.
– Pienet puhdetyöt luovat osaltaan sidettä tähän paikkaan, kun niissä näkee kättensä jäljen talossa ja pihalla. Kotitalo hohkaa minulle lämpöä.
Kun Jussi-Pekka on ollut jonkin aikaa kaupungissa, Porin murrekin hiipii hänen puheeseensa.
Moni asia talossa on kuten oli Jussi-Pekan nuoruudessa. Hänen omassa huoneessaankin seiniä koristavat julisteet teinivuosilta: Eric Claptonin juliste ja mutanttisarjakuvista kertova juliste.
– Olin äärettömän kova sarjakuvafani ja olen edelleen.
Nykyisin Jussi-Pekan poika nukkuu perheen Porin vierailuilla hänen vanhassa huoneessaan.
– Ajatus siitä, ettei lapsuudenkotiin voi enää jonain päivänä mennä, tuntuu valtavan haikealta. Mutta toivottavasti se ei tapahdu vielä pitkään aikaan.
Tutkija Kirsi Saarikangas: Lapsena koettu painuu syvälle mieleen
Erityisesti lähiöitä tutkiessaan professori Kirsi Saarikangas Helsingin yliopiston kulttuurien osastolta on huomannut, miten merkittäviä sielunmaisemia lapsuuden asuinsijoista voi muodostua. Lapsena maailmaa ja tiloja hahmotetaan hyvin moniaistisesti: kiipeillään, kokeillaan, haistetaan, maistetaan.
– Kun olen lukenut ihmisten muistoja lähiöistä, heidän lapsuuttansa koskevat tila- ja paikkakokemukset ovat olleet erityisen intensiivisiä. Se, mitä koetaan lapsena, painuu syvälle mieleen ja ruumiiseen, ja vaikkapa tuoksut voivat myöhemmin palauttaa koetun mieleen, Saarikangas kertoo.
Lapsuuden sielunmaisemista puhuessaan ihmiset muistelevat usein juuri hajuja, makuja, lähipiirin ihmisiä, tunnelmia sekä tuttua maisemaa ja reittejä.
1950–60-luvun lähiöissä varttuneille tärkeitä tuntuvat olleen erityisesti piha-alueet, niitä ympäröivät joutomaat, metsät, kivet, kalliot, itse rakennetut majat tai rakennustyömaat.
– Ei niinkään se, minkälainen itse koti oli. Elämä oli lapsilla tuolloin paljolti ulkoilmaelämää. He liikkuivat laajasti ja havaitsivat asioita yksityiskohtaiseksi.
Iso lapsikatras kuuluu monen sielunmaisemaan.
– Olit sitten viettänyt lapsuutesi lähiössä tai rintamamiestalossa, niin jos ympärillä oli paljon samanikäisiä lapsia, hallitsee se vahvasti sukupolvien muistoja. Rintamamiestaloon liittyy myös lähes topeliaalinen ideaali omasta talosta, tontista ja itse tekemisestä.
Kodin tai kesäpaikan lisäksi voimapaikaksi voi muodostua mummula tai vaarila, johon liittyy turvallisia muistoja.
– Voi olla myös niin, että ihmisille, jotka hahmottavat asioita hyvin tilallisesti, lapsuuden ympäristöstä jää erityisen voimakkaat muistijäljet.
